16. Suomen valtiollinen asema ja suomalaisuus 17:nnellä vuosisadalla.
Edellisissäkin kertomuksissa on joskus sivumennen ollut puhetta Suomen valtiollisesta ja kansallisesta tilasta; mutta tässä koetamme tarkemmin ja yhtenäisemmin kuvata sitä puolta kansamme historiaa. Nyt on semmoiseen juuri soveliain tilaisuus, sillä 17:nnen vuosisadan keskivaihe on tärkeänä käännekohtana siinä suhteessa.
Suomi oli asein valloitettu maa; mutta tämä valloitus ei ollut saattanut meidän kansaamme Ruotsin alle, vaan yhteyteen. "Emme ole joutuneet orjuuteen, vaan liittoon ja valtiolliseen toveriuteen", lausui v. 1657 täydellä syyllä Viipurin kymnaasin lehtori Bartholdus Lachmannus, "sinä onnen päivänä, jona tämä Karjalan herttuakunta yhdistettiin Ruotsin valtaan." Tämä seikka astuu kaikkein selvimmin esiin, jos vertaamme Suomea Ruotsin muihin, myöhemmin lisään tulleihin, merentakaisiin voittomaihin. Käkisalmen Karjala, Inkeri, Viro, Liivinmaa, Pommeri ja Bremenin sekä Verdenin herttuakunnat pysyivät alusmaina (subjectae provinciae, niinkuin silloin sanottiin), joilla ei ollut mitään sanansijaa valtakunnan yhteisiä asioita määrättäessä. Suomella yksin oli samat oikeudet kuin Ruotsilla; se sai valtiopäivillä edustajiensa kautta ottaa osaa hallitukseen. Noita voittomaita pidettiin molempien kansojen yhteisinä alamaisina, niinkuin ne olivat myös yhteisellä hiellä ja verellä maksetut. Virallisestikin, asetuksissa y.m. oli tavallisena lausepartena: "Ruotsissa, Suomessa sekä niiden alle kuuluvissa maakunnissa".
Tämä molempien maiden rinnastaminen näyttää samalla, ettei tätä yhteyttä kuitenkaan hallituspiireissäkään katsottu niin täydelliseksi, että se olisi erinäisyyden kokonaan poissulattanut ja molemmista niin erisukuisista kansoista tehnyt yhden kansan. Saman käsitystavan todisteeksi voipi myös tuoda esiin monta yksityisten miesten lausuntoa. Niin esim. Wexionius, Turkuun professoriksi tullessaan, sanoi itseänsä muukalaiseksi tulokkaaksi, ja lupasi tulla suomalaiseksi. Niinpä Turun maaherra Falkenberg, josta samaten on ollut puhe kertomuksissa Kustaa Aadolfin ajasta, kehui virkaansa sangen hyväksi, "varsinkin minulle muukalaiselle". Niin myös Stjernman vielä 1719, Turun oppineitten teoksien luettelonsa esipuheessa, nimittää niitä "vieraiksi ja toisen maan töiksi". Yleisen käsityksen mukaan, jonka Wexioniuskin lausuu ilmi maantieteellisessä teoksessaan, olivat Ruotsin ja Suomen kansat itsenäisinä jäseninä yhteisessä liitossa. Tarvinneeko ollenkaan tuoda esiin todistuksia, että Suomenkin miehet katsoivat asiaa samalta kannalta? Tarkalleen nähdään heidän lausunnoissaan eroitettuna Ruotsin valtakunta ja oma maa, Suomi. Joskus harvoin vain ennen 17:nnen vuosisadan loppua ilmenee toisellainen mieliala, ja se näkyy olleen suomalaisten enemmistölle vastahakoinen. Niinpä esim. Lachmannuskin, kun hän ylistysinnossaan kerran puhuu "yhteisen isänmaan" kiitollisuudesta Kaarle X:ttä kohtaan, katsoo tarpeelliseksi lisätä: "yhteisen isänmaan, sanon minä, vaikkapa vasten pahansuovain tahtoa".
