Seikka, joka myöskin paljon vaikutti suomalaisuuden vahingoksi, oli tällä vuosisadalla Suomeen tulvaava suuri ruotsalaisten virkamiesten määrä. Tosin oli vanhastaan ainoastaan pappissäädyssä annettu virat jokseenkin yksinomaan oman hiippakunnan lapsille; siviilivirkoihin Suomessa oli ennenkin aina päässyt ruotsalaisia sekä muita muukalaisia. Mutta nyt niiden luku eneni suunnattomassa määrässä. Piispoina Turussa Eerikki Sorolaisen jälkeen ei ollut suomalaisia miehiä, ennenkuin 18:nnella vuosisadalla; melkein samoin kävi myös Viipurissa. Hovioikeuden presidenttien laita oli jokseenkin sama, ja hovioikeuden assessoreistakin oli kauan aikaa suurin osa Ruotsista. Yliopiston ensimäisten professorien parissa oli vain kaksi suomalaista, samoin alussa vain vähäisempi osa ylioppilaista. Noihin moniin uusiin virkoihin, jotka tällä vuosisadalla perustettiin, tuli suureksi osaksi ruotsalaisia. Oliko tässä joku tarkoitus? Liivinmaan suhteen tehtiin Kristiinan holhoojahallituksen aikana valtaneuvoskunnassa nimenomaan se päätös, joka sitten myös pantiin toimeen,[7] että maan ruotsalaistuttamiseksi piti niin paljon kuin mahdollista antaa siellä olevia virkoja ja läänityksiä Ruotsin miehille. Suomen suhteen ei ole semmoisesta päätöksestä mitään tietoa, eikä ole myös vähintäkään syytä luulla sellaisen tarkoituksen olleen salaisena vaikuttimena. Sillä ensiksikin suomalaisten tunnettu uskollisuus ei tehnyt sitä ollenkaan tarpeelliseksi, ja toiseksi on meillä edellisissä kertomuksissa ollut monta esimerkkiä, joihin voisi vielä monia toisia lisätä, että virkoja Suomessa poisannettaessa mieluimmin muistettiin maan omia miehiä. Sattuipa useasti niinkin, että hallitus puolusti suomalaisten oikeutta maassamme asuvia muukalaisia vastaan. V. 1660 esim. Turun porvarit valittivat, ettei ketään heistä päästetty valtiopäivämieheksi, koska niiden määrääminen oli maistraatin käsissä, jonka jäsenet melkein kaikki olivat ruotsalaisia tai saksalaisia. Hallitus silloin määräsi, että vaalit olivat toimitettavat kansallisuudesta huolimatta, ja ylimalkain katsottava, ettei herätettäisi toisen kansallisuuden vihaa toista vastaan. Niinikään piti hallitus suomalaisen miehen Cröellin puolta, koska vähää ennen Viipurin ruotsalaiset ja saksalaiset pohatat eivät olisi sallineet hänen tulla neljänneksi pormestariksi. Samoin kävi mainitussa kaupungissa myös kirkkoherranvaalissa v. 1657. Yhdistyneet ruotsalaiset ja saksalaiset voittivat huudossa suurilla veroäyriluvuillansa. Mutta kenraalikuvernööri Horn puolusti suomalaisen porvariston valitsemaa pappia, kirjoittaen kuninkaalle, että "muuten sille kansakunnalle ja oman maan miehille voi tulla kummia ajatuksia päähän, jos näkevät, että heidän omat kansalaisensa jäävät unohduksiin ja auttamatta". Kuningas antoikin viran suomalaiselle Thesleffille.

Näistä kaikista näemme selvästi, ettei hallitus vastustanut suomalaisia virkamiehiä. Syynä muukalaisten lähettämiseen tänne oli nähtävästi se, ettei ollut tarpeeksi virkoihin kykeneviä oman maan miehiä. Se ei ollutkaan yhtään kumma, koska koko maassa oli vain yksi kymnaasi ja juuri äsken perustettu yliopisto.

