Vuoden 1658 alku toi mukanansa tavattoman kovan talven. Tammik. 9 p. tuli hirmuinen lumituisku ja ankara pakkanen, joita sitten lakkaamatta kesti kolme viikkoa. Puhurin poika
jopa suureksi sukeutui, kovin kasvoi kauheaksi, kylmi silloin täyden kylmän, väkipakkasen paleli.
Jäätyipä itse Pieni Beltikin, tuo leveä merenrauma Juutinmaan ja Fyen-saaren välillä, jota ihmettä ei aina sadassa vuodessakaan saada nähdä. Kuningas, neuvokkaana kuten aina, kokosi kiireesti väkensä salmen rannalle ja tutkitti jään vahvuuden. Sen havaittiin hyvin kannattavan Brandsöhön, pieneen, rauman keskellä olevaan saareen asti; mutta saaren takana, missä kova virta käypi, ei ollut tuohon uuteen siltaan luottamista. Paitsi sitä oli toisella rannalla 1,500 talonpoikaa ahkerassa työssä, jään sahaamisella pitämässä auki leveätä juopaa. Ja heidän takanansa seisoi melkein 4,000 miestä tanskalaista sotaväkeä, valmiina kuumalla löylyllä vastaanottamaan niitä, joiden onnistuisi päästä kylmän kylvyn läpi. Pelotonta Kaarle X:ttäkin epäilytti; hän lähetti Dahlbergin Fredriksoddeen tutkimaan, olisiko kenties siellä parempi. Tammik. 30 p., anivarhain aamulla palasi Dahlberg ja sanoi ylimenon Fredsiksodden kohdalla mahdolliseksi. Mutta samassa tuli myös tieto, että edellisen yön ankara pakkanen oli Brandsön takaisen jään tarpeeksi vahvistanut. Kaarle X tietysti valitsi mieluummin lähemmän paikan, vaikka siinä oli lukuisa vihollinen vastassa.
Päivän koitteessa kulki koko ratsuväki Brandsön saareen, josta Wrangel oikeanpuolisen kyljen kanssa oitis marssi edemmäksi. Virtapaikalle tultua hajosivat rivit, niin että rinnakkain kulkevien välille jäi leveänlainen loma. Paitsi sitä hyppäsivät ratsumiehet alas hevosten selästä ja jatkoivat tietänsä jalan, talutellen ratsujansa jäljestään, ettei kahdenkertainen paino kohtaisi yhtä paikkaa. Sittenkin painui ja keikkui jää peloittavalla tavalla koko ajan heidän allansa. Yli päästiin kuitenkin onnellisesti, ja pian oltiin täydessä kahakassa tanskalaisten kanssa. Nyt toi kuningas vasemmankin kyljen yli ja hyökkäsi vihollisen sivuun. Wrangelille hän lähetti käskyn taas mennä ulos jäälle ja kiertämällä karata tanskalaisten toisen sivun kimppuun. Mutta levoton meri ei voinutkaan kauemmin olla näyttämättä oikeata luonnettansa. Rynnäkölle tuimasti hyökkäävien hevosten alta rikkoontui jää ja koko kaksi lippukuntaa, parisataa miestä, katosi aaltoihin. Muu väki hämmästyi ja seisahtui kesken rynnäkköänsä. Silloin kuningas itse vei muutamia osastonsa lippukuntia takaisin jäälle, liki tuota turmiollista avantoa, näyttääkseen, ettei vaara ollutkaan niin ylen suuri. Siitä saivat Wrangelin miehet taas uutta rohkeutta; he menivät täyttä vauhtia eteenpäin ja pääsivät ilman sen enempää vahinkoa heikon paikan yli. Itse tappelu sitten ei kauaa kestänyt; yks, kaks oli Tanskan voima hakattu maahan tai vangittu, ja sillä koko Fyen-saari valloitettu. Jalkaväki ja tykistö eivät olleet ollenkaan ottaneet osaa tähän kahakkaan; ne tulivat vasta sen loputtua rauman yli. Eipä ollut edes kaikkea ratsuväkeäkään tarvittu; niin paljon suurempi oli Ruotsin armeija tässä vastassa ollutta Tanskan joukkoa. Jouten jääneissä olivat myös suomalaiset; mutta luultavasti olivat he sitten ne kaksi ratsurykmenttiä, jotka Behrendsin johdolla lähetettiin ennakolta Fyenin toiseen päähän Seelannista avuksi rientävää toista tanskalaisosastoa vastaanottamaan.