Tällainen pääasiallisesti oli vanhastaan ollut Suomen asema Ruotsin valtakunnassa, ja 17:nnellä vuosisadalla kohosi kansamme arvo joksikuksi aikaa vielä entistäkin korkeammalle. Sen vaikutti lähempi tutustuminen maamme luonnollisiin etuihin. Suomi tuli yhä enemmän Tukholman ruoka-aitaksi, ja sen kruununtuloista riitti, paitsi omiin tarpeisiin, joka vuosi myös suuria summia Viron ja Liivinmaan hallintoa varten. Vieläkin enemmän vaikutti samaan suuntaan Suomen miesten osoittama soturikyky ja urhous. Sitä kansaa ei ollut mahdollista pitää mitättömänä, joka varusti 2/5 Ruotsin valtakunnan omamaisesta armeijasta, ja vieläpä semmoisia sotureita, joille eivät muun Euroopan mainioimmatkaan urhot vetäneet vertoja. Olemme jo edellisissä kertomuksissa nähneet, miten 30-vuotisessa sodassa useissa tilaisuuksissa suomalaisille myönnettiin täysivertainen arvo eri kansana ruotsalaisten ja saksalaisten rinnalla. Myöskin kotimaassa astuu sotureittemme ansaitsema kunnioitus esiin monella tavalla. Ihan toisilla sanoilla puhuvat vuosisadan keskipaikoilla Suomen kansasta Pietari Brahe, professori Wexionius ynnä kaikki muut ennenmainitut juhlapuhujat, kuin vielä muutamia vuosikymmeniä ennen kuulimme maaherra Falkenbergin, kenraalikuvernööri Bjelken ja piispa Rothoviuksen puhuvan. Monen Suomen oman pojan rinnassa heräsi samoin noiden urhotöitten kautta entistä voimallisempi kansallistunto. "Ken voisi kieltää", huudahti Paulinus runoelmassaan Suomen kunniaksi v. 1679, "että suomalaiset ovat avaran maailman etevimpiä kansoja!" Tulisella isänmaallisella innolla kehuu Juslenius noin v. 1700 tämän vuosisadan suomalaisia sankareita. Ja vielä v. 1732 sanoo Mattias Hallenius väitöksessään: "nähtyäni noiden sotien historian, rupesin suuresti ylpeilemään siitä, että olen suomalainen".
Mutta nuo suuret voitot, ja niiden tuottama ääretön valtakunnan laajennus vaikuttivat kuitenkin samassa sen, että Suomen valtiollinen arvo aleni entistä alemmaksi. Muinaisessa pikkuisessa Ruotsin valtakunnassa oli maamme avaruutensa sekä kansanpaljoutensa suhteen ollut varsin tärkeä jäsen; mutta tuossa nyt niin suureksi paisuneessa "ruotsalaisessa maailmassa" (orbis svecicus), joka oli kohonnut arvossa Euroopan suurvaltojen rinnalle, oli Suomi ainoastaan vähäinen, syrjäinen maakunta. Erittäinkin muuttui "liittolaisten" keskinäinen väli suuresti noiden monien tanskalaisten maakuntien valloittamisen jälkeen. Jemtlanti ja Herjedali, Gotlanti, Bohuslääni, Skoone, Hallanti ja Blekingi olivat katkeamattomassa maantieteellisessä yhteydessä Ruotsin kanssa ja siihen luonnollisesti kuuluvat. Niiden väestö, alkuaankin jo likeistä sukua, suli helposti yhteen ruotsalaisten kanssa ja enensi näin muodoin vahvasti heidän kansallisuutensa lukumäärää sekä voimaa. Toiselta puolen oli tosin myös Stolbovan rauhansovinnon kautta karttunut valtakunnalle lisään kaksi suomalaista maakuntaa, Käkisalmen lääni ja Inkeri. Mutta niitä ei oltukaan yhdistetty Suomen suuriruhtinaskuntaan, ja paitsi sitä oli niiden asukkaissa, niinkuin näimme, uskonnolliset siteet lujemmat heimolaisuuden vetovoimaa. Tämä valloitus ei siis ollut, ainakaan silloin vielä, suomalaiselle kansallisuudelle vahvistukseksi.
Toinen seuraus Ruotsin suurista sodista, avarista valloituksista sekä niiden kautta paisuneesta mahtavuudesta oli se, että, niinkuin tiedämme, melkein kaikki vanhat, rikkaat ja kuuluisat Suomen aatelissuvut muuttivat asumaan Ahvenanmeren länsipuolella. Meidän herrojemme täytyi sotapäällikköinä, valtiomiehinä, korkeina virkamiehinä viettää parhaat elinvuotensa kaukana synnyinmaastansa. Hovin loisto, suuremman viljelyksen ja sivistyksen edut sekä lauhkeampi ilmanala viekoittelivat heitä samalla valitsemaan Ruotsin asuinpaikaksensa. Siellä heidän jälkeläisensä vähitellen sekaantuivat kokonaan ruotsalaisen aateliston joukkoon. Pari miespolvea, 18:nnen vuosisadan alkuun, säilyi suvussa tosin heikkenemistään heikkenevä muisto siitä, mihin he oikeastaan kuuluivat; mutta jo heidän muuttonsa kautta syntynyt suurten aatelissukujen puute Suomessa vaikutti epäilemättä Suomen kansan arvon alenemiseen tänä aatelisvallan loistoaikana.
