Näiden tässä kerrottujen seikkojen tapahtuessa piti kuninkaan käskystä vielä Liivinmaalta käsin kolmannen armeijan valloittaa Liettua sekä sitten Preussi, joka silloin oli osaksi Puolan vallan, osaksi lääniherruuden alla. Tämä Kaarle X:nnen tuuma ei kuitenkaan menestynyt niin hyvin kuin muut. Liivin armeija, enimmäksi osaksi suomalaisia,[2] ei karttunut 7,000 miestä suuremmaksi, nekin huonosti varustettuja. Paitsi sitä vanha sotamarski Kustaa Horn, jolle Liettuan valloitus oli uskottu, nahjusteli, niin että venäläiset kerkesivät ottaa enimmän osan sitä suuriruhtinaskuntaa valtaansa. Eivätpä toimet sittenkään käyneet paljoa paremmin, kun kuninkaan lanko Maunu Gabriel De la Gardie sai päällikkyyden. Vasta syksyllä myöhään saatiin pohjoisin osa Liettuan maata Ruotsin suojaan taipumaan, jonka jälkeen De la Gardie vei väkensä Preussinmaalle. Sinne oli sillä välin kuninkaan itsensä täytynyt mennä pääarmeijoinensa. Puolaan kuuluva osa Preussiä nyt valloitettiin, ja jouluk. 31 p. pakoitettiin myös Brandenburgin vaaliruhtinas Fredrik Wilhelm rupeamaan Ruotsin kruunun lääniläiseksi Itä-Preussin suhteen.
3. Puolalaisten nousu.
Niinkuin valtava myrsky oli Ruotsin sota kiitänyt onnettoman Puolan yli, vastustamattomasti kaataen kaikki edessään. Menestyksestä paisuneena mietti vain Kaarle Kustaa, mitä hän tuolla kukistuneella maalla nyt tekisi. Rantamaakunnat, Preussin ja Kuurinmaan, hän tahtoi yhdistää Ruotsin valtakuntaan. Toisia läänejä hän aikoi jakaa palkinnoksi tai antaa vaihtokaupalla liittolaisilleen. Itse Puolan pääosiakin hän näkyi haluavan sukunsa erityiseksi alusmaaksi; sillä hän vaati joka paikassa puolalaisilta uskollisuusvalaa sekä itselleen että myös perillisilleen. Tätä kaikkea tietysti eivät puolalaiset aatelisherrat voineet kärsiä. Heidän mielestään oli jo heikko Juhana Kasimirkin liian itsevaltainen; kuinka he nyt olisivat suostuneet todella itsevaltaiseen Kaarle Kustaasen, joka tahtoi hävittää heiltä heidän vapaan vaalioikeutensa, jopa paloittaa heidän maansakin! Vielä suurempi oli papiston ja ylimalkaan katolisen kansan viha maahan tulleita "vääräuskolaisia" vastaan, sillä Ruotsin kuninkaan väki teki usein pilkkaa puolalaisten kirkonmenoista ja ryösti heidän pyhiä paikkojansa. Kauhistuksella ja vimmalla olivat maan asukkaat nähneet vierasten sotamiesten sekä leirissä oleskelevien naisten kaduilla komeilevan kalleissa messupaidoissa tai pidoissaan juovan alttarikalkeista. Tähän tuli vielä lisäksi sotaväen, varsinkin saksalaisten palkkasoturien, ahneus ja irstaisuus, joita kuningas turhaan koetti hillitä. Hän ei voinut antaa heille säännöllisesti palkkaa, jonka tähden täytyi määrätä kullekin rykmentille joku maakunta, mistä se saisi itse ottaa elatuksensa. Arvattavasti he ottivat monta vertaa enemmän ja sortivat kansaa kauhealla tavalla. Eivätpä olleet päällikötkään parempia kuin rivisoturit; ainoa eroitus oli vain siinä, että edelliset riistivät suurempia summia.