Täällä Fyen-saaressa oltiin kuitenkin vasta puolitiessä, tuskin sitäkään. Yhden yön pakkanen oli tehnyt menon Pienen Beltin yli mahdolliseksi; mutta Iso Beltin rauma Fyenin ja Seelannin välillä oli monta vertaa leveämpi; sen yli ei ollut mahdollista päästä yhden ainoan yön marssilla. Mitäs jos kesken matkaa ilma lauhtuisi ja tuuli repisi jääsillan auki — silloin Ruotsin kuninkaan ja hänen armeijansa kävisi samoinkuin muinoin Faaraon Punaisessa meressä — silloin olisi koko Ruotsin valta aseetonna vihollisille alttiina! Kaikki päälliköt varoittivat näin hurjasta yrityksestä, kehoittaen odottamaan hiukan aikaa, kunnes laivoilla päästäisiin salmen poikki. Kuningasta itseäänkin arvelutti. Mutta samassa tuli taas tutkimusretkelle lähetetty Dahlberg takaisin ja ilmoitti jään hyvin kannattavan. "Ohoh", huudahti Kaarle X iloissaan, "nytpä saa Fredrik-veikkoni heti paikalla kuulla suoraa Ruotsin puhetta!" Muiden kenraalien vastapuheet kuitenkin saattoivat kuninkaan jälleen epäilyksiin. Hän meni levolle. Mutta ei aikaakaan, niin hän uudestaan käski Dahlbergin eteensä. "Voitko", kysyi hän, "oikein omantuntosi mukaan vakuuttaa, että jää kannattaa?" — "Kuninkaallinen majesteetti", vastasi Dahlberg, "minä voin siitä panna vaikka päänikin pantiksi." — "Olkoon sitten menneeksi", huudahti nyt kuningas. "Yritänpä siis Herran nimeen. Tämä tilaisuus on liian kallis, että voisi sen päästää käsistänsä."
Yöllä helmik. 6:tta päivää vasten 1658 alkoi ratsuväki marssinsa, Dahlberg etupäässä oppaana. Se oli kolkko, peloittava retki. Hevosten kavioiden alla muuttui jään päällä oleva lumi veteläksi hyhmäksi, niin että tie näytti leveältä mustalta virralta. Kyynärän syvältä siinä kaalattiin, eikä ollut mitään varmuutta, ei ollut mitään takeita, ettei jossain kohdassa voisi olla joku jäätymättä jäänyt sula, pohjaton paikka edessä. Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti. Aamun koittaessa oltiin Langeland-saaressa, jossa levähdettiin ja syötiin suurus. Tämäkään viimeksimainittu toimi ei ollut vaivaa vailla, sillä pakkanen oli kaikki mukaan viedyt ruoat ja juomat muuttanut jääkimpaleiksi, joita ensin piti hakata palasiksi ja sulattaa. Pian lähdettiin sitten jälleen jatkamaan marssia. Kello 3 päivällä jouduttiin Laaland-saareen, josta lähetettiin käsky Wrangelille tulla Fyeniin jääneen jalkaväen kanssa jäljestä. Seuraavassa saaressa, Falsterissa, levättiin kokonainen päivä, vaan helmik. 11 p. seisoi kuitenkin koko armeija Seelannin rannalla.
Sanoma Ruotsin väen ylipääsöstä Fyeniin oli jo nostanut suuren hämmästyksen ja säikähdyksen Kööpenhaminassa. Viipymättä oli lähetetty muutamia Tanskan herroja Ruotsin kuninkaan luo, rauhaa tarjoamaan. Näitä vastaan tuli, likellä Vordingborgia Seelannissa, korkea sotaherra, joka ajoi reessä, parisataa suomalaista ratsumiestä ympärillään. Se olikin itse Kaarle X, joka siten lyhensi heiltä matkan. Hän tervehti iloisesti. "Oletteko tekin täällä?" kysyi hän sitten hiukan kummastuneena Englannin lähettiläältä, joka oli seurannut tanskalaisten kanssa, ollakseen rauhansovittelussa välittäjänä. — "Olen", vastasi tämä, "vaan enemmän onkin minulla syytä kummastella, että te, kuninkaallinen majesteetti, olette täällä."
