Samoinkuin hänen ulkomuodossaan oli myös hänen käytöksessään majesteetillisuus ja laupeus ihanimmalla tavalla yhdistyneet. Kustaa Aadolf oli varsin arka kuningasarvostansa, ja kovat nuhteet, jopa rangaistuskin tuli sille tavallisesti osaksi, joka ei osoittanut hänelle tulevaa kunnioitusta tai rohkeasti moitti hallituksen toimia. Mutta muuten oli kuningas aina laupias ja iloinen, puhutellen kaikensäätyisiä ihmisiä lempeästi. Lähimmille alapäälliköilleen ja ministereilleen hän oli erittäin ystävällinen ja suhde hänen ja viisaan Aksel Oxenstjernan välillä oli jaloimpia, joista historia tietää kertoa. — Nuoremmalla iällänsä hän oli ollut hillitsemättömän tuittupäinen ja saattoi kiivaudessaan monasti lausua loukkaavia sanoja, joskus paiskata korvillekin. Mutta silloinkin hän oli aina heti valmis pyytämään anteeksi ja koetti jos jollakin hyvittää loukattua.
Tämä puhdas, jalo henki vaikutti sen, että Kustaa Aadolfilla tuskin oli ainoatakaan vihamiestä, joskin montakin vastustajaa. Katolilaiset puhuivat ihmetellen hänen hyvästä sotakuristaan, hänen oikeudentunnostaan, hänen tapojensa puhtaudesta, hänen totisesta hartaudestaan, joskin heidän mielestään hänen uskonsa oli väärä. Tuskin ainoatakaan soimauskirjaa julkaistiin hänestä tänä aikakautena, joka kuitenkin oli niin rikas sellaisista. Itse paavikin myönsi: "Hän on maailman jaloin kuningas!" Tästä voi arvata, kuinka rakas hän oli Saksan protestanteille, kuinka rakas omille kansoilleen. "Voisinpa", olikin hänellä tapana sanoa, "turvallisesti laskea pääni levolle vaikka minkä alamaiseni syliin!"
12. Holhoojahallitus ja kolmekymmenvuotisen sodan loppu.
Kustaa Aadolfin kuoltua luulivat sekä viholliset että liittolaisetkin, että hänen suuri työnsä kerrassaan oli taas häviävä. Hänen henkensähän yksin, niin arveltiin, on tuon komean ihmerakennuksen kokoon luonut; hänen henkeänsä vailla on se kohta jälleen raunioiksi romahtava. Mistä muka on niin pieni, niin köyhä, niin vähäväkinen valtakunta saava tarpeelliset varat ja voimat tämän suuren hankkeen jatkamiseksi? Onneansa voi Kustaa Aadolfin tytär Kristiina kiittää, jos hän saa edes isältänsä perityn kruunun pitää. — Sitäkin näet alkoi jo Puolan kuningas Vladislaus, Sigismundin poika, vaatia itselleen, ja Suomessa olivat vanhat sigismundilaiset taas ryhtyneet salahankkeihin.
Kaikki nämät vaarat kohosivat myös selvinä Ruotsin valtiomiesten silmien eteen, kun he olivat saaneet sanoman kuninkaan äkillisestä kuolemasta. Koko sen päivän vietti valtaneuvoskunta Tukholmassa yhdessä itkien ja valittaen. Aksel Oxenstjernalla oli sen jälkeen ensimäinen uneton yönsä elämässään. Mutta masennuksissa he eivät sallineet mielensä kauan olla, nyt kun isänmaa enemmän kuin koskaan ennen vaati kaikkien poikiensa voimainponnistusta. Kustaa Aadolfin henki ei ollutkaan, niinkuin ulkomailla luultiin, hänen kanssaan kadonnut; se eli vielä voimallisena niissä monissa etevissä Ruotsin ja Suomen miehissä, jotka hänen esimerkkinsä oli jalostuttanut. Illalla erotessaan valtaneuvokset päättivät yksimielisesti pitää järjestystä omassa maassa voimassa ja jatkaa sotaa ulkovihollisia vastaan, kunnes kunniallinen ja luotettava rauha saataisiin toimeen. Tämän jalon, miehuullisen päätöksen mukaiset olivat sitten myös heidän toimensakin.
Valtakunnan asioiden johto uskottiin viiden ylimmän virkakunnan päälliköille sen säännön mukaan, minkä Aksel Oxenstjerna oli jo kuningas vainajan käskystä valmistanut ja jonka nyt säädyt v. 1634 vahvistivat. Ruotsin hallitsijoina seuraavien kahdentoista vuoden ajalla, kunnes Kristiina tulisi lailliseen ikään, olivat täten kansleri (pääministeri) Aksel Oxenstjerna, hänen veljensä drotseti (oikeusministeri) Gabriel Oxenstjerna, heidän orpanansa valtiovarain hoitaja Gabriel Pentinpoika Oxenstjerna, valtamarski (sotaministeri) Jaakko De la Gardie sekä valta-amiraali Kaarle Gyllenhjelm.
Tämä holhoojahallitus sai suuren vallan verrattoman yksimielisyytensä ja sopunsa kautta. Hyvänä apuna tämän sovun ylläpitämisessä oli epäilemättä se seikka, että he melkein kaikki olivat keskenään likeistä sukua. De la Gardiekin näet oli drotsetin appi, jota paitsi vielä Kustaa Hornkin, parhain oman maan sotapäälliköistä, oli kanslerin vävy. Enemmän kuin tämä sukulaisuus vaikutti kuitenkin Aksel Oxenstjernan jalo henki ja viisaus. Häntä kaikki kuuntelivat hartaalla kunnioituksella ja jättivät aina, niin kauan kuin hän ensi alussa oleskeli Saksanmaalla, tärkeimmät asiat päättämättä, kunnes he olivat hänen mielipidettänsä kuulustaneet.
