Nämät neuvot nuori prinssi hartaasti painoi mieleensä, ja muutenkin hän kernaasti kuunteli vanhempien, viisaitten miesten keskusteluja valtakunnan asioista. Isä myös piti huolta siitä, että hänen kruununperillisensä aikaisin tottui vastaiseen virkaansa. Yhdeksännestä vuodesta asti sai Kustaa Aadolf jo olla läsnä valtaneuvoskunnan keskusteluissa, kahdentoista iässä hänelle jo uskottiin pienempiä toimia, kuudentoista vuotisena hän oli jo isänsä hyvänä apulaisena. Hän piti sotaväenottoja ja tarkastuksia, hän johti pienempiä sotaretkiä, hän keskusteli ulkomaan lähettiläiden kanssa, taivuttaen joka paikassa puoleensa ihmissydämet ja herättäen yleistä ihmettelyä taidollansa.
Minkä lapsi näin lupasi, sen mies sitten täytti täysin määrin.
Kustaa Aadolfilla oli tavattoman nopea käsityskyky ja taito tunkeutua asioiden ytimeen; nuorukaisena hän jo siinä suhteessa voitti vanhat, työssä ja kokemuksessa harmaantuneet valtaneuvokset. Samassa oli hänellä erinomainen kyky lausua selvästi, sujuvasti ja miellyttävästi ilmi ajatuksensa. "Kielellään", niin sanottiin hänestä, "on Ruotsin kuningas voittanut yhtä monta kuin miekallaan."
Joutilaana vetelehtimistä, jopa turhaa huvitustakin hän inhosi. Metsästämisestäkin hän jo pian luopui. Työ, väsymätön työ oli hänen ainoa huvinsa, ja samaa hän myös vaati virkamiehiltään, käyttäen kovia sanoja, jos hän havaitsi laiminlyöntiä. Eräs upseeri kerta ei ollut kyllin kiireesti saanut käskettyä vallitustyötä valmiiksi ja sanoi puolustuksekseen, että maa oli kovassa roudassa. "Maa on aina roudassa laiskalle sialle!" vastasi kuningas vihaisesti vanhalla ruotsalaisella sananlaskulla.
Kesken hallitustoimiansakin oli Kustaa Aadolfilla aina väliin aikaa lukujensa jatkamiseen, erittäinkin historian tutkimiseen, jota hän kehui "paraaksi elämän neuvojaksi". Kovin usein ei hänellä kuitenkaan ollut tilaisuutta tähän, sillä valtakunnan asiat tuona vaikeana, vaarallisena aikana vaativat paljon huolta ja huomiota. Ihmeellistä on nähdä, kuinka paljon hän kerkesi saada toimeen sisällistenkin asioiden järjestämisessä; hänen hallituksensa on siinä suhteessa monin kohdin ihan uuden ajan alkuna. Näihin toimiin hän käytti aina talvikaudet Venäjän ja Puolan sotien aikana, jolloin tavallisesti levähdettiin taisteluista. Saksaan lähdettyänsä ei hän sitten enää joutanut paljon ajattelemaankaan semmoista.
Niinkuin ainakin miehen, joka melkein koko lyhyen ikänsä vietti leirissä, hänen ajatuksensa liikkuivat enimmäkseen ja mieluimmin sotaan kuuluvissa asioissa. Kustaa Aadolf on ollut kaikkien aikojen taitavimpia sotapäälliköitä ja on keksinyt sekä monta että tärkeää parannusta sotataidossa. Hän lyhensi peitset ja kevensi pyssyt, joten molempia oli helpompi käyttää; pyssymiehet saivat nyt jättää pois tuon hangon, jonka nojaan ennen aina pyssy oli laskettava, kun tahdottiin tähdätä. Kovin kömpelöt, monta tuhatta miestä sisältävät tertsiat hyljäten hän jakoi jalkaväkensä pienempiin prikaateihin, ja asetti ylimalkaan soturit kuuteen, pyssymiehet joskus kolmeenkin riviin, entisten kymmenen sijaan; näin muodoin tulivat kaikki liikkeet ja käännähdykset nopeammiksi. Hyvän vaikutuksen teki se hänen keksintönsä, että hän rupesi asettamaan ratsujoukkojen lomiin pienempiä pyssymiesparvia, joiden tuli jo ennakolta laimensi päällehyökkäävien vihollisten huovien vauhtia. Tykit tehtiin myöskin lyhyemmiksi, kepeämmiksi, niin että niitä oli mukavampi kuljettaa.
Sodankäynnissään oli Kustaa Aadolf ylimalkaan hyvin varovainen, joskin eri tiloissa monestikin sangen rohkea. Hän omisti itselleen sen säännön, jota siitä saakka on yleisesti sodassa noudatettu, ettei näet saatu umpimähkään marssia eteenpäin, ennenkuin selän ja sivujen suojaksi oli valloitettu linnoja tai rakennettu uusia varustuksia. Jos vihollisen ylivoima oli liian suuri, käytti hän, niinkuin monesti olemme nähneet, tuota Caesarilta opittua keinoa, että hän sulki itsensä vallitettuun leiriin. — Verraton aikalaistensa parissa hän oli siinä suhteessa, että hän piti tarkan huolen muonan hankkimisesta sotureilleen ja maksoi myös, jos suinkin mahdollista, aina säännöllisesti heidän palkkansa. Mutta toiselta puolen hän valvoi enimmiten ankarasti, etteivät he saaneet ryöstellä eikä rosvoilla.
Urhoudessa oli Kustaa Aadolf koko väelleen loistavana esikuvana. Jos häntä joskus varoitettiin vaaroihin antautumasta, vastasi hän väliin leikillä: "Ei ole vielä koskaan mikään tykinkuula kehenkään kruunattuun päähän sattunut!" — tai myöskin jalolla vakavuudella: "Mikä kuolo olisi kuninkaalle kauniimpi, kuin jos hän kansaansa ja oikeaa asiaa puolustaessaan kaatuisi!"
Kustaa Aadolfin kaikkien tekojen perusteena oli harras jumalisuus. Yhteisistä aamu- ja iltarukouksista hän harvoin oli poissa, jumalanpalveluksesta pyhäpäivinä ei milloinkaan. Usein nähtiin hänen myös istuvan itsekseen raamattua tutkien. "Minä koetan", hän sanoi, "sanan tutkimisella vahvistaa sydäntäni pahaa vastaan. Kuningas ei ole velvollinen vastaamaan teoistaan kenellekään muulle, paitsi Jumalalle; mutta juuri tämä itsevaltaisuus saattaa moniin kiusauksiin, joita ei kyllin voi varoa."
Tämä harras jumalisuus osoittautui myös eläväksi kaikissa hänen teoissaan ja tavoissaan. Hänen suustansa ei kuulunut koskaan kirousta eikä kevytmielistä pilkkaa; häntä ei koskaan nähty juomarien, mässääjien eikä pelurien seurassa. Yhteen ainoaan epäsiveelliseen hairahdukseen tiedetään hänen nuoruudessaan tehneen itsensä syypääksi, mutta sen jälkeen oli hänen elämänsä aina puhdas ja suhteeton.