Keskipäivän aikana läksi siis koko armeija liikkeelle; jalkaväki peittyi metsän kätköön; ratsuväen, siipien sivuilla, täytyi pian seisahtua, kun ei metsäinen, jyrkkä mäki sallinut sen eteenpäin pääsyä. Jonkun aikaa saivat ryntääjät kiivetä kenenkään estämättä, josta kuninkaan luulo vielä vahvistui, että vihollinen oli pakomatkalla. Mutta yht'äkkiä välkähtivät murrosten takaa taajat rivit peitsiä ja pyssyjä, ja luodit alkoivat tuiskuta Ruotsin joukkoja vastaan. Sanoma Wallensteinin paosta oli vain perätön huhu; liike leirissä oli vain johtunut siitä, että muutamat rykmentit vaihtoivat asemaa. Ruutivaunujen räjähtämistä myös turhaan odotettiin; sitä varten lähetetyt miehet olivat ennen aikojaan joutuneet vangeiksi. Kustaa Aadolf oli nyt kahden vaiheella, pitäisikö hänen ehkä peräyttää väkensä. Mutta etumaiset joukot olivat jo täydessä käsikahakassa — ja kuka tiesi, vaikka rynnäkkö näin uljailla uroilla, näin suurella ylivoimalla voisi onnistua? Kuninkaan omassa komennossa oli vasemmanpuolinen osa armeijaa. Näistä Pommerin (valkoinen) prikaati ja sen kantapäillä Ruotsin prikaati, jossa myös oli Savon rykmentti, valloittivat hurjalla hyökkäyksellä ensimäisen ja toisen vallituksen, missä vain pyssymiehiä oli vastassa, mutta kolmannen edestä ajoi ankara tykkituli heidät takaisin. Kaikella urhoudellaan he eivät päässeet tuumankaan vertaa edemmäksi.
Vähän enemmän vasemmalla vaihteli samalla aikaa toinen pyssymiesparvi luoteja Cronbergin kyrassierien kanssa. Lähellä olevan hessiläisen ratsumieslippukunnan piti auttaa näitä pyssymiehiä, mutta se hajosi kaikille haaroille "ikivoittoisain" päällehyökätessä. Kuningas ilmoitti siitä mielipahansa Hessin maakreiville, joka seisoi hänen vieressään; mutta tämä suuttui. "Näyttää siltä, herra kuningas", vastasi hän, "kuin tahtoisitte kokonaan säästää omaa kansaanne ja antaa meidän saksalaisten yksin vuodattaa vertamme. Täällä ovat minun hessiläiseni, tuolla pommerilaiset etumaisina tulessa." — "Kylläpä lähetän suomalaisen", virkkoi pilkalla kuningas, "ja toivon, että kansan vaihtamisesta myös seuraa onnen vaihto." Stålhandske suomalaisten huoviensa kanssa iski nyt cronbergiläisten kimppuun ja ajoi heidät aivan leirivalliin asti. Mutta sieltä hyökkäsi suuri ylivoima ulos, joka torjui suomalaiset takaisin. Kustaa Aadolf lähetti nyt toisenkin suomalais-lippukunnan avuksi, ja molemmat yhdessä saivat vihollisen toistamiseen pakenemaan leirin suojaan. Vaan sieltä ryntäsi Fuggerin johdolla vielä suurempi voima esiin, jonka alta suomalaisten täytyi paeta pyssymiestensä turviin. Näiden tuli, joka muiden muassa myös Fuggerin kaatoi, taas vuorostaan hillitsi ja karkoitti keisarillisen ratsuväen. Näin vyöryi tappelu monta tuntia onnen vaihdellen puolelta toiselle. Vihdoin päätti kuningas, nähdessään rynnäköt turhiksi, peräyttää väkensä. Mutta ei ollut sillä hetkellä ketään korkeampaa upseeria käsillä paitsi skotlantilaista Hepburniä, joka jostain asiasta suuttuneena oli ottanut eronsa ja katseli vain leikkiä. Häntä pyysi nyt kuitenkin Kustaa Aadolf ottamaan sotamiestensä peräyttämisen toimekseen. "Se on vaarallinen toimi", lausui urhokas skotlantilainen, "juuri siksi vaan otan sen tehtäväkseni."
Sillä välin oli menestys ollut parempi oikealla puolella. Siellä oli Weimarin herttua Bernhard jalkasoturiensa kera valloittanut yhden yllämainituista kukkuloista, ja siitä oli suuri hätä noussut keisarillisten leirissä, jossa jo kuormastoväki alkoi hankkiutua pakoon. Jopa tuotiin Wallensteinin eteen valhesanoma: "Alte Veste on valloitettu!" Mutta hän tiuskasi vastaan: "Se ei ole totta! — ei Herra Jumala itsekään voi saada sitä linnaa käsistäni!" ja käski enemmän varaväkeä sen suojaksi. — Weimarin herttua puolestaan oli myös lähettänyt sanoman valloituksestaan ylipäällikölleen; mutta tämä ei heti käsittänyt sen paikan tärkeyttä eikä lähettänyt pyydettyjä tykkejä. Koko yön satoi rankasti, ja aamulla oli sen johdosta kukkulan viete tullut niin liukkaaksi, ettei nyt enää ollut mahdollista viedä kanuunia ylös kukkulalle. Täten päättyi tämä kahakka, joka ei maksanut juuri ylen paljon väkeä, vaan kuitenkin teki paljon vahinkoa sillä, että se rikkoi Kustaa Aadolfin ikivoittoisuuden maineen. "Ruotsin kuninkaalta", kirjoitti Wallenstein keisarilla, "on nyt puskurisarvet taittuneet. Koko maailma voi nyt nähdä, että ainoastaan te, keisarillinen majesteetti, olette ikivoittoisa." Kustaa Aadolf itsekin oli kovasti pahoillaan hätäilemisestään. "Siinä oli liikaa", sanoi hän, "poikanulikan leikiksi, lopen vähän tositeoksi!"
