6. Arvi Wittenberg.
Tämä mainio, niin suuresti kunnioitettu ja niin tulisesti vihattu herra oli, niinkuin jo sanottu, Suomesta kotoisin. Hänen isänsä oli Savonlinnan läänin maaherra, sittemmin Turun hovioikeuden assessori Hannu Wittenberg l. Wirtemberg, alkuaan saksalaista sukua. Pojan syntymävuotta ei tiedetä, mutta luultavasti hän tuli maailmaan 1600-luvun alkuvuosina, koska hän jo 1622 meni sotapalvelukseen. Kustaa Aadolfin puolalaissotaan hän kapteenina otti osaa.
Korkeampaan arvoon, suurempaan maineeseen hän kohosi sitten kolmekymmenvuotisessa sodassa. Ensi kertaa mainittiin häntä v. 1630 ennen kerrotussa Hamelnin tappelussa, jossa hän eversti Stålhandsken ylipäällikkönä ollessa johti suomalaisia. Turmiollisella Nördlingenin tantereella hän joutui vangiksi, mutta pääsi vaihtokaupassa jälleen vapaaksi ja tuli Banérin armeijaan. Näin sai hän tilaisuuden osoittaa miehuuttansa ja kostaa vangitsemisensa Wittstockin voitolla. Hänen maineensa kasvoi täten vuosi vuodelta ja hänelle jo alettiin antaa pieniä sotajoukkoja erinänsä johdettaviksi.
V. 1640, niinkuin tiedämme, kuoli Banér ja valittiin kolme alipäällikköä, yksi armeijan kustakin kansallisuudesta, väliaikaisiksi johtajiksi. Kullakin oli vuoronsa. Suomalaisten edustajan Wittenbergin käsissä oli komento sinä päivänä, jolloin katolinen sotavoima äkkiarvaamatta hyökkäsi päälle, mutta aiottu teloitus muuttui ruotsalaisten ja suomalaisten urhouden kautta loistavaksi voitoksi.
Torstenssonin ylipäällikkyyden alaisena johti sitten Wittenberg oikean kyljen etumaisen rivin ratsuväkeä toisessa Leipzigin tappelussa 1642 ja oli suomalaisten ratsumiestensä kanssa suurena apuna voiton saamisessa. Torstenssonin pitkillä, kuuluisilla retkillä Itävallan sydänmaihin saakka oli hyvin usein Wittenberg edeltä rientävien etujoukkojen päällikkönä. Tanskan sodassa komensi hän yhtä noista kolmesta osastosta, joihin jaettuna Ruotsin armeija marssi maahan. Senjälkeen hän seurasi taas Torstenssonia Bööminmaalle. Suuressa Jankovitzin tappelussa hän johti ratsuväen kenraalina koko oikeanpuolista kylkeä, hajoitti vihollisen rakuunat ja valmisti näin voiton. Wittenberg etujoukkonsa kanssa se sitten oli, joka eteni Tonavan sillalle asti likelle Wieniä.
Kun Torstensson alkoi tulla kovin kivulloiseksi ja hänen seuraajaansa ruvettiin ajattelemaan, tuli myös Wittenberg puheeksi. Mutta tuohon tärkeään ylipäällikön virkaan ei katsottu häntä kuitenkaan kykeneväksi. Hänen näet kyllä myönnettiin olevan "kelpo ratsumiehen", vaan ei katsottu hänellä olevan "tarpeeksi älyä hoitaakseen niin suurta asiaa". Hän sai siis ylikomennon v. 1645 ainoastaan väliaikaisesti, siksi kunnes Wrangel joutuisi. Seuraavina vuosina hän nyt välistä soti tämän herran välittömän johdon alla, välistä myös itsenäisesti eri joukon päällikkönä Silesiassa sekä Moraviassa. Vielä sodan viimeisissäkin leimauksissa Pragin ympäristössä oli Wittenberg osallisena. Lopussa elokuuta 1648 hän valloitti Taborin kaupungin, josta saatiin summattomia saaliita; sillä paikan vahvuuteen luottaen oli koko tienoo vienyt sinne parhaat tavaransa talteen.
Rauhan tultua palkitsi Kristiina, joka Wittenbergille oli hyvin suosiollinen, häntä monella tavalla. Hän sai 15,000 riksiä Ruotsille rauhan sovinnossa määrätyistä korvausrahoista. Myöskin hän tehtiin valtakunnan tykistönpäälliköksi. V. 1650 hän korotettiin vapaaherraksi, jommoisena hän sai 110 taloa Loimaan pitäjässä. Samana vuonna hänelle suotiin valtaneuvoksen arvo, ja vielä ennenkuin hän vapaaherrana oli astunutkaan paikalleen ritarihuoneeseen, tuli hän jo v. 1652 kreiviksi. Kreivikunnaksi määrättiin Parikkalan ja Uukuniemen pitäjät.
Näiden lahjoitusten, niinkuin myös sodasta saatujen summattomien saalisten kautta oli Wittenberg tullut hyvin rikkaaksi mieheksi. Hyvin kannatti hänen siis pitää semmoisia pitoja kuin esim. Kristiinan kruunauksen kunniaksi, jolloin hän muun muassa poltatti koko kolme tuntia kestävän ilotulituksen loistavan linnan muodossa.
Vielä suurempaa suosiota kuin Kristiina osoitti hänelle sitten Kaarle X. Tämä kuningas oli nuorena prinssinä jonkun aikaa opiskellut sotataitoa Wittenbergin johdolla. Sitten sodan jälkeen oli Wittenberg ollut avullisena niissä salahankkeissa, joilla Kaarle valmisteli itsellensä tietä valtaistuimelle. Hänen elämänsä loppuvuodet ja osanotto Puolan sotaan sotamarskina ovat jo kerrotut. Siinä, niinkuin näimme, hänen maineensa soturina tuli vielä loistavammaksi, vaikka hän valitettavasti taas ihmisenä tahrasi sen pahasti osoittamalla rahanhimoa ja pitämättä mitään pyhänä. Hän oli täydellinen kolmekymmenvuotisen sodan sankarien perikuva.
7. Varsovan tappelu.