Piirityksissä myös ollutta Savonlinnaa ei ollutkaan Leijonhufvudin tarvinnut mennä auttamaan. Se oli jo aikaa sitten itse vapautunut ahdistajistaan. Linnaväki näet oli yhtenä päivänä äkkiarvaamattomalla hyökkäyksellä valloittanut venäläisten leirin, tappanut heiltä 100 miestä, ajanut muut hajalleen ja päästänyt siteistä 500 omaa kansalaista, joita aiottiin viedä Venäjälle orjuuteen.
Samoin olivat Brahen vapaaherrakunnan alustalaiset hänen asettamansa pienen sotajoukon avulla itse torjuneet pois vihollisen, tappaneet häneltä 1,100 miestä ja valloittaneet kaksi lippua, jotka he sitten ylpeydellä lähettivät kuninkaalle.
Leijonhufvud aikoi nyt, kun oma maa oli puhdistettu, siirtää sodan rajan yli vihollisen alueelle. Tätä hanketta ei ollut hänen kuitenkaan sallittu johtaa, sillä hän kuoli Raudulla kuumetautiin. Ylimmän komennon otti käteensä nyt kenraalimajuuri Kruse. Hän vei melkein koko sotavoimansa uuden vuoden (1657) alkupäivinä Aunukseen. Heidän täytyi tosin tyhjin toimin kääntyä pois Aunuksenkaupungin edustalta, jonka venäläiset olivat varustaneet liian vahvaksi. Mutta koko maaseutu hävitettiin laajalta. Kaikki tavatut ihmiset tapettiin ilman eroitusta, ja karjakin, jota rehun puutteen tähden ei voitu poiskuljettaa, poltettiin. Tulen omaksi joutui niinikään 11 kirkkoa, lukemattomia kyliä, sekä suuri joukko pitkin Laatokan rantaa kiinnijäätyneitä aluksia. "Kaiken tämän johdosta", kehui Kruse, "ovat nuo raakalaiset joutuneet suuren pelon valtaan." Mutta raakalaisnimenpä meidän omatkin soturimme täydesti ansaitsivat, sillä he olivat sodankäynnissään melkein samallaisia petoja kuin heidän itäiset naapurinsa. Siinä suhteessa he vain olivat noita paremmat, etteivät he toki tappaessaan näytä harjoittaneen luonnotonta, kiduttavaa julmuutta.
14. Kustaa Eevertinpoika Horn Suomen kenraalikuvernöörinä.
Leijonhufvudin kuoltua siirsi kuningas Kustaa Eevertinpoika Hornin Suomen kenraalikuvernööriksi. Tämä päätti voimallisesti panna toimeen edeltäjänsä keskenjääneen tuuman, siirtää sodan venäläisten omaan maahan. Ensiksi hän lähetti 300:n miehisen ratsumiesparven hävittämään suurta Tulomajärven kylää, vähän matkaa Salmin rajalta. Täten hän tahtoi ennen lähtöänsä turvata Käkisalmen lääniä, sillä mainitussa kylässä oli venäläisillä aina ollut päämajansa hyökätessään Suomen Karjalaan. Partiokunta sovitti marssinsa niin, että se joutui perille juuri pääsiäispyhäksi, jolloin kreikanuskolaisten tiedettiin korvaavan pitkät paastoamisensa ylenmääräisellä syömisellä ja juomisella. Juopuneet, vaaraa aavistamattomat karjalaiset surmattiinkin enimmäksi osaksi, ja kaikki kylän 100 taloa poltettiin.
