15. Kustaa Eevertinpoika Horn.
Edellisessä luvussa mainittu Suomen ylimäinen hoitaja tänä vaarallisena aikana, Kustaa Horn, oli kuuluisan sotapäällikkömme Eevert Hornin poika. Hän syntyi Helatorstaina 1614 Autisten l. Auhtisten kartanossa Askaisten kappelissa, joka oli hänen äitinsä Margareeta Fincken perintöä. Isäänsä ei hän saanut paljon nähdäkään, sillä tämä kaatui jo seuraavana vuonna Augdovan edustalla. Pojan kasvatus jäi siis yksistään äidin haltuun. Miten se tuli hoidetuksi, siitä ei ole meille säilynyt varsinaista tietoa; mutta mitä vieraihin kieliin tulee, oppi hän kumminkin saksaa jokseenkin hyvin, niinkuin näkyy muutamista hänen kirjeistänsä kuninkaalle sekä sedällensä, vanhalle sotamarski Kustaa Hornille.
Ensimäisen virkansa, kamariherran toimen Kristiinan hovissa, hän sai v. 1634. Seuraavana vuonna hän jätti kuitenkin tämän rauhallisen toimen ja rupesi aikansa nuorten aatelisherrojen tapaan soturiksi, saaden kapteenina yhden lippukunnan Uplannin jalkarykmentissä johtonsa alle. Epätietoista on, läksikö hän silloin heti sotatantereelle; mutta v. 1637 ainakin jo tapaamme hänet Saksassa. Hän komensi silloin majurina Uplannin sekä Itägöötin rykmenttien yhdistettyjä osia. V. 1638 hän korotettiin everstiluutnantiksi Leslien pestattuun rykmenttiin; pian sen jälkeen uskottiin hänelle everstin arvonimellä Wittenbergin rykmentin itsenäinen johto. V. 1647 hän korotettiin hevosväen kenraalimajuriksi, v. 1652 kenraaliluutnantiksi. Mitään erinäistä mainetta hänen sotatöistänsä ei kuitenkaan sen ajan historioissa tavata; nähtävästi ei hänen sotataitonsa siis ylennyt tavallisuuden rajojen yläpuolelle.
Hornkaan ei jäänyt osattomaksi Kristiinan tuhlaavaisista suosionosoituksista. V. 1651 hän sai, kuitenkin yhdessä orpanansa Henrik Hornin kanssa, Marienburgin vapaaherrakunnan Liivinmaalla.
Tultuansa valtaneuvokseksi v. 1653, lähetettiin hänet kenraalikuvernöörinä Inkeriä sekä Käkisalmen lääniä hallitsemaan. Tämä oli, niinkuin tiedämme, melkein yhtä vaikea tehtävä kuin ennen muinoin Augiaan tallin puhdistus. "Sanalla sanoen", kirjoitti Horn tänne tultuansa, "kaikki on rappiolta; laki ja oikeus ovat peräti unohduksissa, niin että täydellä syyllä voi sanoa täällä olevan confusum chaos (mullinmallinen sekasorto). Jollei tätä muuteta, saavat nuo herrojen palvelijat ja voudit, joiden käsissä nyt kaikki on, pian koko maan nurin käännetyksi." Näistä sanoista näkyy, ettei uudelta kenraalikuvernööriltä puuttunut rehellistä tahtoa alustansa tilaa parantamaan. Näiden sanojen mukaiset olivat myös hänen tekonsa. Tosin ei tiedetä, hänkö kehoitti kuningasta jyrkkään kieltoon, kun Käkisalmen läänin lahjoitusmaanisännät tähän aikaan tahtoivat poistaa rahvaan ainoan suojan oikeudessa ja talonpoikaisen lautakunnan sijaan asettaa kaksi aatelista asessoria. Mutta hyvin luultavaa on, että hänellä oli osaa tämän hankkeen tyhjäksitekemisessä; sillä heti sen jälkeen näemme hänen pitävän huolta rahvaan turvaamisesta toisellakin tavalla. Hän näet käski, että siitä lähtien kruununvoutien piti olla läsnä käräjillä valvomassa, etteivät aatelin asettamat tuomarit tekisi vääryyttä. Itse kuninkaankin vaatimuksia vastaan hän joskus puolusti lääniläisiänsä. Kaarle X oli päättänyt heiltä ruveta ottamaan Ruotsissa ja Suomessa tavallista henkiveroa, josta he tähän asti olivat olleet vapaina. Mutta Horn ilmoitti Käkisalmen rahvaan olevan muutenkin yltäkyllin veroilla rasitetun, ja sanoi pelkäävänsä, että he, jos heitä vielä enemmän rasitettaisiin, karkaisivat Venäjän puolelle. Kuningas murisi hiukan vastaan; vaan henkivero jäi kun jäikin karjalaisilta ottamatta.
