Banér sillä välin jatkoi sotaa vaihtuvalla onnella, mutta aina vaihtumattomalla taidolla ja uljuudella, kunnes hän kuoli v. 1641. Vielä suurempi menestys oli hänen jälkeensä Torstensonilla. V. 1642 taistelivat Ruotsin soturit ja keisarilliset ihmeellisen sattumuksen sallimuksesta taas melkein samalla kentällä kuin v. 1631 Kustaa Aadolfin ja Tillyn johtamina. Tätä jälkimäistä tappelua nimitetään kuitenkin eroitukseksi edellisestä Leipzigin tappeluksi. Meidän miehet seisoivat tällä kertaa tillyläisten silloisella asemalla, mutta voitto oli heidän kanssansa myös paikkaa muuttanut. Sen jälkeen levisivät Torstensonin joukot vastustamattomasti yli koko Moravian, joka tähän asti oli sodan koskemattomana kulmana pysynyt. Jopa ilmaantui partiolla käyviä ratsumiesparvia aina Wienin porttienkin edustalle, niin että säikähtynyt keisari läksi Gratziin asti piiloon. Mutta yhtäkkiä jätti Torstenson kaikki nämät voittonsa kesken ja riensi väkimarsseilla takaisin pohjoiseenpäin, ikäänkuin perinjuurisen tappion jälkeen pakeneva. Koko Eurooppa kummasteli ja pilkkasi tätä retkeä. Mutta sittemmin selvisi koko salaisuus, kun Torstenson, tultuansa Holsteinin rajalle, hyökkäsi Tanskan kuninkaan alueelle. Tanskan ja Ruotsin välillä oli näet jo kauan ollut salavihaa sekä alinomaista kiusantekoa, ja nyt oli holhoojahallitus päättänyt ryhtyä kerrassaan julkisotaan. Torstenson valloitti Tanskan koko mannermaan, Etelä-Ruotsissa valloitettiin myös kaikki senpuoleiset alusmaat; pelastuaksensa perikadosta täytyi Tanskan v. 1645 rauhan hinnaksi luopua useista alusmaistaan Ruotsin rajoilla ja Virossa. Sitä ennen oli kuitenkin Torstenson jo jälleen rientänyt takaisin keisarillisia vastaan. Hän sai heistä v. 1645 suuren voiton Jankowitzin luona Böömissä ja majaili jonkun aikaa Wienin edustalla. Sairauden tähden täytyi hänen kuitenkin pian sen jälkeen jättää sotatoimet ja palata Ruotsiin. Sota lopetettiin viimein Westfalin rauhanpäätöksellä v. 1648, jossa Ruotsi sai osakseen Länsi-Pommerin, Bremenin herttuakunnan ynnä pari muuta pienempää maatilkkua Saksassa.
13. Kustaa Horn.
Kuninkaan kuoleman jälkeen tuli holhoojahallituksessa puheeksi, kuka valittaisiin Ruotsin sotavoimien ylimäiseksi johtajaksi. Kukapa olisi oman maan miehistä ollut siihen soveliaampi kuin se, johon Kustaa Aadolf sota-asioissa oli aina kaikkein enimmän luottanut.
Kustaa Horn oli sankari itse ja myös sankarisukua. Hänen veljensä oli Eevert Horn, jonka urhotyöt sekä aikainen kuolema ovat tulleet näiden kertomusten edellisessä osassa mainituiksi. Hänen isänsä oli Narvan miehuullinen, vaikka onneton puolustaja, Kaarle Horn, hänen isoisänsä tyly, ankara soturi Henrik Horn, nekin meille vanhoja, hyviä tuttuja. Kaarle Horn, niinkuin tiedämme, sai pahan palkan urhoudestaan; hän vietiin Juhana kuninkaan käskystä vankeuteen Örbyhusin linnaan Uplantiin. Sinne häntä seurasi myös hänen jalo puolisonsa Aune von Delvig ja synnytti siellä hänen nuorimman poikansa Kustaan yöllä lokak. 23:tta päivää vasten 1592. Pian sen perästä suotiin Kaarle Hornille armo ja vapaus, jolloin koko perhe palasi kotimaahansa Suomeen, Kankaisten kartanoon likelle Turkua.
Elantotavat Ruotsin ja Suomen aateliston parissa olivat siihen aikaan sangen yksinkertaiset ja vakavat ja kasvatus ankara, semmoinen, joka lujan miehenmielen luopi. Jumalanpelkoa ja ihmisen velvollisuuksia teroitettiin jo aikaiseen lasten sydämiin. Raamattua viljeltiin ahkerasti kotihartaushetkinä; sen lauseita sekä ytimekkäitä kansan sananlaskuja kuului yhä isän ja äidin suusta neuvoksi ja varoitukseksi. Nuori poika sai paljon liikkua ulkoilmassa, heitellä kiviä, ratsastaa ja pyytää metsän otuksia. Tämmöistä ruumiinvoimien harjoitusta pidettiin välttämättömän tarpeellisena. Mutta eipä hengen voimiakaan laiminlyöty. "Aatelismiehen tulee tietää enemmän kuin muiden", neuvoi jo pari vuosikymmentä aikaisemmin vanha kreivi Brahe talouskirjassaan nuoria aatelisia; "ei siinä kyllin, että osaa istua ratsun selässä, suunnata peitsensä ja laukaista pyssynsä." Ensiksi, opin tielle pyrkiessä, oli latinaa opittava, sillä melkein kaikki tieteellinen ja sivistävä kirjallisuus oli vielä yksistään tällä kielellä. Sentähden perehtyivätkin siihen sen ajan sivistyneet miehet, välistä naisetkin, perinjuurin. He osasivat lukemattomia merkillisiä lauseita Rooman parhaitten kirjailijain teoksista ulkoa ja käyttivät niitä usein puheessansa tai kirjoituksissansa todisteina tai koristuksena.