Suurelle retkellensä eteläänpäin aikoi Horn lähteä niin pian kuin keväällä ruohoa ilmestyi, sillä nyt talvella oli suuremman sotavoiman ihan mahdoton kulkea tuon perinjuurin ryöstetyn ja hävitetyn Inkerin lävitse. Väliajalla hän piti joka läänissä maakuntapäiviä, joilla hän sai tarpeelliset varat myönnetyiksi.[5] Mutta kesän tultua täytyi hänen kuitenkin luopua tuosta kauan varustetusta hankkeestansa. Kuningas näet käski suuren osan Suomessa olevia sotajoukkoja Liivinmaalle. Eikä aikaakaan, niin tuli jo toinenkin käsky, että Hornin piti kaikkien tähteittenkin kanssa marssia pois entisten jäljessä. Hän totteli ja oli jo ehtinyt Nevajoen toiselle puolelle, kun paha hätäsanoma hänet saavutti. Useampia tuhansia vihollisia oli hyökännyt maahan Laatokan pohjoisrantaa myöten ja ruvennut uudestaan Käkisalmea piirittämään. Senvuoksi Horn ei nyt lähettänyt Liiviin enempää kuin 600 miestä; itse hän kiiruusti vei päävoimansa jälleen Suomenmaahan. Hämmästyneet venäläiset, jotka luulivat hänen olevan kaukomailla, pakenivat suurella vauhdilla takaisin rajan taakse. Mutta aika olikin tulla apuun. "Jos olisin", kirjoitti Horn, "vain viikon päivät kauemmin viipynyt, niin olisi koko se maanääri ollut vihollisen vallassa, vieläpä Viipurikin, jossa porvarien ja talonpoikien apuna ei olisi ollut 70 sotamiestä."
Tämä hänen synnyinmaatansa uhkaava vaara vaikutti sen, ettei Horn tästä lähtien halunnut antaa Suomen vähistä puolustusvoimista sen enempää pois. Kuningas pian taas vaati 800 jalkamiestä Riikaan, jonka linnaväestön enin osa oli kuollut ruttoon. Mutta Horn vain vastasi sen olevan mahdotonta, koska Suomi muuten jäisi turvaa vaille. Kaarle X uudisti lokakuussa vielä ankarammin käskynsä. "Tätä", kirjoitti hän, "teidän tulee viipymättä totella, antamatta minkään muun syyn tulla esteeksi." Ja loppuun hän vielä, nähtävästi siinä pelossa, että tuo itsepäinen suomalainen nytkin jättäisi käskyn täyttämättä, pani seuraavan lisäyksen: "800 miestä, tai ainakin niin monta kuin voitte saada kokoon." Vaan eipä Horn sen paremmin suostunut antamaan pois yhtään ainoata miestänsä. Hän selitti ruton Suomessakin pahasti vähentäneen jalkaväkeä. Nähtävästi oli kuninkaalle luuloteltu Suomessa olevan väkeä yltäkyllin, mikä olisikin ollut sangen suotava asia. Mutta todellisuudessa olisi Hornin ollut pakko, jos tuota käskyä piti totella, jättää Viipuri sekä koko se maanääri alttiiksi. "Sillä", jatkoi hän, "eihän tässä metsäisessä maassa voi tehdä viittä vertaa voimallisemmalle viholliselle vastarintaa näin vähillä ratsumiehillä. Ja koska en tiedä, enkä voi ajatellakaan, teidän aikomuksenne, kuninkaallinen majesteetti, olevan luopua Suomesta sekä niin tärkeästä linnasta, kuin Viipurista, koetan niitä viimeiseen asti puolustaa." Kaarlen ikuiseksi kunniaksi on mainittava, ettei hän tästä suorasta vastauksesta suuttunut, vaan edelleenkin osoitti Hornille suurta suosiota.