Yhtä verraton kuin yksimielisyydessään oli holhoojahallitus myös isänmaallisuudessaan ja yksityisten etujensa laiminlyömisessä. Muille ansiokkaille miehille he jakelivat runsain määrin rahapalkintoja ja maaläänityksiä, itselleen ei yksikään heistä ottanut mitään. Päinvastoin he jättivät usein, valtiorahaston vähissä varoissa ollessa, palkkansa ulosottamatta, vieläpä lainasivat monta kertaa omista varoistaan kruunulle suuria summia. Semmoisessa epäitsekkäisyydessä ja uhrautuvaisuudessa oli Aksel Oxenstjerna aina kaikkein ensimäisiä. Ollen itse täten vailla kaikkea omanvoiton pyyntöä, saattoivat he myös sitä suuremmalla lujuudella ja paremmalla menestyksellä vastustaa useiden muiden aatelisherrojen yrityksiä saada etuoikeutensa tänä kuninkaattomana aikana laittomasti laajennetuiksi. Kerta vaativat muutamat, että aatelistolle myönnettäisiin verovapaus, koska se muka kuului heidän oikeuksiinsa. "Totinen vapaus", lausui Aksel Oxenstjerna, "perustuu valtakunnan vaurastumiseen, ja todellisesti vapaa on se, joka rakkaudesta isänmaahan mielellään antaa, mitä isänmaan etu vaatii. Sen tunnustan kaikkien kuullen, että vapaus on minulle rakas, hyvin rakas, vaan vielä enemmän rakastan toki isänmaatani." Yhtä lujasti hän vastusti myös muutamien aatelisherrojen vaatimusta, että heidän alustalaisiaan kiellettäisiin vapaasti muuttamasta paikasta toiseen, joka kielto olisi ollut orjuuden alkua. "Ruotsissa", vastasi Oxenstjerna, "on talonpoika vapaa ja talonpoikanaolo kunnia."
Edempänä tulee lavealta kerrottavaksi, mitä kaikkea holhoojahallitus teki maan sisällisten olojen parantamiseksi ja vaurastuttamiseksi; tässä luvussa luomme vain nopean silmäyksen kolmekymmenvuotisen sodan loppuvuosiin.
Päätöksensä mukaan jatkoi holhoojahallitus sotaa suurella lujuudella ja voimalla. Kaikkia valtakunnan voimia ponnisteltiin tarpeellisten sotajoukkojen ja varain saamiseksi. Aksel Oxenstjerna puolestaan osasi ihmeteltävällä taidolla koota jälleen Ruotsin ylijohdon alle enimmän osan saksalaisista liittolaisista, jotka jo olivat alkaneet häilyä ja luopua. Heidän avullansa saatiin mahtava sotavoima liikkeelle ja Ruotsin liput levisivät vielä laajemmalta kuin koskaan ennen koko Saksan yli. Katolilaisten pelättävin päällikkö, Wallenstein, ei ollutkaan enää heitä vastustamassa. Hän oli tyytymätönnä keisariin ruvennut salavehkeisiin, ja murhattiin viimein Ferdinandin käskystä. Kaikki täten saadut edut hävitti kuitenkin jälleen Kustaa Hornin ja Weimarin Bernhard herttuan välinen eripuraisuus, joiden käsiin Ruotsin armeijain ylin johto oli annettu. Tämä eripuraisuus aiheutti viimein onnettoman Nördlingenin tappelun v. 1634, jossa keisarilliset saivat ratkaisevan voiton. Nyt luopuivat melkein kaikki liittolaiset Ruotsista; jopa Saksi, sama Saksi, jonka Kustaa Aadolf oli kaksi kertaa pelastanut, muuttui ystävästä kerrassaan julkiviholliseksi ja käänsi aseensa entisiä auttajiansa vastaan. Ruotsin armeijan tähteet karkoitettiin aina Meklenburgiin ja Pommeriin, Itämeren rannalle asti. Mutta äkkiarvaamatta sai se jälleen Banérin johdolla loistavan voiton Wittstockin luona v. 1636 ja levisi sitten hävittävänä tulvana onnettoman Saksinmaan ylitse. Kustaa Aadolfin ankaran silmän sammuttua oli tarkka kuri Ruotsin ja Suomen soturien parissa yhä enemmän höltynyt, ja nyt koston vimmassa ei ollut puhettakaan mistään armosta. He ryöstivät, polttivat, murhasivat aivan kuin ennen Wallensteinin hurjat laumat, tahraten täten entisen kauniin maineensa. Heidän nimensä yhdistyi täten "Ruotsin juomaan", tuohon julmaan, heidän keksimäänsä temppuun, kun likaista vettä lakkaamatta kaadettiin porvari- ja talonpoikaraukkain kurkkuun, kunnes nämä taipuivat antamaan ilmi kätketyt tavaransa. "Ruotsalainen tulee!" oli monen miespolven aikana se pelotin, jolla Saksin äidit säikyttelivät pahankurisia lapsiansa. Banérin jälkeiset päälliköt eivät enää sallineet yhtä hillitöntä julmuutta, mutta Kustaa Aadolfin aikuiset lempeät, rehelliset tavat eivät enää ikänä palanneet.