Luopuessaan kruunusta oli Kristiina saanut säädyt suostumaan siihen, että hänen orpanansa, Pfalz-Zweibrückenin herttua Kaarle Kustaa, tulisi Ruotsin hallitsijaksi. Mutta huhu aiotusta vallanmuutoksesta antoi taas puolalaiselle Vaasa-suvun haaralle tilaisuuden tuomaan esiin vaatimuksiansa. Juhana Kasimirilta tuli lähettiläs Tukholmaan. "Herrani", julisti puolalainen, "on tosin saattanut kärsiä sitä, että niin läheinen sukulainen, kuin Kristiina, hallitsi oikeastaan hänelle itselleen tulevassa perintövaltakunnassa. Mutta sitä hän ei voi millään muotoa sallia, että ventovieras, joka vain äidin puolelta on Vaasan sukua, saisi Ruotsin kruunun." — "No, hyvä sitten", vastasi Kristiina kylmäkiskoisesti, "orpanani tuokoon 30,000 kelpo vierastamiestä oikeutensa todistajiksi."
Juhana Kasimir olikin ihan umpisokea ja mieletön, kun hän tällä hetkellä antoi sodan aihetta, johon nuori, maineenhaluinen Kaarle X oli hyvin halukas käymään kiinni ja joka myös oli varsin mieluinen suurelle osalle Ruotsin kansaa. Äskeiset suuret, loistavat voitot olivat vanhan viikinki-innon uudestaan sytyttäneet. Jo v. 1651, heti kolmekymmenvuotisen sodan loputtua, kirjoitti Ranskan lähettiläs Tukholmasta: "Täällä vaan arvellaan, ettei Ruotsi sodatta voi tulla toimeen. Kotiintulleet soturit, niin sanotaan, tuskin taipunevat kotimaansa tarjona olevaan lainkuriin ja köyhyyteen. Ja sitä paitsi ei olisikaan viisaasti tehty, jos annettaisiin Ruotsin ainoan voiman raueta. Sillä jos tämä nykyinen sotainen henki ja kunto kymmenenkin vuotisen rauhan kautta laimistuisi, niin Ruotsi, jossa ei kauppa eikä teollisuus kukoista, tulisi köyhäksi ja unohtuisi pois maailman huomiosta." — Samat mielipiteet tulivat ilmi nytkin, kun valtaneuvoskunnassa Puolan loukkaava sanoma tuli puheeksi. "Sodan kautta", niin sanottiin, "on Ruotsi tuntemattomuuden pimeydestä kohonnut maineen loistoon; sodalla on tätä mainetta edelleenkin voimassa pidettävä. Pitkällisen[1] rauhan ja laiskan joutilaisuutemme vuoksi onkin se jo alkanut himmetä. Ja jos rauhaa vielä kauemmin kestää, tulee myös paras voimamme, sotaväki, pelkurimaiseksi ja kykenemättömäksi sodan vaivoja kestämään." Näin arvelivat useimmat; ainoastaan muutamat, niiden joukossa suomalainen Herman Fleming, tahtoivat, että rauha, jos mahdollista, säilytettäisiin. Suurempi erimielisyys sitä vastoin puhkesi ilmi, kun tuli puheeksi: ketä vastaan sotaan ryhdyttäisiin. Muutamat arvelivat, että Tanska etupäässä olisi kukistettava, toiset katsoivat sodan Venäjää vastaan edullisemmaksi; mutta enemmistö päätti, että pitäisi Puolan kimppuun mennä. Siihen sitten myös valtiosäädyt suostuivat, vaikka varsinkin pappissääty ensiksi oli taipuvaisempi rauhaan.
Silloinen hetki olikin erittäin sovelias hyökkäykseen Puolan kimppuun. Tämä onneton valtakunta oli jo useampia vuosia kuluttanut voimiansa Ukrainan kasakoita vastaan, jotka olivat nousseet kapinaan, ja nyt oli vielä mahtava Venäjäkin rikkonut rauhan, ottaen kasakat suojaansa. Keskenään eripuraiset, kuninkaaseensa tyytymättömät puolalaiset eivät kyenneet estämään tsaarin sotajoukkoja. Venäläiset parvet tulvivat kaikkien itäisten maakuntien yli. Näytti aivan siltä, kuin olisi Puolaa jo silloin kohtaava sen lopullinen surkea kohtalo.
