Voitto näytti nyt olevan täydesti ratkaistu. Melkein koko Wallensteinin jälellä oleva armeija oli pakosalla. Ainoastaan siellä täällä piti puoliaan vielä joku vanha, ruudinkärventämä soturiparvi, joka ei tahtonut elävin silmin nähdä tappion häpeätä. Silloin yht'äkkiä kuului huikea huuto: "Pappenheim on tullut!" ja samassa hyökkäsi jo tuo uljas päällikkö kahakkaan, perässänsä 1,500 ratsumiestä, joiden kanssa hän oli rientänyt edeltäpäin odottamatta jalkaväkensä hidasta kulkua. "Missä on kuningas?" oli hänen ensi kysymyksensä, ja samassa hän olikin jo suomalaisten keskellä, joiden riveissä hän aina oli tottunut näkemään Kustaa Aadolfin. — Tämän lukuisan, vereksen apujoukon tulo muutti koko tappelun kulun. Stålhandsken rynnäkkö keskeytyi, ja pianpa oli jälleen koko tuo kylki heitetty takaisin maantien taakse. — Keskustassa oli myös keisarillinen jalkaväki uudestaan koonnut ja järjestänyt hajonneet rivinsä ja uudella rohkeudella hyökännyt päälle. Mutta eivätpä Brahen urhot myöskään vähillä hellittäneet jo kiinni kaappaistua voittoaan. Keltainen prikaati kaatui, joka mies paikallensa, vaan ei peräytynyt askeltakaan. Samoin myös teki sininen prikaati vuorostansa. Molemmat olivat saksalaisia. Vihreä skotlantilainen prikaati ja Ruotsin prikaati viimein peräytyivät, menetettyänsä suurimman osan miehistänsä. Voitto oli nyt taas kallistumaisillaan keisarillisten puolelle; ainoastaan Bernhard herttuan oli vielä onnistunut pitää voitettu paikkansa.
Mutta yht'äkkiä laimistui jälleen wallensteiniläisten into ja vauhti; juuri tuon vereksen apujoukon, jonka olisi luullut parhaiten jaksavan kestää tappelussa, nähtiin horjahtavan, sitten ikäänkuin riivattuna pakenevan. "Pappenheim on kaatunut! Kaikki on hukassa!" — se huuto viimeinkin selitti tuon oudon näyn.
Sakea sumu, joka nyt taas levisi maahan, peitti keisarillisten onneksi Stålhandskelta tämän häiriön; muuten olisi todella nyt ollut "kaikki hukassa". Sumun suojassa oli Wallensteinillä toki aikaa peräyttää hiukan armeijansa tähteet ja saada ne jälleen kutakuinkin järjestykseen. Mutta kun sitten laskevan auringon jäähyväissäde vielä kerran läpäisi sumun, huomasi kuitenkin Wallenstein, ettei taistelun jatkamisesta enää voinut olla puhettakaan. Ruotsin sotarinta seisoi jälleen aivan eheänä, tiheänä, ikäänkuin se nyt vasta olisi aikonut alottaa tappelua. Vanha varovainen Kniephausen oli näet tähän saakka kitsaasti pidätellyt komentonsa alla olevaa toista riviä. Nyt hän viimeinkin antoi sen yhtyä etumaiseen riviin ja täyttää sen lomapaikat. Keisarilliset siis nyt urhoollisesti pitäen puoliaan, mutta sittenkin verkalleen peräytyen, jättivät kolmannen ja viimeisen kerran vastustajainsa käsiin maantien ojinensa ja patterin, joiden tähden sinä päivänä oli niin paljon urhojen verta vuodatettu.
