Viivähtämättä, vielä samana päivänä pantiin tämä tuuma toimeen. Jos olisi silloin ehditty päästä perille ja käydä Wallensteinin kimppuun, niin olisi tämä ollut perikadon oma, sillä hänen rykmenttinsä olivat aivan hajallaan. Mutta pieni, lietteinen, viidakkorantainen joki, missä Isolani kroateineen oli estämässä ylimenoa, vei niin paljon aikaa, että vasta illalla saavuttiin keisarillisten lähelle. Wallensteinille oli, heti Ruotsin armeijan liikkeelle lähdettyä, tullut siitä sanoma; mutta hän ei ollut millään muotoa tahtonut sitä todeksi uskoa. Vasta myöhään illalla, kun ei enää voinut olla vähintäkään epäilyksen sijaa, käski hän hajanaiset rykmenttinsä kokoon ja lähetti sanansaattajan Pappenheimiä takaisin kutsumaan. Aamulla varhain hän asetti väkensä hyvin edulliseen, taitavasti valittuun asemaan. Hänen oikealla puolellaan oli Lützenin kaupunki, estäen siltä taholta kiertämisyrityksiä; edessä oli osaksi syvä, vedellä täytetty kaivanto, osaksi maantie, joka oli paljoa korkeampi vieriänsä ja molemmin puolin varustettu syvillä ojilla. Näihin ojiin asetti Wallenstein tiheät pyssymiesrivit, ja niiden taakse seitsentykkisen patterin. Näin suojattuna hän toivoi voivansa täydessä turvassa torjua päältään kaikki Ruotsin voiman rynnäköt, kunnes Pappenheim kerkiäisi takaisin ja hän hänen avullaan saavuttaisi ratkaisevan voiton.

Keisarillisten vahva asema peloitti myös Ruotsin kuninkaan vanhempia everstejä, niin että he taistelun yrittämistä epäsivät; mutta Kustaa Aadolf, rohkeana kuin ainakin, ei taipunut näihin neuvoihin. "Koska kerta on kylpyyn käyty", niin virkkoi hän, "pitää pestä itsensä aivan puhtaaksi."

Ani varhain aamulla marraskuun 6 p. 1632 järjesti siis kuningas sotarintansa, toivoen kerkiävänsä ratkaista tappelun vielä ennen Pappenheimin palaamista. Mutta taivas ei näkynyt suosivan hänen hankkeitaan. Sakea sumu peitti koko sotatantereen ja teki tappelun mahdottomaksi, sillä tuskin olisi kymmenenkään askeleen päästä voitu eroittaa ystävää vihollisesta. Oman huolensa ja soturiensa kärsimättömyyden viihdytykseksi käski nyt Kustaa Aadolf pitää aamurukoukset ja alotti itse virren: "Jumala onpi linnamme!" Sen jälkeen hän lausui muutamia sanoja oikean kyljen ratsumiehille. Suomalaisia ja ruotsalaisia hän kiitti heidän aina osoittamastaan urhoudesta, ja kehoitti heitä sitä tässäkin tilaisuudessa näyttämään. "Muistakaa se", virkkoi hän vielä, "että jos te nyt väistytte, niin ei yksikään luu meistä kaikista pääse takaisin kotimaahan!" Saksalaisille hän huomautti, että tämä taistelu tarkoitti heidän omaisuutensa ja henkensä, heidän kunniansa, vieläpä yhteisen evankelisen uskonnonkin suojelemista perikadosta. "Seuratkaa vain minua", lopetti hän, "niin johdatan teidät voittoon, jonka hedelmistä sitten jälkeläisemme saavat pitkät, pitkät ajat nauttia!"

Kuninkaan näin puhuessa sotarintamansa edessä huomautettiin hänelle, ettei hänellä ollutkaan rautaista haarniskaa, vaan ainoastaan hirvennahkainen paita rintansa suojana. Häntä pyydettiin pukeutumaan vahvempiin varuksiin, mutta hän kieltäytyi sanoen, että hän arasteli rautaa tuon Puolassa saamansa luodin tähden. "Jumala on minun haarniskani!" vakuutti hän lujalla luottamuksella.

