Sillä välin oli toinen venäläinen osasto, enimmäksi osaksi ratsuväkeä, samonnut maahan Aunuksen puolelta Laatokan pohjois-rantaa myöten. Sielläkin talonpojat joka paikassa tervehtivät tulijoita vapauttajinaan, toivat runsaasti ruokaa ja neuvoivat avuliaasti tietä. Ruotsalaisten aatelisherrojen voudit, samoinkuin myös luterilaiset papit ja kruunun virkamiehet, tapettiin tai kuljetettiin pois vankeuteen Venäjälle. Eräs partiojoukko tästä osastosta ulkoni Savoonkin asti. Savonlinnan kaupunki ja Kerimäen kirkko poltettiin, linna piiritettiin. Koko seutu oli hävityksen vallassa. Ihmiset surmattiin usein hirmuisilla kidutuksilla, esiin. elävältä nylkemällä. Talot poltettiin, samoin kuin kaikki irtain tavara, jota ei voitu poiskuljettaa, yksinpä viljakin, joka vielä kasvoi pelloilla. Karja tapettiin, nyljettiin ja jätettiin sitten suotta märkänemään. — Yöllä heinäk. 2:n ja 3:n päivän välillä tuli viimein vihollislaivasto Käkisalmen rantaan ja sulki myös läänin pääkaupungin saarroksiin.
Peloittava vaara uhkasi täten sekä Itämeren maakuntia että myös Suomenmaata. Ja pahinta oli se, ettei siihen vaaraan ollut paljon mitään apuakaan muualta toivossa ensi hetkellä. Kaarle X paraikaa varusti ja sitten alotti yhdessä liitossa Brandenburgin vaaliruhtinaan kanssa tuon retkensä, jolla hän luuli saavansa puolalaisten voiman lopullisesti kukistetuksi. "En voi täällä umpimähkään jättää kaikkea kesken sentähden, että muka moskovalainen on meidän maahamme karannut!" kirjoitti hän äreästi De la Gardielle, joka Liivinmaan puolustukseksi pyysi lisäväkeä. Samoin myös Tukholmassa, kun asia tuli puheeksi valtaneuvoskunnassa, päätettiin yksimielisesti: että uusi tärkeä voittomaa, Preussi, etupäässä oli suojeltava, vaikkapa sen kautta Suomi ja Liivinmaa joksikuksi aikaa jäisivätkin vihollisen valtaan. Tulisihan sitten taas aika kääntyä venäläistä vastaan. Lähetettiin siis vain suomalaisille kehoitus omin voimin torjua päällekarkaus takaisin, jonka lisäksi Pietari Brahe, vanha uskollinen ystävämme, tarjoutui menemään päälliköksi. Hänen lähdöstänsä ei kuitenkaan tullut mitään, koska kuningas oli jo sen viran uskonut toiselle miehelle. Ensi närkästyksensä tyynnyttyä oli näet Kaarle X sittenkin pitänyt sen verran huolta melkein kokonaan turvattomasta Suomesta, että oli käskenyt sinne sotamarski Leijonhufvudin Karjalan ratsurykmentin kanssa Liivinmaalla. Samoin hän myöhemmin lähetti Preussista pienen armeijan piiritetyn Riian avuksi. Kumpikin apu tuli vain jokseenkin myöhään, silloin kun pahin vaara jo oli ohitse; sillä Karjalan ratsumiehiäkin pidätettiin vielä vasten kuninkaan käskyä Liivinmaalla pari kuukautta.
Omin voimin tuli siis sekä Liivin- että Suomenmaan nyt pitää puoliansa, ja tämä vaikea tehtävä tulikin verrattomalla alttiiksiantaumuksella, urhoudella sekä menestyksellä suoritetuksi. Riian vähälukuinen linnaväki (porvarien kanssa ainoastaan 5,000 miestä, joissa 16 komppaniaa suomalaisia) teki miehuullista vastarintaa. Turhaan maleksivat venäläiset seitsemän viikkoa kaupungin ympärillä, ahdistaen sitä piiritystöillään niin paljon kuin heidän puuttuva taitonsa näissä asioissa myöten antoi. Loppupäätöksenä oli kuitenkin se, että heidän, menetettyänsä 14,000 miestä, täytyi tyhjin käsin poistua.
