Nyt oli siis onnellisesti päästy siitä hädästä, mutta tämä tulinen tappelu, samaten kuin myös edellinen vaikea marssi, olivat taas suuresti vähentäneet Kaarle X:nnen armeijan lukumäärää. Seuraavana yönä katosivat myös viimeisetkin qvartianit Sapiehan johdolla. Hän olikin vain siksi pysynyt tähän asti, että saisi tarkan tiedon kaikista kuninkaan aikomuksista ja voisi ystävällisen opastuksen varjolla johtaa Ruotsin väen umpisoppeen. Nyt oli Kaarle X miehineen siinä niemessä, jossa San- ja Veiksel-joki yhtyvät. Takaa Czarnezkin joukot seurasivat heitä; edessä oli kummankin joen takana suuri puolalainen armeija ylipääsöä estämässä.
Tänne tullessaan oli Ruotsin kuninkaalle ilmoitettu, että Sandomirin linna molempien jokien yhtymäpaikassa vielä oli hänen väkensä käsissä. Sen suojassa hän siis toivoi voivansa siltaa rakentaa. Mutta paraikaa puolalaiset jo piirittivät Sandomiria ja silminnähtävää oli, ettei se enää kauan voisi kestää ylivoimaa vastaan. Senvuoksi lähetti nyt Kaarle X parisataa valittua miestä veneillä joen poikki. Nämät urhoot raivasivat itsellensä tien vihollisten läpi ja saattoivat linnaväen avulla enimmän osan Sandomirissä tallella olevia sotatarpeita kuninkaan luokse. Itse linnan he jättivät tyhjäksi. Mutta kun sitten puolalaiset täyttivät sen joukoillansa, kajahduttaen ilmaan riemuhuutojaan, kuului yhtäkkiä hirmuinen räjähdys. Komendantti oli lähtiessään sytyttänyt tulikivilangan, joka meni ruutikellariin; koko linna lensi ilmaan ja sen kanssa runsaasti 2,000 puolalaista.
Tämä vihollisten suuri vahinko ei kuitenkaan parantanut Ruotsin armeijan tilaa; sillä nyt oli silta rakennettava ilman mitään suojaa, puolalaisten tulen alla. Se näytti mahdottomalta, ja ympäri Eurooppaa jo levisi sanoma, että Kaarle X:nnen sotajoukko oli hukassa, hän itse kaatunut. Mutta eipä olekaan onnen ohjat pahansuovien käsissä. Kuninkaan neuvokkaisuus ja hänen miestensä uljuus teki mahdottomankin mahdolliseksi. Kaarle X rakennutti sillan San-joen keskellä olevaan saareen, vei armeijansa illalla maalisk. 25 p. yli ja alkoi sitten kauhealla tykkitulella paukuttaa toista rantaa. Puolalaiset eivät voineet muuta arvata kuin että hän siten karkoittaa heidät pois rannalta ja sitten jatkaa siltaa. Mutta todenteolla oli kuningas lähettänyt 3-400 miestä veneillä toisesta kohtaa yli. Nämät ryntäsivät sitten toisella rannalla äkkiarvaamatta päälle niin ankaralla vauhdilla, että hämmästyneet puolalaiset, jotka eivät voineet aavistaakaan hyökkääjäin pientä lukumäärää, pakenivat hajallensa. Nyt saatiin yöllä silta täydessä rauhassa rakennetuksi ja seuraavana aamuna oli koko armeija päässyt toiselle rannalle. Huhtik. 5 p. se marssi onnellisesti Varsovan portista sisään.
5. Arvi Wittenberg Varsovassa.
Kuningas meni nyt taas Preussiin, jättäen Varsovan puolustuksen Arvi Wittenbergille 3,000:n valitun miehen kanssa. Tämä tehtävä vaatikin tavatonta miehen voimaa ja neroa. Heidän tuli pitää kurissa suuren, kansakkaan pääkaupungin asukkaita ja samassa pian myös tehdä vastarintaa ulkoa ahdistavalle monenvertaiselle viholliselle. Itsessään olisi jo ollut vaikea asia näin vähällä joukolla puolustaa niin avaria linnoituksia; mutta lisäksi vielä tuli, että nämät linnoitukset olivat aivan rappiolla; monessa paikassa oli rauenneita muureja vain häthätää paikattu puisella hakuliaidalla.
Alussa toukokuuta 1656 sulki jo Sapieha liettualaisten kanssa kaupungin saarroksiin. Mutta rynnäköt eivät tahtoneet noilta säännölliseen taisteluun tottumattomilta piirittäjiltä onnistua; Ruotsin väen luodit kaasivat heitä joukoittain, kun he sikinsokin juoksivat valleja vasten. Wittenberg puolestaan rupesi nyt hyökkäämään ulos ja ahdistamaan piirittäjiä; eräässä semmoisessa tilaisuudessa oli liettualaisten päällikkö, joka makasi humalassa, melkein joutumaisillaan vangiksi omassa teltassaan. Viimein oli piirittäjillä suurempi pelko piiritetyistä kuin päinvastoin; liettualaiset vallittivat leirinsä niin vahvaksi kuin osasivat ja pysyivät enimmiten sen sisässä.