Viimein leimahti tämä kauan kytenyt vimma ilmituleen. Katolinen papisto vielä kiihoitti sitä sillä, että kielsi Herran ehtoollisen niiltä, jotka eivät luopuisi Ruotsin kuninkaasta. Joka paikassa ympäri maata nousi kansa aseihin, tappaen yksityisiä Ruotsin sotamiehiä tai erinäisiä pienempiä joukkoja, jotka sattuivat heidän käsiinsä. Vihan tulisuutta näytti tuo kuuluisaksi tullut Vielunin verisauna, jossa ei murhattu ainoastaan Ruotsin sotureita, vaan myös kaikki muut kaupungissa olevat muukalaiset, miehet, naiset ja lapset, jotka eivät puhuneet puolankieltä. Ruumiit viskattiin kaduille sikojen syödä, jotka sitten useampia päiviä herkuttelivat kauhealla tavalla. Kaarle X:nnen väki puolestaan kosti näitä töitä yhtä armottomasti, polttaen kaupungeita, kyliä sekä aatelishoveja, ja hakaten maahan asukkaita, huolimatta iästä tai sukupuolesta. Mahdoton olisi kertoa kaikkia tämän hirmuisen ajan erinäisiä verilöylyjä; ottakaamme vain joukosta vielä yksi, joka myös tiettävästi kohtasi suomalaisia. Liettuanmaahan jäänyt sotaväki oli menetellyt yhtä suurella varomattomuudella kuin kovuudella. Sotamiehet olivat mukavamman elannon tähden levinneet hajalleen ympäri koko maakuntaa. Suurissa kylissä, joissa oli 40-50 taloa, majaili aina vain 5-6 huovia, ja nämät, vaikka he olivatkin näin vähälukuisia, harjoittivat kaikellaista väkivaltaa. Upseerit, joiden olisi pitänyt valvoa järjestystä, huvittelivat kaukana suuremmissa kaupungeissa. Tätä seikkaa käyttivät vimmastuneet liettualaiset hyväksensä. Yhtenä ja samana päivänä toukokuussa 1656 nousi koko maakunta, ja hajalliset soturit murhattiin hyvin monessa paikassa. Ruotsin armeija menetti täten 24 lippukuntaa, niiden joukossa myös kaksi suomalaista Karjalan ratsurykmentistä. Mutta pian kokosi De la Gardie tästä verisaunasta pelastuneet, sai vielä muualta apuväkeä ja marssi kapinoitsijoita vastaan. Szawlen kylän luona tapahtui suurin kahakka. Liettualaisten ratsuväki, aatelisherrat palvelijoineen, pakenivat vähäisen vastarinnan jälkeen, ja näin jäivät nyt talonpoikaraukat, jotka olivat jalkaväkenä, kokonaan voittajien armoille tai, pikemmin sanoen, armottomuudelle alttiiksi. Peloissaan viskasivat onnettomat pois viikatteensa ja nuijansa, jotka heillä olivat aseina; mutta ei sekään auttanut. Ruotsin soturit hakkasivat kuitenkin siitä huolimatta päälle, ja tappoivat viimeiseen mieheen useampia tuhansia, aivan kuin susi turvattomia lampaita.
4. Jaroslavin retki.
Tieto puolalaisten yleisestä noususta tapasi Kaarle X:nnen juuri silloin, kun hän jo luuli hankkeensa täydellisesti onnistuneeksi. Vimmastuneena päätti hän heti lähteä "uskollisuusvalan rikkojia" kukistamaan. Useimmat hänen sotaherroistansa tosin kiivaasti epäsivät. Heidän mielestään oli varsinainen Puola, josta ei kuitenkaan voinut olla pysyväistä hyötyä Ruotsille, jätettävä rauhaan, ja ainoastaan Preussin omistus vahvistettava Danzigin valloituksella. Mutta kuningasta viekoitteli puoleensa tuon suuremman sodan maine ja kunnia. Hän jätti ainoastaan muutamia tuhansia miehiä Preussinmaalle ja vei enimmän osan käsillä olevia voimiansa eteläänpäin.
Alussa seurasi häntä nytkin entinen onnensa. Tammik. 17 p. 1656 oli Kaarle X alkanut marssinsa, helmikuun 8 p. hän jo seisoi Keski-Puolassa, Veiksel-joen takana. Tällä nopeudellaan saavutti hän Golombon luona puolalaisten parhaan sotapäällikön Czarnezkin. Kuninkaalla ei tosin ollut enempää kuin 5,000 miestä luonansa; muu voima oli pitkästä väkimarssista uupuneena jäänyt pitkin tietä jäljelle. Mutta sittenkin hyökättiin pelkäämättä näiden nyt viimein seisahtuneiden 8-12,000 vihollisen kimppuun. Erittäin suurena apuna voiton saamiseen olivat tässä tilaisuudessa Suomen ratsumiehet. Turun ja Uudenmaan rykmentit, jotka seisoivat oikean kyljen äärimäisenä joukkona, hakkasivat puolalaisten rivejä semmoisella vauhdilla, että nämät, vain yhden laukauksen ammuttuaan, heti hajosivat.
