Mutta se taas ei ollut ollenkaan aatelittomien säätyjen mieleen, joille nyt vuorostaan ehdotus esitettiin. Erittäinkin pani vastaan talonpoikaissääty, joka pelkäsi "Viron tavan", s.o. orjuuden, sen kautta voivan päästä valtaan. Vihdoin ilmoittivat aatelittomat säädyt yksimielisesti, etteivät he voi peruutusasetusta allekirjoittaa, ennenkuin tuo ehto sen iankaikkisuudesta on poispyyhitty. Vähällä oli, etteivät valtiopäivät, Puolan tavan mukaan, kesken hajonneet tämän riidan tähden; niin suuri oli molemminpuolinen vihastus. Valtaneuvoskunta nyt turvautui kuninkaaseen ja pyysi häntä pakottamaan aatelittomia säätyjä taipumiseen; mutta hän kieltäytyi jyrkästi. Hän ehdotti, että lopullinen päätös neljänneksen peruutuksesta jätettäisiin seuraaviin valtiopäiviin asti. Siksi piti asiaa kaikin puolin tutkittaman ja tuota lahjoitusmaitten osaa vastaava vuotuinen summa tulla suoritetuksi. Nyt ei aatelin vastahakoisuus enää auttanut; asetus siinä muodossa, jonka Herman Fleming, kuninkaan osoitusten mukaan, oli sille antanut, tuli säätyjen yhteiseksi päätökseksi, ja aatelin yritys saada ovi vastaisilta suuremmilta peruutuksilta suljetuksi, raukesi typityhjäksi.
Itse asian lopullista tutkimista sekä jo päätettyjen peruutusten toimeenpanemista varten asetti nyt kuningas komitean, jonka päämieheksi valittiin Herman Fleming. Soveliaampaa ei olisikaan voitu löytää. "Kansan etu on ylin laki", oli hänen peruslauseensa, niinkuin hän komiteassa juhlallisesti lausui ilmi. "Uupumattomalla ahkeruudella valmisti ja toi hän esiin kaikki komiteassa puheeksitulevat ehdotukset. Taipumattomalla kiivaudella valvoi hän peruutuspäätöksen toimeenpanoa sanasta sanaan, pitämättä mitään lukua niiden korkeasta arvosta tai myös mitättömyydestä ja puutteenalaisuudesta, joita asetus koski. Valtamarskia, valtadrotsia, kuninkaan omaa veljeäkään hän yhtä vähän armahti kuin halvinta kruunun virkamiestä." Näillä sanoilla kuvaa hänen tointansa eräs niihin aikoihin parhaiten perehtynyt ruotsalainen historioitsija.[9]
Tällaista isänmaanrakkautta, väsymättömyyttä ja pelottomuutta tarvittiinkin täydesti, jos mieli päästä tuumasta toimeen. Sillä komitean tehtävä oli mitä vaikeinta laatua ja vaati monen apua. Ennenkuin päätöksiin ryhdyttiin, piti ensin koota laveita ja tarkkoja tietoja, ja niitä toimeenpannessa oli kaikellaisten virkamiesten työtä valvottava. Ensi alussa kävi kuitenkin kaikki hyvin. Komiteassa oli Fleming kaikkivaltias: mitä hän ehdotti, se tuli aina yhteiseksi päätökseksi. Vuoden lopussa saattoi hän ilmoittaa kuninkaalle, että kielletyissä paikkakunnissa oli peruutettu 2,403 taloa, joista karttui kruunulle veroa 66,781 hopeatalaria. Sittenkin oli se Flemingin mielestä vielä vähän; hän piti tarpeellisena pyytää kuninkaalta anteeksi, että työ edistyi niin hitaasti. Helppo on siis arvata hänen mielialaansa seuraavana vuonna, jolloin vastukset vasta oikein alkoivat. Ylimysten puolta pitävän Kustaa Bonden tulo komiteaan muutti muutamien jäsenten jo ennestään kytevän vastahakoisuuden vastarinnaksi. Jos peruutus koski korkeita herroja, tahdottiin sitä kiertää jos jollakin tavalla. Myös oltiin usein eri mieltä siitä, mitkä paikkakunnat olivat kiellettyjä, mitkä ei. "Monta paikkakuntaa", lausui Fleming, "on viimeksikuluneina aikoina pidetty luvallisina, vaikka kuitenkin kruunun on mahdoton ilman niitä tulla toimeen. Jumala armahtakoon niitä, jotka ovat saattaneet asian sille kannalle." Vielä pahempaa vastarintaa kuin itse komiteassa ilmaantui nyt sen ulkopuolella. Kamarikollegio ei selvittänyt sille lähetettyjä laskuja; vuorikollegio ei laittanut valmiiksi vuorimaakirjaa, jota ilman ei voitu yhtään vuorikaivantoihin kuuluvaa taloa peruuttaa; maaherrat venyttivät paikallistutkimuksia, niin ettei niistä tullut koskaan päätöstä. Itse lahjoitusmaitten isännät, jotka jo ensimäisenä vuonna olivat olleet kovin hitaat asiapapereitaan tuomaan esiin, eivät nyt huolineet mistään muistutuksista eikä nuhteista. Kaikkeen tähän oli syynä sotaonnen kääntyminen nurjaksi, josta saattoi päättää, ettei kuningas niinkään pian tulisi takaisin itse valvomaan asiain käyntiä.
Vielä kuitenkin Flemingin lujuus kesti. Kerta, kun valtadrotsi Pietari Brahe oli häntä koko valtaneuvoskunnan kuullen katkerasti moittinut, lausui hän jälkeenpäin komiteassa: "enpä minä sittenkään rupea väistymään enkä horjumaan virkatoimessani!" Mutta vielä pahemmin kävi, kun hänen tähänastinen ainoa tukensakin, kuningas, rupesi pettämään. Kaarle X:nnen ei sopinut pahoittaa taitavia sotapäälliköitään, joiden apua hän silloisessa vaarallisessa tilassansa enemmän kuin koskaan tarvitsi. Hän kirjoitti siis syyskuussa 1657 Flemingille ja käski hänen menetellä vähemmän ankarasti. Asiain näin ollessa ei voi suuresti kummeksia, jos 1656 vuoden vaivan tulos ei ollut suurempi kuin 91 taloa, 5,815 hopeatalaria veroa.
Vielä surkeammaksi tuli vuosi 1657. Tapahtuipa silloin kaiken muun lisäksi, että kuninkaan täytyi taas panna panttiin ja täten luovuttaa kruunulta useampia satoja taloja. Saman vuoden alkupuolella oli sitä paitsi Flemingillä kovien aikojen tähden niin runsaasti työtä kamarikollegiossa sekä valtaneuvoskunnassa, ettei hän komiteatoimeen juuri ollenkaan joutanut. Sitten tuli taas rutto suureksi esteeksi. Täten oli koko sen vuoden saalis ainoastaan 1,936 hopeatalaria veroa. Siihen sitten komitean toimi Kaarle X:nnen aikana melkein kokonaan loppuikin. Fleminginkin suomalainen itsepintaisuus oli liiallisten vastusten vuoksi murtunut. V. 1658 pidettiin ainoastaan muutamia harvoja istuntoja, v. 1659 yksi ainoa.