Tieto näistä seikoista oli tietysti suuresti kiihoittanut ruotsalaisten sotaintoa. Olihan muka toivoa varsin helpolla vaivalla saada joku osa noissa suurissa jakajaisissa. Paitsi sitä vaikutti myös pelko venäläisten liiasta menestyksestä. Piti estää, etteivät he saisi jotain Puolan rantamaakunnista omaksensa, joten he olisivat tulleet Ruotsin kilpaveljiksi Itämerellä. Asiain näin ollen, olivat kaikki puolalaisten yritykset saada kuninkaansa tyhmyys sovitetuksi aivan turhat. Ne onnistuivat sitä vähemmän, kun Juhana Kasimir yhä edelleenkin vielä lapsimaisella itsepintaisuudella piti kiinni turhista muodonasioista; esim. sinetissään käytti Ruotsin vaakunaa y.m.s.
2. Puolan valloitus.
Osa Ruotsin armeijaa, 17,000 miestä, seisoi jo valmiina Pommerissa sotamarski Arvi Wittenbergin johdossa. He marssivat Puolan rajan yli heinäk. 9 p. 1655. Pari päivää myöhemmin tavattiin 15-20,000 puolalaista pienen Ustzien kaupungin luona. Niiden voima oli siis vähintänsä yhtä suuri kuin tulijoitten, ja niiden asema lietteisen joen takana semmoinen, että olisi siinä voitu tehdä pitkällistä vastarintaa. Mutta sen sijaan tuli heti torvensoittaja Wittenbergin luo sovintoa tarjoamaan. Puolalaisten päälliköt olivat kuninkaaseensa tyytymättömät; siitä syystä he rikkoivat häpeällisesti uskollisuudenvalansa ja antoivat sotajoukkonsa sekä lähimmät kaksi maakuntaa miekan lyönnittä ruotsalaisten käsiin.
Kuukautta myöhemmin saapui itse Kaarle X Puolaan, tuoden muassansa Ruotsista vielä 15,000 soturia. Hänellä oli siis nyt nuo "30,000 vierastamiestä" koolla, joilla Kristiina oli uhannut hänen tulevan oikeuttansa todistamaan. Mutta näyttipä siltä, kuin ei olisikaan niitä tarvittu. Joka paikassa otettiin häntä vastaan kuin vapauttajaa, ei kuin vihollista. Aateli, sotaväki, kansa, kaikki kilpaa riensivät hänelle alamaisuuttansa tarjoamaan. Niin suuri oli puolalaisten tyytymättömyys, niin suuri pelko yhä edemmäksi tunkeutuvista venäläisistä. Millä sitä paitsi olisi tehty vastarintaa, kun maan vakinainen sotaväki, qvartianit, melkein kaikki olivat kaukana idässä sotimassa venäläisiä ja kasakoita vastaan.
Hädissään nöyrtyi nyt viimeinkin Juhana Kasimir. Hän lähetti yhden kamariherransa lähenevää vihollista vastaan ja ilmoitti tahtovansa tulla ruotsalaisten leiriin rauhasta keskustelemaan. Mutta Kaarle X vastasi hymyillen: "Ei ole tarvis; kyllä minä sen vaivan aion itse säästää orpanaltani!" Hän riensikin nyt vielä kiireemmin edelleen, ja niin suuri oli hänen luottamuksensa puolalaisten eripuraisuuteen ja kykenemättömyyteen, että hän tällä pikamarssillansa vei mukanansa ainoastaan 3,000 ratsumiestä ja hiukan toistatuhatta jalkasoturia. Niin perin vähäisen voiman kanssa saapui hän yhtäkkiä Varsovan edustalle. Tähän kaupunkiin oli runsaasti varustettu kaikkia sotatarpeita; mutta paetessaan ei ollut Juhana Kasimir muistanut jättää sinne enempää kuin 200 miestä. Nämät eivät yrittäneetkään vastarintaa, ja niin muodoin ratsasti Kaarle X elok. 30 p. 1655 kenenkään estämättä juhlallisesti Puolan pääkaupungin portista sisään.
Sieltäkin hän taas pian kiirehti edemmäksi, sillä Wittenberg, jonka hän oli lähettänyt toisen sotajoukon kanssa Puolan kuningasta takaa-ajamaan, oli lähettänyt sanan, että puolalaisten voima hänelle yksinään oli liian suuri. Onnettoman Juhana Kasimirin ympärille oli nyt viimein kokoontunut noin 10,000 ratsumiestä, melkein kaikki aatelisherroja palvelijoineen. He olivat kuningattaren kehoituksista innostuneina vetäneet miekkansa tupesta ja kaikuvalla äänellä vannoneet viimeiseen hengenvetoonsa ja vereensä taistelevansa kuninkaan sekä hänen puolisonsa puolustukseksi. Tässä syttyi siten syysk. 6. p. ensimäinen vähän suurempi tappelu Czarnovan luona. Päivä alkoi rankkasateella. Silloin tehtiin puolalaisten leirissä se ehdotus, että pitäisi käyttää tätä tilaisuutta hyväksensä ja turvaten vanhaan isien aseeseen, tuohon käyrään sapeliin, rynnätä Ruotsin väen päälle, joiden pyssyjen ja kanuunien sytyttimet nyt varmaan olivat sateesta kastuneet ja tulleet kelvottomiksi. Niinkuin tuuliaispää lensikin puolalainen ratsuväki vihollista kohti, tapansa mukaan huutaen täyttä kurkkua. Mutta Ruotsin kanuunat syöksivät sateesta huolimatta tulta vastaan, ja Ruotsin väki seisoi lujasti paikallaan, tuosta hirveästä huudosta ja hurjasta rynnäköstä säikähtymättä. Se masensi kerrassaan puolalaisten innon; he kääntyivät pakoon yhtä kiireesti kuin olivat tulleetkin, jättäen jälkeensä leirinsä kalleuksineen, varoineen sekä tuhatmäärän kumppaneitaan. Ruotsin sotavoimasta olivat tuskin muut kuin etujoukot edes saaneet tilaisuutta paljastaa miekkaansa.
Vielä toisen samanlaisen kahakan perästä pakeni Juhana Kasimir pois valtakunnastaan. Nyt tuli sekasorto aivan yleiseksi. Lokak. 8 p., kaksi kuukautta sen jälkeen kuin Kaarle X oli astunut rajan yli, tuotiin hänelle Krakovan avaimet. Näin sai Puolan muinainen pääkaupunki ensi kerran 365:en vuoden jälkeen nähdä vihollisia muuriensa sisäpuolella. Nyt antautuivat myös vielä jalkeella olevat puolalaiset armeijat yksi toisensa jälkeen. Lokak. 28 p. toi Potocki viimeisen sotavoiman, 11,000 qvartiania. Päälliköt lähenivät Kaarle X:ttä syvillä kumarruksilla ilmoittaen, että he tahtoivat antautua hänen suojansa alle, koska heidän oma kuninkaansa, maasta pakenemalla, oli heidät hyljännyt. Kummallisen vastakohdan muodosti tämä heidän nöyrä, alamainen käytöksensä heidän komeitten pukujensa rinnalla, jotka olivat kalliista turkiksista tehdyt ja kiilsivät, kimaltelivat hopeaa, kultaa sekä timantteja. Oudolta oli myös alussa Ruotsin sotureista näyttänyt puolalaisten paljaaksi ajettu pää, johon maan tavan mukaan vaan oli keskelle jätetty kaitainen tukkaviilake, joka ulottui kiirettä myöten hamaan niskaan asti.