Suomessa olivat sillä aikaa maaherrat nostaneet talonpojat aseisiin, ja tätä käskyä oli joka paikassa toteltu suurella hartaudella. Mies joka talosta oli lähtenyt sotaan; niin innokkaita oltiin, kun omaa maata oli puolustettava. Jaloimman uhraavaisuuden ja urhouden esimerkin antoi Viipurin kaupunki. Sielläkin olivat vallit rappiolla: tykkejä ei ollut muuta kuin 14 pienenlaista; sotamiehiä puuttui melkein kokonaan; eipä ollut edes päällikköäkään, sillä maaherra Stålarm oli juuri äsken kuollut. Sittenkään ei kukaan nostanut puheeksikaan antautumista, jos vihollinen sinne asti tulisi. Kaupunkilaiset pyysivät komentajakseen eversti Burmeisterin, joka asui Viipurissa. Kanuunien lukua lisättiin vielä kymmenellä, jotka otettiin satamassa seisovasta suuresta kauppalaivasta. Valleja rintavarustuksineen ruvettiin korjaamaan kätten mahtain. Aseisiin tarttui joka mies, ken vaan suinkin kykeni. Yksinpä kymnaasin ja koulun nuorisostakin tehtiin kaksi komppaniaa. Tätä sotaista menoa kesti koko kuukauden. Silloin nähtiin, ettei vihollinen uskaltanutkaan niin kauas maahan tunkeutua. Nyt vapautettiin siis porvarit vaivalloisesta korjaustyöstänsä ja vahdinpidostansa. Koulunuorisokin antoi pois kiväärinsä ja kutsuttiin sitten linnaan, missä heidän vaivannäkönsä palkittiin ulkomaan oluella sekä muutenkin komeilla pidoilla. Sotaisessa innossaan otti silloin kolmetoista heistä pestin varsinaiseen sotaväkeen. Opettajat olivat tosin kovasti pahoilla mielin, että heidän "alamaisensa" näin hylkäsivät kirjansa, vaan kukas tällä hetkellä kuunteli rauhan miesten valituksia!
Burmeister läksi nyt 150:n ratsumiehen, 200:n rakuunan sekä 800:n talonpojan kanssa Käkisalmea auttamaan. Eräälle salmelle, luultavasti Kiviniemen kohdalle tultuansa havaitsi hän kuitenkin, että venäläiset olivat polttamalla sillan katkaisseet hänen tiensä. Hän vetäytyi sentähden Raudulle, asettuen leiriin likelle kirkkoa. Tässä karkasi 7-800 venäläistä äkkiarvaamatta hänen päällensä yöllä heinäk. 14:ttä päivää vasten. Heidät torjuttiin takaisin, jonka jälkeen suomalaiset myös vuorostansa läksivät rynnäkölle ulos leiristä. Venäläiset eivät ensin siitä olleet milläänkään, vaan seisoivat aukealla tantereella täydessä sotarinnassa, valmiina heitä vastaanottamaan. Näin alkoi Raudun kahakka, jossa vihollinen neljä tuntia teki lujaa vastarintaa, kunnes hänen viimein täytyi paeta metsien turviin. Kentälle oli häneltä jäänyt 200 kuollutta. Suomen puolelta ei kuulu kaatuneen enempää kuin 40 miestä, haavoitetutkin siihen luettuina. Kuolleista mainitaan Bartholdus Simonis (Pärttyli Simonpoika), eräs noista pestin ottaneista kymnaasilaisista, joka oli ollut lipunkantajana tappelussa. Myös talonpoikainen nostoväki oli taistellut niin uljaasti ja niin täydellä toimella, että heitä upseerit suuresti kehuivat.