Sittenkään eivät ylläkerrotut seikat voineet ajan pitkään olla suomalaisuuteen vahingollisesti vaikuttamatta. Vähitellen sekaantui kansallistunto, niin että seuraavalla vuosisadalla jo yleisemmin ruvettiin pitämään ja sanomaan Ruotsia isänmaaksi. Ja paljoa ennen jo aleni mainittujen syitten tähden suomenkielen arvo ja tila. Virallisella alalla oli se tosin vanhoista ajoista asti ollut sangen halpa; ruotsia oli viljelty kaikissa asiakirjoissa sekä virastojen kirjoituksissa. Kuinka mahdottomana itse kansakin piti oman kielensä viljelemistä semmoisissa asioissa, todistaa se, että Nuijamiehetkin kirjoituttivat kaikki julistuksensa sekä suojeluskirjansa ruotsiksi. Tällä vuosisadalla oli kuitenkin, niinkuin ennen on kerrottu, yritetty saada suomenkielistä lakikirjaa sekä alettu osaksi ottaa suomalaisia lauseita oikeustojen pöytäkirjoihin. Mutta edelliset yritykset jäivät keskeneräisiksi ja jälkimäinen tapa lopulla vuosisataa kiellettiin. Sen lisäksi sai ruotsinkieli kouluissa vuosisadan keskipaikoilla ja kirkonhallituksessa jo ennenkin suuremman vallan. Kouluissa piti, niinkuin tiedämme, Kristiinan kouluasetuksen mukaan, opetettaman sisälukua ja katkismusta tällä kielellä. Ja piispojen kiertokirjeissä, joita suomensukuiset piispat siihen saakka olivat latinaksi kirjoittaneet, käytettiin ruotsia sen asemesta aina Rothoviuksen ajoista asti. Sittenkin ilmenee tällä alalla taas päinvastoin melkoista ja pysyvää edistystä siinä suhteessa, että kreivi Brahen ajoista asti enemmän kuin ennen painettiin esivallan asetuksia suomenkielellä. Pahemmin kävi toisessa suhteessa, nimittäin mitä virkamiesten suomenkielen taitoon tuli. Useissa paikoissa on jo ollut puhe siitä, miten 17:nnen vuosisadan alkupuolella, erittäinkin Brahen aikana, tätä taitoa pidettiin hyvin tärkeänä ehtona. Siinäkin tapauksessa, että muukalaisia asetettiin virkamiehiksi meidän maahan, annettiin etusija niille, jotka jo jonkun aikaa olivat asuneet maassa ja oppineet kansan kieltä. Luonnollista oli, että kun tarve vaati niin monien virkamiesten tuottamista ulkoa, ei tästä ehdosta likimainkaan aina voitu pitää kiinni; mutta se pysyi kuitenkin johtavana periaatteena. Loppupuolella vuosisataa sitä vastoin on tosin myös, erittäinkin Turun hovioikeuden virkaehdotuksissa, esimerkkejä suomenkielentaidon tärkeänä pitämisestä. Mutta niitä ei ole niin tiheässä kuin edellisellä ajalla, ja näyttääpä itse periaatekin jo heikontuneen. V. 1689 näet oli Hollolan molempien kihlakuntien kansa pyytänyt saada Suomen rykmentteihin ainoastaan maan omia miehiä upseereiksi, koska nuo muukalaiset, kieltä taitamattomat, tekivät heille paljon väkivaltaa. Kuningas vastauksessaan lupasikin estää sortoa ja myös antaa taitaville Suomen miehille upseerinvirkoja; mutta arveli kuitenkin: "yksistään suomenkielen tähden ei saa kukaan virkaa vaatia, eikä myöskään sen vuoksi sovi jättää syrjään muita ansiokkaita upseereja". Ainoastaan kirkollisella alalla pysyi suomenkielentaidon vaatimus entisessä ankaruudessaan. Niinpä esim. Kaarle XII v. 1698 ei antanut virkavaltuutta professori Rudenille, jota Turun konsistori oli linnanpapiksi ehdottanut, sillä hän oli vasta maahan tulleena umpiruotsalainen.

