9. Marssi Juutinmaalle.
Ikäänkuin ei Ruotsilla olisi ollut jo yltäkyllin kolmessa vihollisessa, tuli nyt vielä neljäskin lisäksi. Tanskan kuningas ja kansa olivat jo kauan salavihalla katselleet Ruotsia. He eivät voineet unohtaa kolmenkymmenvuotisen sodan aikana menetettyjä maakuntiansa ja pelkäsivät, että heidän vanha kilpaveljensä voittojensa kautta Puolassa tulisi vielä mahtavammaksi, heille vielä vaarallisemmaksi. Kun he sitten näkivät Kaarle X:nnen ahdingossa venäläisten, puolalaisten ja itävaltalaisten välillä, katsoivat he nyt tilaisuuden edulliseksi kostotuumiensa täyttämiseen. He julistivat siis sodan kesäkuun alussa 1657.
Vaara tästä päällekarkauksesta ei ollut vähäinen, sillä kun kaikki sotaväki taisteli kaukaisissa sodissa, oli Ruotsi melkein suojatonna. Mutta Kaarle X:nnen lujuutta ei voinut mikään vaara masentaa. "Kyllä Jumala meitä auttaa", vakuutti hän, "kunhan me itse autamme itseämme!" Hän antoi valtaneuvoskunnalle käskynsä Ruotsin puolustuksesta, ja läksi itse Tanskaa vastaan Saksan puolelta, samaa tietä kuin Torstensson edellisessä sodassa.
Tämä retki kävi vielä nopeammin, vielä paljoa voitollisemmin, kuin mikään edellinen. Kesäk. 20 p. oli Kaarle X saanut tiedon tanskalaisten rauhanrikkomisesta, 26 p. hän jo läksi liikkeelle Preussistä, ja heinäk. 18 p. hän seisoi armeijansa kanssa Holsteinin rajalla. Marssi oli ollut niin kiireinen, että sadottain hevosia oli uupunut ja kuollut tielle.
Hampuriin jouduttuansa tarkasti kuningas sotavoimaansa. Se ei ollut suinkaan loistavan näköinen. Vaatteet olivat likaiset, ryysyiset, miehet ruudinsavusta ja ilmanvaiheista mustuneet. Mutta jokaiseen repaleeseensa he olivat kätkeneet runsain määrin kultakolikoita, joilla he täällä pian saivat komeammat pukimet. Ei tämä sotajoukko näyttänyt myöskään peloittavalta suuruuteensa nähden. Ainoastaan 6-8,000 miestä oli Kaarle X tuonut kanssansa Puolasta.[4] Siinä olivat nyt melkein ainoat tähteet tuosta suuresta, kaksi vuotta takaperin sinne viedystä armeijasta. Uplannin rykmentistä esim. seisoi enää rivissä vain 380 miestä alkuperäisistä 1,200:sta. Mutta näistä tähteistä oli joka mies kestänyt parissa kymmenessä tulisessa taistelussa. Ilolla he nyt taas menivät uusiin verilöylyihin, huolimatta vihollisen ylivoimasta. "Alinomaisten voittojen kautta", kirjoitti eräs heidän päälliköistään, "ovat he kokonaan unohtaneet, miten voi tulla voitetuksi." Eipä kumma, jos Kaarle X, tämmöisten urhojen kanssa mennessään sotaan, mietti vain sitä, miten paljon ja mitä maakuntia rauhanpäätöksessä pitäisi ottaa Ruotsin omaksi.
Hampurissa saatuansa vielä muutamia tuhansia pestattuja saksalaisia sotamiehiä lisään, marssi nyt kuningas elok. 3 p. Holsteiniin. Hämmästyneet tanskalaiset, vaikka miesluvultaan voimallisemmat, eivät paljon yrittäneetkään vastarintaa. Linnoitettu Itzehoen kaupunki ammuttiin sytyksiin, ja Tanskan valtamarski armeijansa kanssa sitä vain katseli, sormea nostamatta. Samoin valloitettiin muutkin Holsteinin suojaksi laitetut varustukset melkein miekanlyönnittä. Parin, kolmen viikon kuluttua oli koko Tanskan mannermaa voittajien käsissä. Siellä oleva Tanskan armeija oli melkein hävitetty; ainoastaan 6,000 miestä oli pelastunut vahvaan Fredriksoddeen Fyenin saarta vastapäätä, Pienen Beltin rannalle.