Väkeäkin luovuttamatta kävi muuten Hornin ja Suomen tila tähän aikaan yhä arveluttavammaksi. Rutto oli keväällä ja kesällä 1657 raivonnut aivan hirmuisesti Liivinmaalla sekä Inkerissä. Loppukesällä se jo levisi meidänkin maahamme. Viipurin kaupungissa kuoli siihen elokuusta 1657 maaliskuuhun 1658 yksistään korkeammista säädyistä 50 henkeä, alhaista kansaa lukuunottamattakaan. Myöskin sotajoukot sen kautta peloittavasti vähenivät. Vuoden 1657 lopussa ei ollut jalkaväkeä kaikissa Suomenmaan linnoissa yhteensä enää enempää kuin 601 miestä jalkeilla. Noin 200 oli kuollut ja 302 paraikaa makasi sairasvuoteella. Ratsuväki, vaikka tietysti sekin oli huvennut, oli verraten lukuisampi. Vähäisen sotajoukkonsa kanssa majaili Horn koko syksyn 1657 Mägrässä (luultavasti Raudulla), joka päivä odotellen ylivoimaisen vihollisen päällekarkausta. Hyväksi onneksi peloitti kuitenkin sanoma rutosta venäläisiä maahan tulemasta.
Roskilden rauhansovinnon jälkeen toivoi koko Suomi itse kuninkaan voittoisan armeijansa kanssa tulevan venäläisiä kukistamaan. Horn myös lausui sen toivomuksen ilmi eräässä kirjeessä. Yhteen aikaan kuuluukin Kaarle X sitä tuumineen. Hän olisi silloin luultavasti yrittänyt laajentaa valtakuntaansa itäänpäin niillä suomalaisilla alueilla, jotka Stolbovan sovinnossa olivat jääneet venäläisten vallan alle. Heti venäläissodan alussa tehty ehdotus ainakin mainitsee rauhanehtoina muun muassa Turjan Lapin sekä Karjalan itäpuoliskon Syväriin ja Äänisjärveen saakka. Tarkemmin aprikoituaan luopui kuitenkin Kaarle näistä tuumista. Sotaa tuossa rämeisessä, metsäisessä maassa olisi sangen vaikea käydä, ja saksalaiset palkkasoturit suoraan ilmoittivat, etteivät he sinne lähtisi. Ruotsalaisten ihmeellinen menestys Tanskassa teki venäläiset puolestansa taipuvaisemmiksi. Mutta sittenkin kului vielä jommoinenkin aika, ennenkuin sovinto saatiin toimeen. Suomessa ponnisteltiin siis vielä viimeisiä voimia armeijan kuntoonsaamiseksi; sillä sen kautta toivottiin voivan kiirehdyttää rauhan tekoa. Hornin kehoituksesta suostuivat Suomen säädyt nyt jo v. 1658 antamaan sekä 1659:n että 1660:n vuoden rekryytit. Vuoden oma varsinainen sotaväenotto oli näet jo edellisenä vuonna tullut ennakolta toimitetuksi. Näitä uusia joukkoja ei kuitenkaan tarvittu enää meidän maamme omaksi suojelukseksi; ne vietiin taas Inkeriin ja Liivinmaalle, missä sota jatkui vielä melkein vuoden loppuun saakka. Vihdoin lopetti Vallisaaressa jouluk. 20 p. tehty välirauha, joka kolme vuotta myöhemmin muutettiin vakinaiseksi rauhansovinnoksi Kardisissa, kaiken pelon tältä puolelta.
Rajat jäivät entiselleen; mutta sittenkin sai tämä sota Suomessa aikaan erittäin tärkeän muutoksen, joka vasta oikein vahvisti Stolbovan rauhansovinnon voitot. Sodan aikana ja rauhan jälkeen näet enin osa kreikanuskoisista karjalaisista, jotka pelkäsivät rangaistusta eivätkä tahtoneet uskonnollista sortoa kauemmin kärsiä, muutti pois Venäjälle. Jo v. 1656 läksi yksistään Käkisalmen läänistä 4,107 perhekuntaa, joiden jälkeisiä epäilemättä ovat nuot vieläkin Novgorodin, Tverin ja Vladimirin läänissä asuvat karjalaiset.[6] Ainoastaan Salmin kihlakuntaan jäi kreikanuskolaisia kosommalta. Poismuuttaneitten sijaan tuli lännemmistä lääneistä luterilaisia suomalaisia, joiden kautta kuitenkin Käkisalmen lääni kasvoi eroamattomasti kiinni muuhun Suomeen.