Tämän jälkeen Czarnezki ei enää uskaltanut moneen aikaan yrittääkään suurempaa tappelua. Mutta hän ryhtyi nyt toiseen sotatapaan, joka oli tulokkaille paljoa vaarallisempi. Hän vetäytyi vain aina ylöspäin, houkutellen Kaarle X:ttä yhä enemmän etelään. Sillä välin hänen partioparvensa sääskien tavalla lakkaamatta liehuivat Ruotsin armeijan ympärillä, yöt päivät häiriten marssia pienillä kahakoilla, ja talonpoikien avulla hakaten maahan pienempiä osastoja, jotka erosivat pääjoukosta muonan hankkimisen vuoksi tai saaliin halusta. Näissä alinomaisissa taisteluissa väheni Kaarle X:nnen armeija pian sangen tuntuvasti. Vielä enemmän väkeä surmasi pakkanen ja nälkä sekä niiden tuottamat taudit tällä vaivalloisella talvisella retkellä. Paitsi sitä luopuivat tähän asti vielä myötäseuranneet puolalaiset vähäväliä suurin joukoin. Viikkokautta Golombon voiton jälkeen esim. jo katosi Koniezpolski, suurin osa qvartianeja kanssaan.
Keskipaikoilla maaliskuuta oli siten Kaarle X joutunut Jaroslavin kaupunkiin Galitsiaan, melkein Puolan eteläiselle rajalle asti. Pakko oli nyt ruveta ajattelemaan kääntymistä. Armeija oli huvennut 8,000:ksi mieheksi, ja niissäkin oli vielä 3,000 noita qvartianeja, joihin ei voitu luottaa. Mutta paluumatkakin näytti kovin arveluttavalta. Varsovaan, lähimpään paikkaan, missä oli suurempi joukko omaa väkeä koossa, luettiin 80 peninkulmaa, ja kelirikko oli täällä etelässä jo tehnyt kaikki tiet pohjattomiksi. Suuremmat tykit ja enin osa sotatarvevaroja asetettiin tosin lotjiin ja lähetettiin mukavasti alas San-jokea pitkin. Mutta itse armeijan täytyi lähteä maitse kaalaamaan. Mitenkä se marssi joutui, sen voi arvata, kun tietää, että hevoset joka askeleella upposivat vatsaa, vaunut akselia myöten. Ensimäisenä päivänä, kun vielä voimat levähdyksen jälkeen olivat virkeät, kuljettiin näin kaksi peninkulmaa. Toisena päivänä poltettiin kaikki suinkin liikenevät kuormarattaat, monta sataa luvultansa, ja lisättiin hevoset tähteiksi jääneisiin; mutta sittenkään ei illalla päästy enempää kuin yksi ainoa peninkulma eteenpäin.
Viikon perästä olivat tästä marssista niin ihmisten kuin hevosten voimat aivan lopussa, ja samassa myös viimeinenkin leipäpala syöty; täytyi siis kun täytyikin maalisk. 18 p. seisahtua pieneen Niskowin kaupunkiin. Enin osa ratsuväestä lähetettiin täältä muonaa hankkimaan. Tämän seikan käytti aina valpas Czarnezki heti suurempaan hyökkäykseen. Arvaamatta hän tulla tuiskahti illan suussa läheisestä metsästä useampien tuhansien ratsumiesten kanssa, jotka melkein kaikki olivat aatelisherroja. Etuvahdit hakattiin maahan tai hajoitettiin niin äkkiä, että puolalaiset melkein yhdessä pakenijain kanssa kerkesivät leiriin. Täällä oli nyt jo tuho tulemaisillaan. Mutta Kaarle X, neuvokkaana kuten aina, ampui omin käsin kaksi tykinlaukausta, joka oli uloslähteneitten kanssa sovittu merkki. Samassa hän, niin kiireesti kuin mahdollista, kokosi leirissä olevan jalkaväkensä ja teki sillä vastarintaa viholliselle. Eipä aikaakaan, niin jo läheni nopea hevoskavioin kopina ja tuttu huuto: "Hakkaa päälle!" Turun ja Uudenmaan ratsumiehet Hornin ja Kurckin johtamina olivat ensiksi kuulleet hätämerkin ja karauttivat täyttä vauhtia avuksi. Heidän etupäähänsä kävi nyt itse kuningas ja hyökkäsi vihollisen kimppuun niin ankarasti, että sai hänet pakoon käännetyksi. Hetken perästä ilmaantui muukin partiolle lähtenyt ratsuväki, joiden avulla lähdettiin pakenijoita takaa ajamaan. Mutta Czarnezki oli asettanut metsään parituhatta pyssyllä varustettua talonpoikaa, jotka ampumisellansa estivät Ruotsin väkeä. Täten pelastui Czarnezki ja enin osa hänen huovejansa; ainoastaan muutamia lippukuntia saatiin vangiksi.