Tämän jälkeen alkoi entinen nälkäsota taas uudelleen; molemmat armeijat loikoilivat jouten vastakkain koettaen, kumpiko kauemmin kestäisi. Nürnbergissä tuli nyt tietysti puute vielä tuntuvammaksi, kun niin paljo ihmisiä oli karttunut entisten lisäksi. Ruttotaudit kiihtyivät kauheassa määrässä niin miesten kuin myös hevosten parissa. Tämä nälkä ja kurjuus tuntui Kustaa Aadolfin sotureista sitä kauheammalta, koska he juuri edellisinä aikoina olivat tottuneet ylelliseen elantoon. Surullisesti lauloivat he nyt täällä
Silloin me Suomen pojat elettiin, kun Augspurin kaupungiss' käveltiin, ei päivääkään oltu rahatta, eikä myös tyhjällä mahalla. Vaan siit' me jouduimme Nürnperiin, noita kaivantoja kaivamahan — — —![5]
Hädissään alkoivat varsinkin saksalaiset hillitsemättömästi ryöstellä. Mutta kuningas ei nytkään sallinut semmoista vallattomuutta. Hän piti ankaran, tulisen nuhdepuheen upseereilleen ja käski paikalla viedä hirteen yhden korpraalin, joka juuri silloin oli tavattu ryöstöstä. Näin vielä kestettyänsä kolme viikkoa täytyi vihdoin kuitenkin kuninkaan lähteä tiehensä. Syysk. 13 p. hän marssi pois, jättäen Nürnbergin suojaksi muutamia tuhansia miehiä. Taudit olivat vähentäneet sotavoimaa ja nyt hupeni se vielä marssinkin aikana sen johdosta, että suuret joukot karkasivat; lähtiessä oli siinä vielä ollut 27,000 miestä, mutta viikon perästä oli enää 18,000 koossa. Wallenstein oli siis nälkäsodassa päässyt voitolle, mutta siitä voitosta oli hänenkin täytynyt maksaa kallis hinta; hänelläkään ei ollut Nürnbergin seudulta lähtiessään enempää kuin 22,000 miestä jälellä.
10. Kustaa Aadolfin viimeinen taistelu.
Nürnbergistä oli Kustaa Aadolf vetäytynyt Baijeriin päin ja ruvennut Ingolstadtia piirittämään. Hänellä oli nyt taas aikomus lähteä itse Itävaltaa ahdistamaan niinpian kuin hän olisi saanut tämän vahvan linnan selkävaraksensa. Mutta taaskin tuli nyt avunpyytäjiä hänelle esteeksi, tällä kertaa Saksin vaaliruhtinas, jonka maata Wallensteinin joukot kauheasti hävittelivät. Kohta jätti Kustaa Aadolf kesken omat hankkeensa ja riensi Saksin avuksi, lennättäen alapäälliköilleen ja liittolaisilleen joka haaralle käskyjä, että he kiirehtisivät samaan paikkaan hänen voimansa lisäksi. Mutta useimmat jälkimäisistä eivät totelleet käskyä; itsepä Saksin vaaliruhtinaskin, joka oli apua pyytänyt, käyttäytyi oudolla tavalla. Hänen ylipäällikkönsä Arnheim vitkasteli kummallisesti viedessänsä vaaliruhtinaan armeijaa likemmäksi Kustaa Aadolfia, eikä hänen herransa sen johdosta häntä lainkaan rangaissut. Näytti siltä kuin viekas Juhana Yrjö olisi tahtonut antaa kuninkaan ja keisarin väen yksinään tapella keskenään, ruvetaksensa sitten itse voittajan puolelle.
Toista mieltä aivan osoitti kuitenkin Saksin kansa. He tervehtivät pitkin matkaa Ruotsin kuningasta ikäänkuin taivaallista pelastusenkeliä, kilpaa tungeskellen hänen ympärilleen, saadaksensa suudella taikka edes sormin koskea hänen vaatteensa liepeitä. Syvästi liikutti Kustaa Aadolfia tämä kansan kiihkeä rakkaus, mutta samalla se häntä myös peloitti. "He luottavat liian paljon heikon ihmisen voimaan" lausui hän. "Kun ei vain Jumala pian rankaisisi sekä heitä että minua näyttämällä, että minäkin olen vain kuolevainen ihminen!"
Yksin jääneenä, ilman toivottuja liittolaisiansa, ei ollut nyt kuninkaalla muuta neuvoa kuin ryhtyä vanhaan kilpikonnakeinoonsa ja turvautua vallitettuun leiriin likellä Naumburgia. Saatiinpa pian kuulla, että hän pakkasen tähden oli majoittanut enimmän osan väkeänsä itse kaupunkiin.. Tästä päätti Wallenstein, että sota oli siksi vuodeksi peräti loppunut. Hän antoi siis Pappenheimin 6-7,000:n miehen kanssa mennä Hallea valloittamaan, ja itse hän alkoi hajoittaa rykmenttiänsä maakyliin talvimajoille. Mutta kirje, jossa eräälle alapäällikölle lähetettiin tieto Pappenheimin lähdöstä, joutui Kustaa Aadolfin käsiin, ja suuri, uljas tuuma välkähti heti hänen päähänsä. "Jumala itse on antanut vihollisen käsiini!" huusi hän innolla. Nyt oli molempien vastakkain majailevien sotajoukkojen voima melkein tasavertainen, nyt piti uljaasti rynnätä Wallensteinia vastaan.