Kummeksia voisi, että Horn, vaikka hän olikin rahvaan mies, kuitenkin, niinkuin olemme nähneet, oli vihoissaan Cröellin kanteista ja valituksista, jotka myös talonpojan etua tarkoittavat. Mutta syynä siihen oli nähtävästi sama seikka, joka nostatti Brahenkin mielen tuota rohkeaa kansantribunia vastaan. Horn oli täysi ylimys aikansa tavan mukaan; hän ei suvainnut alhaisen kansan sekaantumista hallituksen tekoihin. Sama mieliala näkyy myös eräästä hänen kirjeestään, jonka hän v. 1652 kirjoitti sedällensä, vanhalle Kustaa Hornille. Hän valittaa näet, että silloisten valtiopäivien loppu oli tullut viivytetyksi talonpoikien vastahakoisuuden tähden. "Näyttää siltä", lopettaa hän, "että nuo miehet heille kaksi vuotta sitten annettujen liikojen vapauksien vuoksi ovat kovinkin paisuneet." Mutta jos hän olikin ylimysvallan harrastaja, niin hän oli kuitenkin, samoin kuin Brahe, jalomielinen aristokraatti; hän tahtoi käyttää valtaansa kansan hyväksi. Myöskin yhteisen isänmaan eduksi hän oli aina altis antamaan runsaita uhreja aatelin suurista rikkauksista. Lopulla v. 1656 esim. oli Narvassa paljon sairaita sotamiehiä, joista hyvin moni kuoli senkin vuoksi, ettei heille ollut linnan varoista antaa muuta kuin leipää ja vettä ravinnoksi. Silloin rupesi Horn ruokkimaan suurta joukkoa heitä omasta keittiöstänsä ja sai muutamia virkamiehiä sekä porvareita samaten armahtamaan toisia. V. 1658 taas, kun Turun läänin aatelisto näytti olevan vastahakoinen myöntämään sotaan muonavaroja, kuljetti hän kumminkin omista kartanoistaan viljaa kruunun makasiineihin sen määrän mukaan, johon Uudenmaan-Hämeen läänissä oli suostuttu.
