Pahempi tätä kaikkea oli kuitenkin vielä se, että alkuasukkaat Venäjältä otetuissa voittomaissa olivat Ruotsin vallalle perin viholliset. Syynä siihen oli etupäässä heitä painava uskonnollinen ahdistus. Kustaa Aadolf, vaikkei hän sallinut suoraa pakotusta, oli kuitenkin hänkin sen verran aikansa lapsi, että hän kaikilla keinoin, usein vähemmän hyväksyttävilläkin, koetti saada uusia alamaisiansa Lutherin uskoon kääntymään. Samaa menettelyä jatkettiin sitten myös seuraavienkin molempien hallitusten aikana.
Siinä ei tietysti ollut mitään moitittavaa, että suomalainen Lutherin katkismus ynnä muita meidän uskonnollisia kirjojamme painettiin venäläisillä kirjaimilla, jotka olivat paremmin tutut karjalaisille. Luvallistahan on vapaan opetuksen kautta vakuuttaa toiselle oppinsa totuutta. Samoin myös ei voi muuta kuin kiittää hallituksen kehoitusta kreikanuskoisille papeille jumalanpalveluksessa käyttämään suomea eikä slavonin kieltä, niinkuin siihen asti oli ollut tapana. Mutta eipä näihin keinoihin tyydyttykään. Ruvettiin lupaamaan kreikanuskoisille papeille ja lukkareille 4, 6, jopa 8 tynnyriä viljaa vuotuisten saatavien lisäksi, tai toisin paikoin pitäjässä olevat kirkkojen tilukset omiksensa, jos he suostuisivat oppimaan Lutherin katkismusta ja opettamaan sitä seurakuntalaisillensa. Eikä ollut siinäkään vielä kaikki. Sodan kautta autioiksi jääneille tiloille oli asutettu joukoittain muusta Suomesta tuotettuja luterilaisia talonpoikia ja näitä varten, niin pian kuin suinkin pieni seurakunta oli karttunut, asetettu luterilainen pappi. Tämän palkkaamiseen pakotettiin nyt kreikanuskolaisetkin ottamaan osaa ja velvoitettiin kuulemaan ainakin yhtä saarnaa joka pyhä. Tarkoituksena oli, Kustaa Aadolfin omilla sanoilla puhuen: "että he meikäläisiin tottuisivat, ja venäläisen papin kuoltua suomalainen sitten voisi astua hänen sijaansa".
Tätä puoliväkinäistä käännytystointa kreikanuskolaiset itsepintaisesti vastustivat. Heidän poikiansa karkasi aika-ajoin rajan yli Novgorodiin, josta he sitten täysi-oppisina pappeina palasivat kuolevien virkaveljiensä sijaa täyttämään. Harva pappi vain taipui vaihtamaan uskoansa hallituksen lupaamiin etuihin. Pietari Brahen aikana mainitaan koko Käkisalmen läänissä pappeja, "tiakkoja" (lukkareita) ynnä heidän poikiansa olleen ainoastaan viisitoista, jotka olivat tämän palkan edestä oppineet Lutherin katkismuksen ulkoa. Ja näiden vaikutus oli melkein mitätön, sillä kansa halveksi heitä ja vihasi uskonheittiöinä. Silminnähtävänä todistuksena on se vaino, joka juuri tähän aikaan kohtasi yhtä näistä papeista, Kurkijoen kirkkoherraa Jaakkima Terentiovia, jos kohta oikea vihan syy peitettiin noituuden kanteella. Useimmat kreikanuskoiset papit pysyivät lujina ja vahvistivat myös sanankuulijoittensa vastahakoisuutta. Suurta apua ei myöskään ollut maahan lähetetyistä luterilaisista papeista. Tiedämmehän me, minkälainen Suomen papiston sivistyksen ja siveyden tila oli ennen yliopiston perustamista, ja luultavaa on, että tänne lisäksi saatiin huonoimmat ainekset. Eipä kumma siis, jos näiden uuden uskon apostolien mainitaan vain istuneen kapakoissa, oluthaarikka edessään, piippu kädessä, siellä harjoitellen käännytystyötänsä vieraan uskonnon haukkumisella, josta tietysti taas tuli kreikkalaisilta haukkumasanoja takaisin. Seurauksena kaikesta tästä oli, että käännytystoimi ei paljon ollenkaan menestynyt. Päinvastoin tapahtui joskus, että joku luterilainen tulokas, keskellä kreikanuskolaisia asuen, itsekin taipui naapuriensa oppiin, jotka uskonmuutokset kuitenkin hallitus heti kielsi kuoleman uhalla.