13. Käkisalmen piiritys.
Käkisalmen rantaan oli, niinkuin jo ennen on kerrottu, saapunut venäläinen lotjalaivasto yöllä heinäk. 3:tta päivää vasten. Seuraavana päivänä tuli torvensoittaja kehoittaen antautumaan. Jos siihen suostuttaisiin, saisi sotaväki ynnä ne kaupungin asukkaat, jotka niin halusivat, estämättä lähteä matkaansa; niille taas, jotka tsaarille vannoisivat uskollisuusvalan, luvattiin suuria etuja. Mutta uljas komentaja Olavi Pentinpoika vastasi jyrkällä kiellolla. Hän sanoi saaneensa kuninkaaltaan käskyn taistella ruudilla ja lyijyllä, niin kauan kuin yksikin mies vielä oli pystyssä. Mainittuna päivänä iltapuolella alkoi siis piiritys. Venäläiset jakoivat voimansa kahteen leiriin, joista toinen oli kaupungin pohjoisella, toinen eteläisellä puolella. He rakensivat matalia rintavarustuksia, joiden takaa paukuttelivat pyssyillänsä; vaan ei siitä tullut suurtakaan vahinkoa. Melkein yhtä mitätön oli pienen tykin vaikutus, jolla he sitten rupesivat ammuskelemaan. Yöllä heinäk. 10:ttä päivää vasten he ryhtyivät varustuksen rakentamiseen Kalliosaarelle, jonka korkealle kukkulalle näkyi kaupungin ja linnan sisusta. Mutta kohta seuraavana päivänä jo pujahti pieni parvi sotureita, porvareita sekä aatelisherrojen palvelijoita salaa ulos linnan takaportista. He soutivat venäläisten huomaamatta saarelle, karkasivat äkkiä päälle ja tappoivat siellä olevat viholliset melkein viimeiseen mieheen asti. Muutamia vankeja vain otettiin, joista useimmat tunnettiin seudun kreikanuskoisiksi talonpojiksi. Venäläiset rakensivat nyt muutamia toisia pattereita lisäksi ja lähettivät linnaan taas uuden antautumiskehoituksen; mutta heille vastattiin, että se, joka kolmannen kerran tuo semmoisen sanan, saapi lyijyluodin vaivansa palkaksi.
Tuosta yrittivät piirittäjät lähteä väkirynnäkölle. Elok. 15 p. aamupuolella ruvettiin heidän molemmista leireistään kiivaasti lennättämään tulisia kuulla. Myös työnnettiin palavia tervatynnyrilauttoja virran viedä kaupungin puista hakulia vastaan. Samassa lähenivät ryntäysjoukot, aikoen käyttää hyväkseen häiriötä, joka tulipaloista oli syntyvä. Mutta linnalaisten valppaasta toimesta saatiin valkea aina heti ensi-idussaan sammuksiin. Senvuoksi vetäytyivät ryntäysjoukot molemminpuolisen ankaran pyssytulen jälkeen takaisin varustustensa taakse. Kun sitten uudestaan lähetetty rauhanhieroja lupauksenmukaisesti oli saanut luodin päähänsä, luopuivat venäläiset kokonaan kaikista väkinäisistä valloitustuumista. He päättivät tästä lähtien vain maata jouten vallituksissaan, odottaen, kunnes nälkä olisi pehmentänyt linnalaisten lujuuden.
