20. Kaarle X Kustaa.
Kaarle X Kustaa syntyi Nyköpingin linnassa marrask. 8 p. 1622. Hänen äitinsä oli Kustaa Aadolfin sisar, Katariina; hänen isänsä saksalainen ruhtinas, Zweibrückenin pfalzkreivi Juhana Kasimir. Kasvatus oli huolellinen ja tarkoitti nuoren pfalzkreivin valmistamista Ruotsin kansalaiseksi, joskin isä oli ulkomaalta tullut. Ruotsalaisessa Upsalan yliopistossa oppilas sitten jatkoi opinharjoituksiansa. Myöhemmin vasta hän läksi ulkomaille tietojansa vielä täydentämään. Näiltä matkoilta hän palasi synnyinmaahansa v. 1640.
Täällä ei hän kuitenkaan kauan malttanut viipyä. Pienestä asti oli sotamaine, sankarityöt olleet nuoren pfalzkreivin rakkaimpana ajatuksena ja puheenaineena. Nyt hän v. 1642 pyysi ja sai luvan liittyä vapaaehtoisena Ruotsin sotajoukkoon Saksassa. Vaatimatta mitään etua korkean sukuperänsä vuoksi hän alotti palveluksensa aivan alhaalta asti, "sillä", sanoi hän, "kokemuksen kautta perehtyy kaikkiin sota-asioihin." Vasta 1643 kesällä hän suostui ottamaan ratsumestarin paikan Torstenssonin rykmentissä. Syksyllä samana vuonna hän korotettiin sitten Kuurinmaan rykmentin everstiksi. Näin otti Kaarle Kustaa osaa kaikkiin Torstenssonin retkiin, jotka jo monessa suhteessa olivat hänen omiensa enteinä. Nytkin käytiin yhteen aikaan sotaa liitossa Transsilvanian ruhtinaan kanssa; nytkin pakotettiin Tanska etelästäpäin maahan tunkeumalla Ruotsille edulliseen rauhaan. V. 1645 Kaarle Kustaa palasi Ruotsiin, mutta läksi v. 1648 jälleen sotaan, tällä kertaa kaikkien Saksassa seisovien Ruotsin sotajoukkojen ylipäällikkönä. Hänen toimensa ja toivonsa tällä tantereella eivät kuitenkaan olleet pitkälliset; sillä Westfalin rauhanpäätös teki niistä pian lopun. Sittenkin nuori ruhtinas viipyi vielä kaksi vuotta Saksassa, ollen rauhansovinnon lopullisessa toimeenpanossa osallisena.
Sillä välin oli näiden ulkomaisten ja sotaisten toiveiden rinnalla jo monta vuotta kotimaassa häilynyt suurempiakin Kaarle Kustaan silmien edessä. Hänelle oli jo vanhastaan orpanansa Kristiinan käsi luvattu, johonka Ruotsin kruunu oli yhdistetty. Tästä lupauksesta, sen verran kuin se naimiskauppaa koski, rupesi tosin Kristiina, hallitukseen päästyänsä, yhä enemmän peräytymään. Mutta sen sijaan hän määräsi Kaarle Kustaan kruununperillisekseen ja viimein, niinkuin tiedämme, luopui kruunusta hänen eduksensa.
Tätä miespuolisen kuninkaan valtaanpääsöä oli kansa jo viime aikoina levottomalla halulla ikävöinyt; sillä hänen kauttansa he toivoivat pelastuvansa aatelisvallan rajattomasta sorrosta. Tarkka, säästäväinen, jumalinen, rehellinen ja lujamielinen Kaarle Kustaa olikin oikea mies pelastajaksi. Hän vähensi heti suuresti hovin menoja ja hävitti kaikellaisia tarpeettomia virkoja. Miten hän ainakin osaksi yritti peruuttaa lahjoitusmaita, olemme jo nähneet. Hänen puheillensa oli, heti kun hän kuninkaaksi oli tullut, virrannut talonpoikia kaikilta valtakunnan ääriltä, jopa Savostakin asti, tuoden ilmi valituksiansa ja kanteitansa aatelisherroja vastaan. Kuningas kuunteli heitä armollisesti ja lähetti sitten hovioikeuksille sekä maaherroille ankaran käskyn vääryyksien poistamisesta ja rikkojien rankaisemisesta. Valppaasti hän piti myöhemminkin, keskellä sotiansa, silmällä rahvaan etua. Me olemme jo nähneet, miten hän antoi jyrkän vastauksen Käkisalmen läänin herrojen ehdotukseen talonpoikaisen lautakunnan hävittämisestä. Tässä vielä toinenkin valaiseva esimerkki. Eräs luutnantti Pietari Niilonpoika oli v. 1657, Savossa tavoitellessaan karanneita sotamiehiä, tehnyt kaikellaista väkivaltaa talonpojille. Siitä Turun hovioikeus tuomitsi hänet kuolemaan. Pietari Niilonpoika anoi silloin nöyrästi armoa, vaikka tunnustikin varsin kovasti kopristelleensa talonpoikia, jotka olivat kätkeneet noita kunniattomia karkurikonnia. Kenraalimajuri Kruse, jopa itse maan kenraalikuvernööri Hornkin, puolustivat miestä sanoen, että rahvaan uppiniskaisuuden tähden tuskin saattoi välttääkään väkivaltaa. Mutta Kaarle X vain vahvisti tuomion ja antoi ankarat nuhteet sekä Kruselle että Hornille. Luonnollista on kuitenkin, että kuninkaan alinomainen poissaolo kaukomailla oli alhaiselle kansalle suureksi haitaksi. Ylimäisen kansanystävän silmä ei sieltä aina kantanut kaikkea sortoa näkemään, hänen korvaansa eivät aina kuuluneet kaikki sorrettujen valitukset.
Liiallinen sotahimo, siinä olikin Kaarle X:nnen heikko puoli. Se oli hänelle sitä vaarallisempi kiusaus, koska se ilmaantui Ruotsin maineen, Ruotsin mahtavuuden loistavassa haamussa. Kaarle X:nnen silmien edessä leijaili se suuri toive, että hän saisi kaikki Itämeren rantamaat valtikkansa alle ja niin muodoin koko Itämeren Ruotsin valtakunnan sisävedeksi. Tämän loistokuvan tähden hän sysäsi syrjään kansojensa todellisen edun, joka olisi vaatinut rauhaa, säästäväisyyttä ja sisällisiä parannuksia; tämän loistokuvan tähden hän nosti aseisiin melkein koko Euroopan, jota vastaan taistellessansa hänen kansansa olivat aivan raukeamaisillaan. Mainittakoon kuitenkin hänen puolustuksekseen, että silloin ja vielä kauan aikaa myöhemmin koko Euroopassa pidettiin hallitsijan suurimpana ansiona laajojen maiden valloitusta ja lukuisien alamaisten yhteenliittämistä, välittämättä maitten luonnollisesta asemasta ja kansain luonnollisesta heimolaisuudesta.
Viiteselitykset:
[1] Kuusivuotisen!!!
[2] Pääarmeijassa oli meidän miehiä ollut vain 500 rakuunaa, jotka ensin kuuluivat Wittenbergin osastoon, vaan sitten seurasivat kuningasta hänen retkillänsä.
[3] Ihme kyllä ei kuitenkaan tässä sodassa suotu enää meidän ratsumiehillemme tuota 30-vuotisen sodan aikana saatua kunniapaikkaa etumaisen sotarinnan oikeassa päässä muualla kuin Golombon tappelussa. Tavallisesti, mikä siihen lieneekin ollut syynä, heidät asetettiin vasta toiseen sotarintaan varaväeksi.