Asiain näin ollen ajatteli Ruotsin hallitus yhteen aikaan välikeinoa, saadakseen ainakin kreikanuskoisen kirkon Suomessa ja Inkerissä erilleen Venäjän yhteydestä, josta aina vuoti vihollisuutta uutta valtaa vastaan. Luvattiin näet matkarahaa papille, joka lähetettäisiin Konstantinopolin patriarkan vihittäväksi ja joka sitten olisi tullut Ruotsin kreikanuskoisten alamaisten piispaksi. Sama ehdotus uudistettiin myöhemmin sillä muutoksella, että Karjalan piispa saisi käydä vihittämässä itseään Kievissä. Mutta kreikanuskoiset karjalaiset eivät siitä tarjoumuksesta huolineet; he tahtoivat edelleenkin saada pappinsa Venäjällä vihityiksi. Hallitus puolestaan ei myöskään ollut tuumaansa kovin harras; sillä aina vielä toivoi se saavansa vierasuskolaiset tavalla tai toisella valtion uskoon käännytetyiksi. Samassa Kristiinan kirjeessä vuodelta 1650, jossa annettiin lupa piispan vihkimiseen Kievissä, oli näet kuitenkin lisätty, ettei hän takaisin tultuansa saisi asettaa pappeja muuta kuin "juuri tarpeen mukaan ja missä niitä välttämättömästi tarvitaan". Ja Kaarle X antoi Kaprion läänin asukkaille, jotka pyysivät saada muutamia omauskoisiansa pappeja (luultavasti kuolleitten sijaan), jouluk. 15 p. 1654 jyrkästi kieltävän vastauksen. "Kuninkaallista Majesteettia", niin kuuluivat sanat, "arveluttaa tähän nykyiseen aikaan suostua siihen, mutta hän näkisi paljoa mieluummin, että he kääntyisivät luterilaiseen, oikeaan uskontoon ja jumalanpalvelukseen."
Olisi voinut luulla, että kenties Ruotsin vapaampi hallitusmuoto ja kansan etua valvova laki olisivat kuitenkin voineet suostuttaa Laatokan ja Nevan karjalaiset uuteen valtaan. Mutta ensiksikin oli silloin juuri se aikakausi, jolloin uskonto oli voimallisin yhdistäjä tai eroittaja ihmisten välillä, jolloin samanuskoiset, vaikka eri kansallisuuksiin kuuluvat, pitivät toisiansa veljinään, ja eriuskoiset, joskin he olivat yhtä kansaa, vihasivat toisiansa verisesti. Ja toiseksi eivät Ruotsin hallitusmuodon ja lain edut olleet tulleet Käkisalmen läänin ja Inkerin asukkaille osaksi. Niinkuin jo tiedämme, ei heidän sallittu valtiopäiville lähettää edustajia. Ruotsin laista ei myöskään ollut suurta suojaa. Molemmat maakunnat olivat pitäjittäin annetut lahjoitusmaiksi korkeille Ruotsin herroille, joita kruunun kaikki virkamiehet nöyrästi kumartelivat. Linnojen ja sotaväen huonoon tilaan sanoi Horn pääsyynä olleen sen, että "maaherra enemmän valvoo suurten herrojen suosiota kuin kruunun etua". Jos niin oli laita, missä kruunun hyödystä oli puhe, mitä turvaa saattoi rahvas toivoa kuninkaan käskynhaltijoilta! Se olikin aivan ilman suojaa jätetty alttiiksi aatelisherrojen, voutien ja kruunun alempien virkamiesten täyttymättömälle ahneudelle. Minkälainen talonpoikaraukkain tila oli Käkisalmen läänissä, sen olemme jo nähneet luvussa Samuli Cröellistä.