Sillä välin oli vihdoinkin heinäkuun lopulla Leijonhufvud saapunut Suomeen Karjalan ratsumiesten kanssa. Nämät olivat jo Liivinmaalla kovasti nurisseet siitä, että heidän täytyi palvella "vieraalla maalla", sillaikaa kuin heidän oma maansa oli alttiina armottoman vihollisen hävityksille. Helppo on siis arvata, millä innolla he nyt venäläistä vastaan läksivät. Uusi ylipäällikkö oli saanut kuninkaalta luvan käyttää kaikki Suomesta kruunulle tulevat verot sen puolustukseksi. Hän nyt kaikkein ensiksi järjesti ja varusti käsillä olevat voimat ja kiirehdytti vielä uusien lisäjoukkojen kuntoonpanemista. Sitten marssi hän 1,600:n miehen kanssa Käkisalmen avuksi. Elok. 30 p. nähtiin, piiritettyjen suureksi riemuksi, sinikeltaisten lippujen lähenevän eteläiseltä puolelta. Rynnäkkö piirittäjien vallitusta vastaan ei onnistunut; mutta kun Leijonhufvud sitten pani tulikitansa ammumaan, pelästyivät venäläiset ja jättivät yöllä senpuolisen leirinsä autioksi. Nyt vietiin Käkisalmeen melkoinen joukko apuväkeä sekä runsaat varat kaikellaisia tarpeita, jonka jälkeen Leijonhufvud jälleen läksi matkaansa. Turvattuaan linnan, hän ei huolinut turhaan kuluttaa vähää sotavoimaansa rynnäkköihin venäläisten muita vallituksia vastaan. Vielä kolme viikkoa jatkoivat sitten piirittäjät työtänsä, vaikkei heillä voinut enää olla kovin suurta menestyksen toivoa. Vihdoin viimein lopettivat piiritetyt ahdistuksensa sukkelalla kepposella. Syysk. 25 p. marssitti Olavi Pentinpoika pientä linnaväkeänsä kovalla rumpujen pärrytyksellä edestakaisin linnassa. Marssiessaan kantoivat sotamiehet suurta lippujoukkoa. Tätä menoa kesti pari tuntia. Venäläiset, jotka kuulivat melun ja näkivät lippujen paljouden, eivät voineet luulla muuta, kuin että apuarmeija, jonka lähenemisestä taas kävi huhu, tavalla tai toisella heidän huomaamattansa oli päässyt linnaan. He läksivät siis seuraavana yönä kokonaan tiehensä. Mutta ennen lähtöänsä he vielä elävältä polttivat kaikki suomalaiset sotamiehet, kuusi luvultansa, jotka piirityksen aikana olivat heidän käsiinsä joutuneet. Samoin oli Leijonhufvudkin kaikilta hänelle tuoduilta vangeilta hakkauttanut pään poikki. Niin julmat olivat sotatavat siihen aikaan näillä mailla.
Käkisalmesta oli Leijonhufvud sillä välin mennyt Pähkinälinnan avuksi. Siihen asti ei ollut Inkerin kenraalikuvernööri Kustaa Eevertinpoika Horn voinut saada paljon mitään aikaan muutamilla sadoilla miehillänsä. Mutta kun nyt molemmat suomalaiset sotavoimat yhdistyivät, karttuen täten 2,500:ksi mieheksi, masentui kerrassaan venäläisten rohkeus, vaikka heidän lukunsa oli hyvinkin kolme vertaa suurempi. Pähkinälinnaa olivat piirittäjät lokakuussa kehoittaneet antautumiseen, mutta saaneet vastaukseksi tuon vanhan sanaleikin: "Omenoita ja päärynöitä voitte saada, vaan ette tämmöistä pähkinää!" Jonkun aikaa myöhemmin kuoli Frans Grave, linnan uljas komentaja. Kuolinvuoteellaan hän kuitenkin oli vannottanut alapäälliköitään, etteivät suinkaan antautumisella häpäisisi Ruotsin soturien loistavaa mainetta. Keskipaikoilla marraskuuta nyt venäläiset pakenivat Leijonhufvudin pelosta. Pähkinälinnan 120:sta urhoollisesta puolustajasta oli silloin enää vain 72 miestä elossa.