Rauhansovinto ei nyt viipynyt enää kovin kauan. Tanskalaiset syystä pelkäsivät, että myös heidän pääkaupunkinsa, joka maanpuolelta oli varsin huonosti varustettu, voisi joutua voittajien käsiin ja näin kenties koko heidän itsenäisyytensä tulla kukistetuksi. Kaarle X puolestaan tahtoi kiireesti lopettaa tämän sodan, voidakseen sitten taas kääntyä muita vihollisiansa vastaan. Tämä Roskilden rauhanpäätös oli edullisin kaikista vielä Tanskan kanssa solmituista. Ruotsi siinä sai Skoonen, Hallannin ja Blekingen, siis kaikki, mitä vielä oli Tanskalla alusmaata itäpuolella Juutinraumaa. Ja tulipa siihen sitä paitsi lisäksi myös Bornholman saari sekä Bohusläänin ja Trondhjemin maakunnat, jotka Norjasta lohkaistiin irti.
11. Olot Käkisalmen läänissä.
Vaikka tähän aikaan sekä Venäjä että Ruotsi eri haaroilta ahdistivat Puolaa, ei heidän keskinäinen välinsä ollut kuitenkaan ystävällinen. Venäläisten sydämissä kyti vanha viha ruotsalaisia vastaan. Venäjän kansa ei voinut unohtaa, että Kustaa Aadolf oli heiltä valloittanut Käkisalmen läänin sekä Inkerinmaan. Tämä viha näyttäytyi joka tilaisuudessa. Ruotsalaiset ja suomalaiset, jos he kauppa-asioilla Venäjällä käydessään tarvitsivat virkakuntien apua, saivat aina vain pilkkaa ja haukkumasanoja vastaukseksi. Ja jos joku heistä sattui tappamaan venäläisen, niin lausuttiin mestauspaikalla tuomio julkisesti näillä sanoilla: nyt vääräuskolainen ja pakana, joka kristityn miehen on tappanut, saapi ansaitun rangaistuksensa. Näihin yksityisiin kiusantekoihin liittyi myös puolilla sanoilla ilmaantuvia valtiollisia uhkauksia. Nykyinen tsaari Aleksei Mihailovitsh oli arvonimeensä liittänyt sanat: "esi-isiensä perillinen" ja aluskuntiensa luettelon loppuun lisännyt: "ynnä monta muuta idässä, pohjoisessa sekä lännessä". Molemmat lauseet näyttivät tarkoittavan, että hän sydämessään yhä vielä katsoi Ruotsille pois annettuja maakuntia omiksensa. Vanhaan vihaan oli nyt tullut uuttakin lisäksi. Syynä oli Puola, jota kumpainenkin hallitsija jo pitivät omanansa ja josta he eivät olisi suoneet pienintäkään palasta naapurilleen. Vihdoin, kun Kaarle X 1656 vuoden alussa oli joutunut ahdinkoon, puhkesi venäläisten viha ilmisotaan; he luulivat nyt sopivan tilaisuuden tulleen kostoon sekä omansa takaisinvalloittamiseen. Tämä venäläissota uhkasi monen syyn tähden meidän maallemme suurta vaaraa. Suomen sotaväki oli, niinkuin tiedämme, melkein kaikki kaukana Puolassa taikka Liivinmaalla. Nekin harvat sotamiehet, jotka olivat jääneet kotiin, kävivät paljain jaloin, melkein alastonna, sillä yhdeksään kuukauteen he eivät olleet saaneet enempää kuin yhden kuukauden palkan käsiinsä. Samoin olivat rajalinnatkin aivan rappiolla. "Monella miehellä, joka maalla asuu", kirjoitti Käkisalmen läänin ja Inkerin pääkuvernööri Kustaa Eevertinpoika Horn, "on kartanossaan portit paremmat kuin kruunun linnoissa."