Vielä vaarallisempi Suomen kansallisuudelle oli se, että tällä ajalla ruotsinkieli alkoi tunkeutua seura- ja perheoloihin. Ennenkin oli jo, niinkuin eräs ruotsalainen kirjailija Kustaa Aadolfin aikana kertoo, ollut Suomessa aatelilla, papeilla, kauppiailla sekä varakkaammilla talonpojillakin tapana pitää huolta siitä, että heidän poikansa kätkyestä asti myös oppisivat ruotsia; sillä suomenkieleen yksistään tottuneen suu ei myöhemmin muka tahtonut muiden kielten ääntämislaatuun taipua. Mutta näin tasa-arvoon päässyt vieras kieli tunkeutui sittemmin tällä vuosisadalla sangen monessa perheessä valtakieleksi. Se oli seurauksena alinomaisesta seurustelemisesta noiden maahan tulleitten monien ruotsalaisten kanssa, niinkuin myös tiheistä avioliitoista näiden ja suomalaisten välillä. Siten näkyy jo 17:nnen vuosisadan loppupuoliskolla olleen laita maamme suurimmissa kaupungeissa; pienemmissä, samoinkuin maapitäjissäkin, sitä vastoin herrassäätykin vielä suurimmaksi osaksi pysyi suomalaisena seuraavan vuosisadan alkupuoleen asti. Mutta nyt jo rupesi ylhäisempien virkamiesten ja sukujen ruotsalaisuus vaikuttamaan ylenkatsettakin omaa kieltä kohtaan. Keskipaikoilla 17:ttä vuosisataa katoavat jo papistostakin suomalaiset sukunimet melkein sukupuuttoon; niiden sijaan muodostettiin uusia latinaisia ja kreikkalaisia. Huomattavaa on kuitenkin; että entiset nimet vielä ensi aluksi, suomea kirjoittaessa ja arvattavasti puhuttaessakin, myös pysyivät käytännössä. Ennenmainittu professori Justander esim. nimitti itseänsä semmoisissa tilaisuuksissa Juustiksi. Samaa suomenkielen halveksumista todistaa sekin, että useimmat painon kautta säilyneet ruumissaarnat ylhäisemmille henkilöille ovat ruotsinkielisiä; ainoastaan joku harva, jollekulle papille tai papinrouvalle pidetty, on suomeksi. Mutta vielä pahempi on seuraava todistus. Turun seurakunta jaettiin liiallisen suuruutensa tähden v. 1694 kahtia, kieliä myöten, ja piispa määräsi yliopiston ylimäisen uskonopin professorin suomalaisen seurakunnan kirkkoherraksi. Mutta tämä piti sitä arvonsa alennuksena ja vaati itselleen ruotsalaista seurakuntaa. Samaan aikaan tapahtui luultavasti myös se seikka, josta Juslenius meille kertoo. Kun hän näet oli piispa Gezeliuksen luona kotiopettajana, kävi siellä eräänä päivänä joku ruotsalainen (arvattavasti korkeampi virkamies), joka arveli tarpeelliseksi, että suomenkieli perinjuurin hävitettäisiin. Gezelius, vaikka hän itsekin oli ruotsalaista sukuperää, oli silloin ankarasti puolustanut Suomen kansan oikeutta saada ainakin kirkoissaan ja perheissään viljellä omaa kieltään. Ja tuo väkivaltainen hyökkäys kansan kalleinta aarretta vastaan sytytti läsnäolevan nuoren ylioppilaan sydämessä kipinän, joka aikoja myöten oli leimahtava siksi mahtavaksi tuleksi, mikä nyt polttaa pois vieraan kielen ruostetta. Juslenius sittemmin oli ensimäisiä niistä, jotka täydellä innolla rupesivat tutkimaan, viljelemään ja kohottamaan suomenkieltä.

17. Neljänneksenperuutus.

Kaarle X tapasi valtakuntansa raha-asiat, Kristiinan hurjien tuhlausten tähden, mitä hirveimmässä sekasorrossa. Ei siinä kyllin, että lahjoitusten vuoksi kruunun suoranaiset rahatulot olivat peloittavasti vähentyneet; vaan myös suuri osa niistä tiluksista, jotka Ruotsin tavan mukaan olivat nimenomaan määrätyt vuorikaivosten, laivaston ja sotaväen voimassapitämiseen, jopa itse hovinkin elättämiseen, olivat nyt yksityisten käsissä ja niin muodoin niistä riippuvat laitokset pahassa puutteessa.

Eipä siis kumma, vaikka huomattiinkin hänen heti aikovan panna toimeen lahjoitusmaitten peruutuksen eli reduktsionin, jota aatelittomat säädyt jo useimmilla valtiopäivillä olivat kiivaasti vaatineet. Ensimäinen osoitus kuninkaan mielipiteestä oli se, että hän heti valtaannousunsa jälkeen käski tehdä luettelon kaikista kruunun tiluksista, saatavista sekä tuloista, johon olisi merkitty, mikä niistä oli kadonnut ja joutunut yksityisten käsiin. Tähän toimeen valittu mies, suomalainen vapaaherra Herman Fleming, olikin siihen työhön kaikin puolin omansa. Hän oli kamarikollegion presidentti ja siis virkatoimiensa kautta tarkoin tutustunut valtakunnan raha-asioihin. Paitsi sitä oli hän ollut niitä harvoja korkeita aatelismiehiä, jotka olivat hyväksyneet aatelittomien säätyjen vaatimukset 1650:n vuoden myrskyisillä valtiopäivillä, ja monta kertaa, vaikka turhaan, huomauttanut Kristiina kuningattarelle niistä petoksista, joita lahjoituksia anoessa tehtiin.