Näin raukesi suurten herrojen silmittömän vastarinnan vuoksi työ, joka, jos se olisi tullut rehellisesti täytetyksi, kenties olisi voinut säästää heitä siitä rajattomasta, armottomasta ryöstöstä, joka kohtasi heitä seuraavan kuninkaan aikana. Suomen lahjoitusmaihin oli Kaarle X:nnen peruutus tuskin vielä ennättänyt koskeakaan. Alussa vuotta 1657 oli Fleming kysynyt, mitä oli tehtävä Pohjanmaan suhteen, jota hän laivaston tähden piti kruunulle välttämättömän tarpeellisena. Mutta kuningasta arvelutti koskea sikäläisiin moniin kreivi- ja vapaaherrakuntiin; hän lykkäsi päätöksen toistaiseksi. Eipä näytä myöskään enempää kuin pari Suomen kuninkaankartanoa tulleen peruutetuksi, vaikka ne olivat valtiopäiväpäätöksessä nimenomaan mainitut. Paha rutto Suomessa v. 1656 oli näet peloittanut tutkimusherroja niin, etteivät he olleet uskaltaneet edes tulla sinne asiasta selvää ottamaan.
18. Herman Fleming.
Lahjoitusmaiden peruutuksen innokas ajaja Kaarle X:nnen aikana, Herman Fleming, oli syntynyt Louhisaaren kartanossa Naantalin seudulla syysk. 17 p. 1619. Hänen isänsä oli edellisissä kertomuksissa mainittu ansiokas Tukholman ylimaaherra ja valta-amiraali Klaus Fleming; äiti oli ruotsikko. Nuori Fleming, luultavasti kotiopettajan kautta päästyänsä ensin opin alkuun, meni v. 1637 Upsalan yliopistoon. Kolme vuotta myöhemmin hän läksi pitkille ulkomaan matkoille. Nähtävästi haluten astua isänsä jälkiä, kävi hän kaikkein ensiksi Hollannissa. Täällä, Amsterdamissa, hän tutki ahkerasti laivanrakennustaitoa. Sen jälkeen oppiaksensa myös merenkulkua ja merisotaa hän seurasi vapaaehtoisena Hollannin laivastoa retkelle espanjalaisia vastaan ja otti osaa useampiin verisiin taisteluihin mainioiden amiraalien Trompin ja Wittin komennon alla, joille hänellä oli suosituskirjeitä isältään. V. 1642 hän sitten jatkoi matkaansa Parisiin. Sieltä hän juuri oli menossa Italiaan, kun hänen isänsä kutsui hänet kotiin alkavan Tanskan sodan tähden. Regina-laivan kapteenina seurasi Herman Fleming nyt isäänsä, kunnes tämä, niinkuin olemme nähneet, sai surmansa. Sodan loputtua hän sai saariamiraalin (luultavasti kotona Tukholmassa olevan laivaston komentajan) paikan.
Täällä rauhallisessa laivasaaressa oli kerta hänet miltei saavuttaa surma, joka sodassa oli säästänyt hänen henkensä. V. 1652 alkukesällä piti hänen näyttää Kristiina kuningattarelle erästä juuri valmiiksi varustettua uutta laivaa. Mutta heidän astuessansa siihen lautaporrasta myöten, kiepsahti irtonainen lauta veteen ja kuningatar sekä Fleming sen mukana. Hädissään ja hämmästyksissään tarttui silloin Fleming Kristiinan hameeseen ja veti hänet siten pohjaan. Kuitenkin saatiin kuningatar ylösvedetyksi ja hänen kanssansa myöskin Fleming, joka ei lopultakaan ollut hellittänyt irti hametta. Kristiina ei kuitenkaan suuttunut amiraalin itsepintaisuudesta, vaikka se helposti olisi voinut tuottaa hänelle tuhon. Hän vain nauroi: "en tästä suuresti välitä, koska muulloinkin aina juon vettä janooni. Mutta pahempi oli amiraaliparan laita, joka on tottunut viiniin ja olueeseen ja jonka nyt täytyi tyytyä niin halpaan juomaan."
Ennen tätä tapausta oli jo Fleming toisillakin aloilla kuin meriasioissa saanut periä isänsä entisiä virkoja. Hän oli v. 1650 tullut Tukholman ylimaaherraksi, jossa paikassa hän pysyi kaksi vuotta. V. 1652 hän sitten määrättiin kamarineuvokseksi ja seuraavana vuonna kamarikollegion presidentiksi.