Tämäkin linna heti saarrettiin, mutta ei kukaan voinut arvata sen valloittamista mahdolliseksi, koskei piirittäjien luku ollut niinkään suuri kuin piiritettyjen. Sitä suurempi oli yleinen kummastus, kun yhtäkkiä tuli sanoma, että Ruotsin lippu liehui Fredriksodden valleilla.
Pimeinä syksyöinä nelin ryömin oli everstiluutnantti Dahlberg erään kumppaninsa kanssa käynyt useamman kerran tiedustelemassa linnan varustuksia. Sen jälkeen kuin niistä täten oli saatu tarkka tieto, ja kun vielä oli saapunut vähän lisäväkeä, päätettiin yöllä lokakuun 23:tta päivää vasten yrittää rynnäkköä. Koska piirittäjillä oli jalkaväkeä ainoastaan vähän yli puolet verrattuna linnanväkeen, täytyi nyt, vastoin tavallisuutta, ottaa ratsumiehetkin avuksi tähän heille outoon työhön. Rynnäkkö tehtiin kolmella eri joukolla. Eteläisimpään osastoon kuului pari ratsurykmenttiä, jotka kaalasivat vallin jatkoksi mereen juntatun kahden hakuliaidan ympäri. Kolmannen, viimeisen hakulin kohdalla havaittiin vesi liian syväksi, jonka tähden he kirveillä kaasivat aituuksen maahan ja siten pääsivät siltä puolelta aivan suojattoman kaupungin keskelle. Sillä välin myös tämän saman osaston jalkaväki sekä toinen osasto olivat onnellisesti kiivenneet vallille. Pahinta vastarintaa tehtiin pohjoisempana, missä nyt kenraaliksi korotettu Behrends oli johtajana. Hänen petardi-miehensä, jonka oli ruudilla räjähdytettävä portti auki, haavoitettiin. Täten sai vihollinen aikaa tässä kohdassa paremmin järjestää puolustusta. Vaan Behrendsin väki, jalkaisin taistelevia ratsumiehiä kaikki tyyni, ryntäsi sittenkin uljaasti ja pääsi viimein vallille. Molemmat suomalaiset rykmentit olivat ensin seisoneet jouten varaväkenä; vaan kun portti oli saatu auki, ajoivat he ratsain kaupunkiin ja tekivät tanskalaisten häiriön täydelliseksi. Aamun koittaessa oli koko linna valloitettu, sen puolustajat suureksi osaksi hakatut maahan tai hajoitetut. Ainoastaan 2,000 miestä seisoi vielä, ase kädessä, niemen äärimmäisessä päässä; mutta niidenkin täytyi siellä antautua vangeiksi, koska ei ollut laivoja, millä saariin päästä. Saalis oli ääretön. Puhumattakaan kaikista sotatarvevaroista, jotka tulivat kuninkaan osaksi, sai jokainen sotamieskin kantaa pois suuret taakat; sillä koko maakunta oli tuonut tänne kalleimmat tavaransa siinä varmassa toivossa, että Fredriksoddea olisi mahdoton valloittaa.
10. Retki Beltien yli ja Roskilden rauhansovinto.
Vaikka Tanskan sodan alku oli näin loistavasti menestynyt, oli Ruotsin armeija kuitenkin sangen vaarallisessa tilassa. Paljon syytä oli pelätä, että yhteenliittyneet puolalaiset ja itävaltalaiset, kenties myös lisäksi vielä brandenburgilaisetkin, jotka par'aikaa jo hieroivat sovintoa edellisten kanssa, tulisivat kaikki yhdessä Juutin niemimaalle. Silloin olisi tuo pienoinen, vaikka valittukin, joukko ollut ikäänkuin satimessa ja vihdoin olisi sen täytynyt kukistua semmoisen ylivoiman alle. Tästä vaarasta pelasti sen kuitenkin Kaarle X:nnen harvinainen luonne ja hänen oma rohkeutensa.