Aatelissukujemme poismuuttamiseen ei ollut muuten Ruotsin uusi mahtavuus yksistään syynä; osaksi oli se luonnollisena seurauksena tällä vuosisadalla tapahtuneesta hallitusvoiman keskittymisestä. Valtaneuvokset, jotka ennen elivät kuninkaan käskyläisinä kukin siinä maakunnassa, missä heillä oli tiluksensa ja asuntonsa, koottiin nyt kaikki Tukholmaan. Samaan paikkaan perustettiin myös nuo monet uudet ylihallituskunnat, jotka kaikki vetivät Suomenkin herroja palvelukseensa.
Tämä keskittäminen asetti myös samalla Suomen itsenäisyyden paljoa ahtaampiin rajoihin. Kaarle IX oli vereen tukahduttanut Suomen aateliston yrityksen ajaa erikoispolitiikkaa; Kustaa Aadolfin hallitessa Suomen kirkko, joka siihen saakka oli itsenäisesti kulkenut tietänsä, järjestettiin tarkasti Ruotsin mallin mukaan; Kaarle XI:nnen aikana hävitettiin, tosin rahallisista syistä, Suomen kenraalikuvernöörinvirka, joka oli koko maamme yhdistänyt erinäisen hallituksen alle.
Seuraukset tästä kaikesta alkoivatkin jo tällä vuosisadalla näkyä. Täyttä tasa-arvoisuutta ei tosin Ruotsin ja Suomen välillä ollut koskaan ennenkään ollut, vaan luonnollisista syistä oli, jolleivät varat riittäneet kummankin maan tarpeitten tyydyttämiseen, pidetty etupäässä huolta "liiton" suuremman jäsenen edusta. Vaikka näet sotaväkeä otettiin meidän maastamme 2/5 Ruotsin ja Suomen yhteisestä määrästä, ei ollut esim. Kustaa Aadolfin ja Kristiinan aikoina perustettujen koulujen suhde juuri sama; Ruotsi sai osaksensa 10 kymnaasia, Suomi 2, jos lukee toiseksi Turun kymnaasin, joka sitten muutettiin yliopistoksi. Monien noissa alinomaisissa sodissa vaivaisiksi tulleitten soturien hoitoa varten oli aikomus perustaa kaksi sotavanhushuonetta, toinen Ruotsiin, toinen Suomeen; mutta ei tullut toimeen muuta kuin yksi, Vadstenan. Niinikään nostettiin kysymys järvien yhdistämisestä kaivannoilla niin hyvin Ruotsissa kuin Suomessa; mutta ainoastaan Hjelmarin kanava ja yksi Götajoen sulku todella kaivettiin. Huomaamatta ei saa kuitenkaan jättää, että maamme juuri tällä vuosisadalla sai kaksi uutta laitosta lisään, jotka olivat sille yhtä suureksi hyödyksi ja siunaukseksi kuin puutteenalaiselle valtiokassalle rasitukseksi, nimittäin hovioikeuden ja yliopiston. Väärin siis olisi, jos sanoisimme, että Ruotsin hallitus tahallansa laiminlöi Suomea. Mutta luonnollista oli, että maamme etu aina vain toisessa sijassa tuli puheeksi. Ja tämä seikka astui 17:nnen vuosisadan loppupuoliskolla enemmän kuin ennen silmiin. Osoitteena siitä oli tuo ennenmainittu päätös valtaneuvoskunnassa, kun venäläiset olivat ryhtyneet sotaan: että uutta voittomaata Preussia etupäässä oli kaikin voimin puolustettava, vaikka Suomi (ja Liivinmaa) joksikuksi aikaa joutuisivatkin venäläisten valtaan. Osoitteena siitä oli myös Kaarle X:nnen ja sittemmin Kaarle XII:nnen koko valtiollinen menettely, joka ajoi takaa turhia, vaikka loistavia mahtavuuden unelmia, ja jätti Suomen oman onnensa nojaan.