Koska sumua yhä vielä kesti, ruvettiin nyt taas veisaamaan, muun muassa veisattiin tuo kaunis virsi: "Älä pelkää, joukko pienoinen!" jonka Kustaa Aadolf juuri äsken oli ruotsiksi sepittänyt. Kaikki veisasivat yksinmielin, hamasta kuninkaasta aina halpaan rivisotamieheen ja tämä yhteinen turvautuminen yhteiseen Korkeimpaan Auttajaan lujitti kaikkien urhoutta.

Vihdoin viimeinkin kello 11 sumu hälveni. "Nyt eteenpäin, Jumalan nimeen!" huusi Kustaa Aadolf, ja koko hänen sotarintansa lähti rynnäkölle. Heidän edistymisensä patterien ja ojissa seisovien pyssymiesten tulen alla kävi kuitenkin sangen vaikeasti ja hitaasti. Vasta kello 12 oli ehditty maantielle asti. Keskustan jalkaväki — etunenässä Ruotsin prikaati, johon myös jäljellä olevat 200 Savon poikaa kuuluivat — tappoi tai karkoitti keisarilliset pyssymiehet, valloitti niiden takaisen patterin, ja sysäsi vielä samalla vauhdillaan pois tieltään Wallensteinin ensimäiset kaksi tertsiaa. Mutta kaksi verestä tertsiaa joutui avuksi, ratsuväkeäkin töytäsi vimmatusti tuohon vaaranalaiseen lomaan, ja Ruotsin jalkaväki syöstiin jälleen omalle puolellensa maantietä takaisin. Paremmin ei myöskään käynyt vasemmalla kyljellä.

Oikealla kyljellä oli ratsuväellä ollut suuri vastus hypittäessänsä hevosiaan korkean maantien ja sen leveitten ojien poikki. Yli he olivat kuitenkin päässeet kuin päässeetkin, Stålhandske suomalaisineen (vielä niitä oli 500 miestä) kaikkein ensinnä, vaikka maantie heidän kohdallaan oli korkeimpana, ojat leveimpinä. Kuninkaansa oman johdon alla he sitten tavallisella vauhdillansa hyökkäsivät, niin että vastassa olevat keisarilliset huovit kohta kääntyivät selin ja pötkivät pakoon. Varajoukkona oleva toinen rivi hillitsi kuitenkin hyökkäyksen, jopa sai tulisen kahakan jälkeen Ruotsin ratsuväen ajetuksi maantien taakse.

Vähää sitä ennen huomasi kuningas, että hänen jalkaväkensä, ylivoiman painostamana, alkoi horjua ja peräytyä. "Seuratkaa minua, pojat!" huusi hän Smoolannin ratsumieslippukunnalle, joka juuri paraikaa pyrki ojien yli. Ja samassa hän ajaa karautti jalkaväen avuksi, katsahtamatta taakseen, oliko hänellä mitään sotajoukkoa seuranansa. Kuitenkin vain harvalla smoolantilaisella oli niin hyvät hevoset, että he jaksoivat pysyä Kustaa Aadolfin perässä, ja yhtäkkiä huomasi tämä olevansa aivan likellä vihollista, ainoastaan muutamien omien miestensä seuraamana. Eräs keisarillinen korpraali näki silloin, miten nämät seuralaiset aina kunnioittavasti tekivät tilaa kuninkaalleen. "Ammu tuo", käski hän yhtä sotamiehistänsä, "se on varmaan suuri herra!" Luoti katkaisi Kustaa Aadolfilta vasemman käsivarren luun, ja verisuihku kuohahti hihasta ulos. Kuningas pyysi nyt Lauenburgin herttuaa auttamaan häntä pois tappelun pyörteestä. Mutta tuskin he olivat päässeet muutamien askelien päähän, niin jo tömähti maa heidän takanansa, ja he näkivät Götzin kyrassierien tulla tupsahtavan rynnäkölle juuri siihen paikkaan. Keisarillisten päällikkö, eversti Falkenberg, tunsi Ruotsin kuninkaan. "Kas, sinuapa minä jo kauan olen etsinyt!" huudahti hän ja ampui Kustaa Aadolfia selkään, vaan kaatoipa kostava luoti heti sen jälkeen hänetkin maahan. Herttua koetti nyt vielä taluttaa kuningasta pois, tukien häntä, että hän pysyisi satulassa pystyssä. Mutta Kustaa Aadolfin hevonenkin sai nyt haavan ja alkoi karata pystyyn; samassa tihenivät vihollisten joukot tihenemistään heidän ympärillään, jonka vuoksi herttua säikähtyneenä pakeni. Kustaa Aadolf vaipui ratsunsa selästä maahan. Nuori hovipoika, ainoa nyt enää läsnä oleva hänen omasta väestänsä, tarjosi silloin kuninkaalle hevosensa ja yritti nostaa hänet sen selkään; mutta hän ei jaksanut. Tämän näkivät muutamat kyrassierit, ajoivat paikalle ja kysyivät, kuka haavoitettu herra oli. Kuningas ei vastannut, ja poikakin pysyi ääneti. Yksi vihollisista lävisti silloin nuorukaisen miekallaan, toinen ampui Kustaa Aadolfia päähän.