Kaarle Horn, niinkuin tiedämme, kuoli Liivinmaan sodassa v. 1601. Kahdeksanvuotisen orvon kasvatus ja opetus ei kuitenkaan senvuoksi jäänyt kesken; vanhempi veli Eevert piti siitä isällistä huolta. Varsin hauskapa mahtoi ollakin tämmöistä vilkasta, hyvälahjaista kasvattia johtaa. Kaikissa kysymyksissään ja vastauksissaan, töissänsä ja leikeissään osoitti pieni Kustaa tavatonta älyn terävyyttä, palavaa tiedonhalua sekä samassa myös lujaa mielenlaatua.
Kuudentoista-vuotisena lähetettiin nuori aatelisherra ulkomaille. Ei ollut näet silloin vielä Suomessa mitään korkeampaa opistoa, ei kymnaasiakaan, yliopistosta vallan puhumattakaan. Ruotsissa myös oli opin laita vielä sangen huono. Opintojensa jatkamiseksi vietti senvuoksi Kustaa Horn kolme vuotta siihen aikaan suurimaineisissa Rostockin, Tübingenin ja Jenan yliopistoissa Saksanmaalla. Sieltä palattuaan hän meni veljensä Eevertin luo, joka paraikaa taisteli Venäjällä; hänen johdossansa tahtoi hän oppia sotataitoa. Kauan ei kuitenkaan Eevert Horn pitänyt häntä luonansa; venäläiset näet eivät ymmärtäneet säännöllisestä sodankäynnistä yhtään mitään, taistelussa heitä vastaan oli siis varsin vähän oppimisen tilaisuutta. Sen sijaan lähetti Eevert veljensä Alankomaihin, jossa kuuluisa sotapäällikkö Oranian Mauri ihmeteltävällä taidolla puolusti isänmaatansa espanjalaisia vastaan. Siellä oli paras sotakoulu, jota nuori suomalainen soturi siihen aikaan saattoi käydä; erittäinkin olivat sekä alankomaalaiset että espanjalaisetkin taitavat linnojen piirittämisessä ja puolustamisessa. Myöhemmin siirtyi Horn sieltä vielä Ranskankin maalle ja otti osaa siellä raivoavaan sisälliseen sotaan, jota Maria di Medici ja tyytymätön aatelisto kävivät. Sotataidon ohessa hän tutki myös tyystin näiden maiden hallitustapaa, valtiollista voimaa sekä muita oloja. Myöskin perehtyi hän useampiin vieraisiin kieliin, erittäinkin saksan, ranskan ja italian kieleen niin perinpohjin, että olisi luullut hänen panneen kaiken aikansa yksistään niiden oppimiseen. Siinä suhteessa hän näkyy ottaneen varteen vanhan Brahen varoituksen, ettei matkustaminen yksin, panematta tarkkaa huomiota kaikkiin merkillisiin oloihin, ole miksikään hyödyksi. "Kurjet ja metsähanhet", lausui ukko yllämainitussa kirjassaan, "lentävät myös monen maan läpitse, mutta eivätpä ne siitä tule hiukkastakaan viisaammiksi."
Vuonna 1618 viimein takaisin tultuaan Horn pääsi heti kamariherraksi. Tässä virassa hänellä oli tilaisuus lähemmin tutustua nuoreen kuninkaaseensa, eikä aikaakaan, niin saavutti hän Kustaa Aadolfin suosion ja luottamuksen täysin määrin. Hänet lähetettiin useamman kerran Tanskaan ja Saksaan tärkeille asioille; muun muassa uskottiin hänelle tuo arkaluontoinen, vaikea naimisliiton sovitteleminen Kustaa Aadolfin ja Brandenburgin prinsessan, Maria Eleonoran välillä.
V. 1621 määrättiin Horn Norlannin rykmentin everstiksi, jonka kanssa hän heti seurasi kuningasta Liivinmaalle, Riian piiritykseen. Siellä hän oli muun muassa mukana tuossa suuressa rynnäkössä Hiekkaporttia vastaan. Uljaasti hän kapusi rykmenttinsä etunenässä ylös vallille; mutta oikeaan käteen sattunut luoti, joka samassa myös pyyhkäisi säärtäkin, keskeytti tähän hänen toimensa, niin ettei hän saanut lopulliseen voittoon ottaa osaa. Sittenkin hän täydellä syyllä sai urhoollisuutensa palkaksi ritariarvon.
V. 1624 suotiin Kustaa Hornille sija Ruotsin valtaneuvoskunnassa ja v. 1625 hän asetettiin Suomen koko jalkaväen ylipäälliköksi, jota paitsi hän oli erikseen Savon jalkarykmentin eversti ynnä yhden suomalaisen ratsumieslippukunnan johtaja. Jälkimäisenä vuonna valloitti hän, niinkuin jo tiedämme, yhdessä De la Gardien kanssa, Tarton ynnä koko joukon muita linnoja Liivinmaalla ja oli alusta vuotta 1626 suurena apuna Wallhofin loistavan voiton saavuttamisessa.