Eipä ole siis ollenkaan kummeksittavaa, että niin Inkerin kuin Käkisalmen läänin kreikanuskoinen kansa tuskin hillityllä vihamiellisyydellä katseli uusia hallitsijoitansa ja hartaalla ikävällä toivoi venäläisiä avukseen.
12. Venäläisten hyökkäys maahan.
Suomen suureksi onneksi venäläisten päähyökkäys tarkoitti Liivinmaata, sillä tsaari toivoi Riiasta saavansa hyvän kauppasataman Itämeren rannalla. Hän toi tätä kaupunkia vastaan armeijan, jonka luku arvattiin 90,000:ksi mieheksi. Mutta riittipä tuosta avarasta valtakunnasta myös muuallekin väkeä. Kaksi sotajoukkoa lähetettiin Inkeriin ja Käkisalmen lääniin, näitä kaivatuita maakuntia takaisin valloittamaan.
Kesäkuun 4 p. 1656 ilmaantui Nevajokeen, Pähkinälinnan edustalle 130 lotjaa, täynnä venäläisiä, jotka laittoivat piiritysleirejä kumpaisellekin rannalle. Vähäinen partioparvi souti jokea alas vieläkin edemmäksi ja saapui seuraavana iltana Nevanlinnalle. Kello 9, juuri kun asukkaat, mitään pahaa aavistamatta, olivat menneet levolle, karkasi vihollinen äkkiä päälle hirmuisella huudolla. Koko kaupunki poltettiin tuhaksi, irtain tavara ryöstettiin, asukkaat murhattiin suurimmaksi osaksi. Saaliin seassa oli noin 70,000 tynnyriä viljaa, jotka olivat Inkerin aateliskartanoista sinne tuodut ulkomaille laivattavaksi; myös oli kaupungissa suuria suolavaroja. Näistä jakoivat venäläiset seudun kreikanuskoisille talonpojille niin paljon kuin nämä tahtoivat, ja tähteet poltettiin yhdessä aittojen kanssa. Maaseudullakin sytytettiin kaikki aateliskartanot sekä luterilaiskirkot palamaan; mutta talonpoikaistalot sitä vastoin enimmäkseen säästettiin, sillä niiden asukkaathan olivat melkein kaikki polttajien omia uskolaisia ja liittolaisia. Tämä summaton vahinko olisi kuitenkin luultavasti suurimmaksi osaksi saatu estetyksi, jos vain vähänkin olisi oltu varuillaan, sillä tuhoa tekevän partion miesluku oli sangen vähäinen. Se nähdään pienestä tapauksesta tässä tilaisuudessa. Eräs Nevanlinnan porvareista, nimeltänsä Matti, joka oli muita rohkeampi, ei antanutkaan teurastaa itseänsä niinkuin turvatonta karitsaa, vaan sieppasi melun kuultuansa miekkansa seinältä, hyppäsi hevosessa selkään ja raivasi itselleen täten, paitasillaan ratsastaen ja oikealle ja vasemmalle huitoen, tien vihollisten läpi.
Toinen partioparvi, noin 300 miestä, oli taas Pähkinälinnan edustalta mennyt Taipaleen kauppalaan Suvannonjärven suuhun Käkisalmen lääniin. Sieltä he levittivät lähipitäjiin tsaarinsa julistuksen: niiden, jotka vapaaehtoisesti antautuisivat hänen valtansa alle, piti saada säilyttää henkensä ja tavaransa vahingoittamatta; mutta vastahakoiset piti armotta surmattaman. Laumoittain virtasivat nyt seudun kreikanuskoiset talonpojat leiriin uskollisuusvalaa vannomaan ja suojeluskirjoja lunastamaan; toipa suuri osa heistä aseensakin mukanansa ja jäi uskolaistensa luokse näiden voiman lisäksi. Luterilaisista sangen moni, saadakseen turvaa, antoi kastaa itsensä kreikan uskoon. Ne, joiden omatunto siihen oli liian herkkä, pakenivat korpiin ja jättivät talonsa autioiksi, vihollisen poltettavaksi.