Tämmöisen hallitusmiehen alaisena olisi kenties kreikanuskoisten karjalaisten vihamielisyys vähitellen saattanut lauhtua, viihtyä, jollei Venäjän sota niin kovin pian olisi keskeyttänyt kaikkia uuden kenraalikuvernöörin rauhallisia toimia. Nyt hän taas samalla innolla rupesi valvomaan lääninsä etua puolustamalla sitä ulkovihollista vastaan. Siksi olisi hän tarvinnut enemmän väkeä, ja joutui pahaan riitaan De la Gardien kanssa, kun ei tämä totellut kuninkaan käskyä eikä lähettänyt Karjalan rakuunia kotiin. "Suokoon Jumala, että minulla olisi 1,000 kunnon ratsumiestä!" valitti hän kuninkaalle; "mutta nyt täytyy minun surukseni ja harmikseni antaa venäläisten tehdä, mitä tahtovat." Ja Leijonhufvudille Liivinmaalle hän kirjoitti uhkaavasti: "Se, joka on syynä siihen, etten hyvissä ajoin saanut avukseni vähäisen ratsuväkeä, on joutuva siitä kerran ankaraan edesvastuuseen." Leijonhufvud toimitti nuhdekirjeen ylipäällikölleen, De la Gardielle, ja tämäpä nyt vasta oikein suuttui! Hän kirjoitti heti vihaisen ja pilkallisen kirjeen Hornille, luvaten vastata asiasta kuninkaan ja valtaneuvoskunnan, jopa koko valtakunnankin edessä. Lopuksi hän puolilla sanoilla viittasi, että muka Horn pelkurimaisuudesta oli vaaraa liiaksunut. Tästä taas tuli Hornin puolelta tulinen vastaus, miltei vaatimus kaksintaisteluun. "Jos joku luulee", lausui hän, "että minä venäläisten päällehyökkäyksen vuoksi olen joutunut hämmästyksiin tai pelästyksiin, niin olen aina valmis sitä väitöstä rehellisellä tavalla kumoamaan!" — Sattumus oli niin sallinut, että samoilla rajoilla, missä sankarit Jaakko De la Gardie ja Eevert Horn noin puoli vuosisataa takaperin retkeilivät, nyt heidän poikansa taas seisoivat rinnakkain samaa vihollista vastassa. Mutta eivätpä olleetkaan he perineet isien keskinäistä ystävyyttä ja sopua; pääasiallisesti oli nähtävästi syy De la Gardiessa. Valitettavasti oli kaikki muukin toisin nyt tällä sotatantereella. Pojiltahan puuttui isiensä voimallista neroa. Kustaa Horn, vaikka luonteeltansa jalo, ei näytä olleen erittäin etevä sotataidossa. Maunu Gabriel De la Gardie oli sodan johtajana aivan taitamaton, vetelys ja tyhjäntoimittaja. Lopuksi vielä ei pojilla ollut niitä sotavoimiakaan, kuin isillä. Ei ole siis kumma, jos entisten voittojen ja valloitusten sijasta ei nyt kyetty edes omiakaan maita kunnolla suojelemaan.
Me olemme jo nähneet, miten Horn kesken sotaa muutettiin Suomen kenraalikuvernööriksi, miten hän vähillä voimillaan mahdollisuutta myöten varjeli maatamme, ja miten hän kuningastakin vastaan piti sen etujen puolta.
Välirauhan tultua toimeen, palasi sitten Horn Suomessa taas kokoonsaadun melkoisen armeijan kanssa Ruotsiin, tämän maan länsirannikkoa uudessa Tanskan sodassa puolustamaan. Sitä ennen hän oli jo myös noussut arvossa ja v. 1658 saanut valtakunnan tykistöpäällikön viran. V. 1663 hän viimein korotettiin sotamarskiksi, ja lähetettiin samana vuonna Saksaan Ruotsin vallan alla olevien Bremenin ja Verdenin herttuakuntien kenraalikuvernööriksi. Siellä hän kuolikin helmik. 27 p. 1666 Staden kaupungissa, josta ruumis kuitenkin tuotiin kotimaahan ja haudattiin Turun tuomiokirkkoon. Hänellä oli sukunsa suhteen sama kohtalo kuin melkein kaikilla muillakin mainioilla Suomen sotureilla tähän aikaan. Se loppui jo hänen poikaansa, joka kuoli lapsetonna.
Mainittavaa on vielä viimein, että Kaarle X:nnen sodissa taisteli kolme muutakin Hornia, kaikki semmoisella urhoudella, että heidät korotettiin sotamarskeiksi. Henrik Horn, Kustaan orpana, Kankaisten haaraa, oli Puolassa Uudenmaan ratsurykmentin everstinä ja otti sitten osaa Tanskan sotiin suuremman osaston johtajana. Joensuun haaraan taas kuuluivat Krister Horn, joka Inkerin ja Käkisalmen kenraalikuvernöörinä Kustaa Hornin jälkeen teki useita uljaita urhotöitä venäläisiä vastaan, ja Pentti Horn, hänen veljensä, joka jonkun aikaa toimi Viron kenraalikuvernöörinä.