Kruunausvaltiopäivillä v. 1655 esitti sitten kuningas säädyille Krister Bonden kokoonpaneman ehdotuksen. Peruutettavat olivat kaikki lahjoitusmaat "kielletyissä paikkakunnissa", s.o. niissä, jotka vanhastaan olivat määrätyt ylempänä lueteltuja laitoksia varten; samoin kaikki, jotka olivat saadut jonkun valheellisen ja petollisen tiedonannon perustuksella. Sitä paitsi piti kaikkien lahjoituslupausten (jotka olivat täytettävät, niinpian kuin se tai se tilus tuli takaisin kruunulle) menettämän voimansa. Ja viimein piti kaikkien ikuisiksi ajoiksi annettujen lahjoitusten vasta tulla "Norrköpingin päätöksen ehdoilla" suotujen kaltaisiksi, s.o. kruunun perittäviksi, niinpian kuin lahjoituksensaajan suku loppui miehiseltä puolelta.

Ehdotus esitettiin aluksi aatelissäädyssä, jota se erittäin koski, ja oli ensin salaisen valiokunnan aatelisten jäsenten käsiteltävänä. Tällä kertaa ei noussut samallaista vimman myrskyä kuin edellisillä valtiopäivillä; sen vaikutti se, että asia nyt oli itse hallitsijasta lähtenyt. Mutta tyytymättömyyttä ilmaistiin kuitenkin useammissa lyhyissä äkäisissä lausunnoissa. Ainoastaan eversti Pentti Horn, hänkin suomalainen kansallisuudeltaan, toi ilmi suostuvaisuutensa. "Kohtuullista on", arveli hän, "että me pidämme silmällä yhteistä hyötyä. Eihän kuninkaalla enää ole edes mistä saada heiniä hevosillensa. Kaikki on poissa." Muutkin taipuivat välttämättömyyteen. Kaksi päivää myöhemmin sai aatelissääty kokonaisuudessaan kuulla kuninkaan ehdotuksen. Valtakansleri esitti asian välttämättömän tarpeellisuuden ja varoitti vastahakoisuudesta. "Sillä", lopetti hän profeetallisilla sanoilla, "jollei tätä vammaa hyvissä ajoin lääkitä, voidaan joskus vasta verkko arvaamatta vetää meidän kaikkien yli." Sääty myöntyikin vastarinnatta siinä toivossa, että sillä uhrauksella päästäisiin uhkaavasta hädästä.

Mutta sepä ei ollutkaan vielä kuninkaan lopputuuma. Kiittäessään myönnytyksestä huomautti hän kuitenkin samalla, että siitä suureksi osaksi vasta kaukaisessa tulevaisuudessa tulisi apua. Mutta valtiovarain rappiotila oli heti paikalla autettava. Siksi pitäisi aatelin lisäksi luopua neljännestä osasta kaikkia muita lahjoituksiaan. Tämä vaatimus tietysti maistui aatelisherroista vielä karvaammalta kuin edellinen ja nosti siis myös kovempaa vastarintaa. Niiden joukossa, jotka kiivaimmin puolustivat ehdotusta, mainitaan nyt vielä kaksi suomalaista, Lauri Creutz, Sarvilahden herra, ja Eerikki Fleming, Lajusten vapaaherra. Kuuluupa viimeksimainittu väärin käyttäneen hänellä maamarsalkkana käsissä olevaa suurta valtaakin asian hyväksi. Niin ainakin vastustuspuolue väitti.[8] Loppupäätökseksi viimein tuli se, että aatelissääty taaskin antoi suostumuksensa sillä ehdolla, että tätä asiaa koskeva asetus tulisi olemaan iänikuinen. Täten he toivoivat kumminkin saavansa omistusoikeuden jäljelle jääviin lahjoitusmaihinsa perustuslaillisesti vahvistetuksi.