Miestappo tässä pitkällisessä, vimmatussa taistelussa oli molemmin puolin yhtä suuri, hirveän suuri, joka kolmas mies kaikista siihen osaa ottaneista. Voitto oli auttamattomasti, ratkaisevasti tullut protestanttien osalle; sen myönsi Wallensteinkin sillä, että hän heti enemmittä miekan sivalluksitta jätti koko Saksin ja vetäytyi Böömin vuorten taakse, oman keisarinsa rajojen sisälle. Mutta kuitenkin kuninkaan puoluelaiset surivat katkerasti tätä voittoansa ikäänkuin suurta tappiota. Saksalaiset itkivät heidän uskonsa ja vapautensa uskollista, mahtavaa puolustajaa; vaan ruotsalaiset ja suomalaiset surivat vieläkin katkerammin, sillä he itkivät omaa, yli kaiken rakastettua, jaloa sankariansa, jonka vertaista ei ollut heillä milloinkaan ollut eikä tulisi enää milloinkaan olemaan!
Kustaa Aadolfin ruumis vietiin kotimaahan ja se sai hautansa Riddarholman kirkossa Tukholmassa Ruotsin muiden sankarien rinnalla. Mutta Lützenin veritannerkaan ei jäänyt muistomerkkiä vaille. Eräs kuninkaan tallirenki vieritti yhdentoista talonpojan avulla ison kiven sille paikalle, mistä kaatunut kuningas oli löydetty. Tämä kivi seisoo yhä vielä sijallansa, ja ympäristön kansa tuntee sen Schwedensteinin (ruotsalaiskiven) nimellä. Samalle paikalle on myöhemmin rakennettu komea muistomerkki.
1l. Kustaa Aadolf.[7]
Kustaa Aadolf oli syntynyt jouluk. 9 p. 1594 Tukholman linnassa. Vanhemmiltansa hän oli perinyt terveen, vahvan ruumiin, joka sitten huolellisella, hemmottelemattomalla kasvatuksella vieläkin karaistiin.
Pienestä asti hänessä ilmeni peloton, rohkea mieli ja suuri hartaus kaikkiin sotaan kuuluviin asioihin. Kerta, kun oltiin kävelemässä maaseudulla, kielsi lapsenhoitaja holhottiansa poikkeamasta viidakkoon, koska siellä muka oli käärmeitä. "Annas vaan keppi tänne", huusi vastaukseksi pikku sankari, "kyllä minä ne käärmeet tapan!" Lastenleikeistä ei ollut hänestä huvittavaa mikään muu kuin sotamiehisillä olo, mutta sitä harjoitettiinkin ahkerasti, vähää myöhemmin myöskin metsästystä.
Rohkeuden rinnalla ilmeni hänessä kuitenkin jo silloin erinomainen laupeus ja lempeys, joka oli jyrkkänä vastakohtana isän tylylle luonteelle. Monasti rukoili pieni Kustaa Aadolf tuomittujen puolesta, ja joskus suostui muuten niin taipumaton Kaarle silmäteränsä rukouksiin.
Luvuissansa oli nuori prinssi väsymättömän ahkera, osoittaen samalla myös tavattoman suuria luonnonlahjoja. Historiassa hän hankki itselleen syvällisiä tietoja, filosofiassa myös sangen hyviä. Sujuvasti hän oppi puhumaan, paitsi äidinkieltänsä ruotsia, latinaa, saksaa, hollannin ja ranskan kieltä, sekä ymmärsi italiaa ja espanjaa, myöhemmin myös hiukan venäjää ja puolaa. Suomenkielen taidosta ei ole erittäin mainittu; mutta luultavasti Kustaa Aadolf, joka kaiken aikansa oli niin paljon tekemisissä suomalaisten sotamiesten kanssa ja useampia kertoja oleskeli Suomessa, ei voinut olla sitä vailla. — Yliopettajana oli hänellä oppinut ja taitava Juhana Skytte, joka varsinaisen opetuksen ohessa muutenkin antoi oppilaalleen paljon viisaita, jaloja neuvoja. "Valitkaa vasta", lausui hän kerta, "neuvonantajiksenne jumalisia, vakavia miehiä; älkää valitko oppimattomia, jotka ovat purppurakaapuihin puettujen aasien kaltaisia; älkää myös semmoisia, jotka aina matkivat: 'Kyllä, kyllä!' tai: 'Ei, ei!' sen mukaan kuin heidän herransa sanoo; älkää viimeinkään noita kielenpieksijöitä ja lattiallaliehujoita, joita aina hovissa maleksii ja matelee niinkuin matoja nurmikossa."