Tyhjin satuloin kiitävä, verinen hevonen levitti surusanoman rivi riviltä, ja pian saatiin täysi vahvistus kahdelta kuninkaan seuralaiselta, jotka kauempaa olivat nähneet hänen kaatuvan ratsun selästä. Muutamat päälliköt tahtoivat nyt lopettaa taistelun, varsinkin kun samaan aikaan Ruotsin väki oli joka paikassa tullut takaisin syöstyksi. Mutta Weimarin herttua Bernhard, jonka käsiin nyt ylimäinen johto oli jäänyt, oli toista mieltä, ja samoin myös alhaisemmat soturit. He paloivat kaikki halusta saada kostaa sankarinsa kuoleman. Tätä intoa herttua vielä kiihoitti tulisella puheella. "Ruotsalaiset, suomalaiset, saksalaiset!" huusi hän. "Meidän puolustajamme, vapauden puolustaja on kuollut! Minulle ei tämä elämä ole enää mitään elämää, jollen saa kostaa hänen puolestansa. Eteenpäin kanssani joka mies, joka kuningasta on rakastanut!"

Ja tempaisten lipun käteensä hyökkäsi hän vasemman kyljen ratsuväen etupäässä eteenpäin. Luoti repäisi palan hänen käsivarrestansa — vähät siitä! — eteenpäin vain! — kunnes hirsipuumäki ja sen kukkulalla oleva keisarillisten suurempi patteri oli hänen vallassansa. — Nuori Brahe sillä välin vei jalkaväen uudelle rynnäkölle, valloitti uudestaan maantien ja sen takaisen patterin ja kävi kaikki murtavalla vauhdilla taas Wallensteinin jalkasoturien kimppuun. — Oikealla kyljellä Stålhandske sekä hänen suomalaiset ja ruotsalaiset huovinsa pikemmin lensivät kuin hyppäsivät ojien ja maantien yli. "Hakkaa päälle!" kajahti nyt hirmuisemmin kuin koskaan ennen heidän suustaan, ja miehet hakkasivatkin päälle julmemmin kuin koskaan ennen. He olivat vielä enemmän kuin muu väki pitäneet Kustaa Aadolfia omanansa; he pitivät nyt myös erikoisena oikeutenansa saada kostaa hänen puolestaan. Tuommoista vimman vihuria ei saattanut mikään ihmisvoima kestää. Akanoina lensivät keisarillisten rivit hajalleen joka haaralle, ja Stålhandsken johtamalle suomalaiselle rykmentille oli suotu se onni ja kunnia, että he saivat edes sankarinsa ruumiin pelastetuksi ja korjatuksi veriseltä tantereelta.[6]