Todella vaaralliseksi muuttui tämä leikki vasta silloin, kun itse kuningas Juhana Kasimir toukok. 19 p. tuli puolalaisen pääarmeijan kanssa. Noin 120,000 miestä oli nyt Varsovan ympärillä. Sittenkin antoi Wittenberg antaumiskehoitukseen kieltävän vastauksen. Turhat olivatkin kauan aikaa kaikki puolalaisten ponnistukset. Tietysti olisi vastarinta, yksi neljääkymmentä vastaan, ollut aivan mahdoton, jos piirittäjät olisivat ryhtyneet yleiseen rynnäkköön. Mutta Puolan kuningas ei tahtonut semmoista sallia; sillä hän pelkäsi täydestä syystä, että hänen omat hurjat kansalaisensa siinä tapauksessa peräti ryöstäisivät ja polttaisivat hänen rakkaan, kauniin pääkaupunkinsa.
Näin oli jo kulunut neljä viikkoa. Kesäk. 19 p. lähetti kuningas taas Wittenbergille antautumiskäskyn: jollei nyt suostuttaisi, uhkasivat puolalaiset, etteivät he osoittaisi linnaväelle mitään armoa. — "Armon osoituksesta ei tässä olekaan puhetta", tuli heille vastaukseksi. "Osoittakaa vain miehuuttanne, sillä me aiomme henkeen ja vereen puolustaa tätä linnaa, jonka kuninkaamme on meidän käsiimme uskonut!" Nyt suuttui Juhana Kasimir; hän sytytti kaikki ruutisuonet ja lähetti 40,000 miestä suurelle rynnäkölle. Tämän hirveän ylivoiman onnistui viimein tunkeutua muurinrikkojen läpi muutamiin läheisiin taloihin. Mutta huone huoneelta, askel askeleelta täytyi heidän runsaalla verenvuodatuksella ostaa, ja monesti tapahtui, että sisäänpäässeet viholliset hakattiin kaikki maahan tai viskattiin jälleen ulos. Mutta mitäs siitä apua, kun yhä oli toisia tuhansia kaatuneitten takana!
Näin riehui tulinen taistelu kello 5:stä aamulla aina iltapuoleen sinä kuuluisana päivänä kesäk. 20:na 1656. Viimein oli Ruotsin väki suurimmaksi osaksi kaatunut, mitkä kuolleina, mitkä haavoittuneina. Harvat vielä pystyssä seisovatkin olivat aivan uuvuksissa, koska he niin monta tuntia, minuuttiakaan levähtämättä, olivat olleet tulessa. Täytyi siis Wittenbergin viimein tarjota antautumista. Yhdeksi tunniksi keskeytettiin nyt tappelu ehtojen sovittelua varten. Mutta kun sen ajan kuluttua ei vielä antaumusta tullut toimeen, ryntäsi tottelematon puolalainen nostoväki, vasten kuninkaan kieltoa, uudestaan päälle. Wittenberg jäljellä olevan joukkonsa kanssa oli vetäytynyt erääsen luostariin. Sen muurien takana seisoivat he tihein, lujin rivein, valmiina ottamaan hengestänsä niin kalliin hinnan kuin mahdollista; sillä pelastuksesta ei voinut enää olla puhettakaan. Mutta juuri kun he olivat kukistumaisillaan, riensi sinne jalo Czarnezki, heidän parhain vastustajansa, säännöllisen sotavoimansa kanssa ja sai, vaikka suurella vaivalla, nostoväen hajoitetuksi. Antautumissovinto valmistui nyt piiritetyille erittäin edullisilla ehdoilla. Heidän piti saada vapaasti marssia pois aseineen, omine tavaroineen; ainoastaan puolalaisilta ryöstetty saalis piti jätettämän takaisin. Ulosmarssiessa ei heitä ollut enää enempää kuin 400 tervettä miestä; sairaita ja haavoitettuja oli sen lisäksi 1,400.
Täydesti ei kuitenkaan pidetty noita piiritetyille annettuja lupauksia. Arvi Wittenbergiä katkerasti vihattiin koko Puolassa. Jo siinä julistuskirjeessä, jossa qvartianit selittivät ja puolustavat luopumustansa Ruotsin kuninkaasta, oli erittäin ollut puhe Wittenbergistä, tuosta "syntyänsä suomalaisesta", joka oli muka Kaarle X:nnen ahneuden ja väkivaltaisuuden "sovelias välikappale". Krakovassa oli näet porvaristo rukoillut häntä hankkimaan heille helpoitusta Kaarle X:nnen määräämästä suuresta pakkoverosta, 60,000 guldenista, ja siitä tarjonnut hänelle lahjaksi 30,000. Wittenberg olikin ottanut lahjan vastaan, mutta sitten kuitenkin armahtamatta koonnut myös kuninkaansa koko vaatimuksen sisään. Paitsi sitä hän oli, niin valitettiin, monessa paikassa ryöstänyt ja hävittänyt kirkkoja sekä luostareita, vieläpä haudoistakin riistänyt ruumiitten koristukset. Kaikki nämät kanteet toivat nyt puolalaiset uudestaan esille, ynnä vielä lisäksi sen perättömänkin syytöksen, että hän muka oli Kaarle X:nnen houkutellut tähän sotaan. Näin syytti koko Puolan armeija hetki hetkeltä yhä vimmatummin, uhaten itse kuningastansa, jos hän päästäisi semmoisen miehen rankaisematta lähtemään. Seurauksena oli viimein se, että säikähtynyt Juhana Kasimir rikkoi sanansa. Arvi Wittenberg vietiin muitten korkeampien upseerien kanssa vankeuteen Zamoiskin linnaan, jossa hän seuraavana vuonna kuoli.