Näin oli nyt Ruotsin väen täytynyt vetäytyä pois melkein koko Puolasta. Jopa läheni Juhana Kasimir myös Preussia kohti, riistääksensä senkin maakunnan jälleen kiistaveljensä käsistä. Hänen sotajoukkonsa oli ylenmäärin suuri, niinkuin sanottiin, toista sataatuhatta. Hänen omien puolalaistensa ja liettualaistensa lisäksi oli näet vielä saapunut muutamia kymmeniätuhansia tatarilaisia. Samassa alkoi toiseltakin haaralta sota uhata Ruotsin valtaa. Venäläiset, jotka kadehtivat naapurinsa menestystä, sopivat nyt puolalaisten kanssa ja varustautuivat ryntäämään Liivin- sekä Suomenmaahan. Asiain näin ollen täytyi Kaarle X:nnen solmia uusi liitto Brandenburgin vaaliruhtinaan kanssa; hän lupasi useampia Puolan läänejä, jos saisi avukseen tämän herran kelvollisen armeijan.
Yhdistyneet sotajoukot, 22,000 miestä luvultansa, marssivat sitten nopeasti Varsovaa kohti. Täällä odotti heitä Juhana Kasimir ylpeänä, luottaen summattomaan ylivoimaansa. "Ruotsalaiset", sanoi hän, "syötän aamupalaksi tatarilaisilleni, ja vaaliruhtinaan panen semmoiseen paikkaan, mihin ei päivä paista eikä kuu kumota!" — Puolalaiset aatelisherrat puolestaan huusivat huikeasti, uhaten paljaalla piiskallakin ajavansa muukalaiset karkuun.
Heinäk. 18 p. 1656 saapuivat liittolaiset Pragan, Varsovan etukaupungin edustalle. He järjestivät sotarintamansa sillä lailla, että Ruotsin ratsuväki oli oikealla kyljellä, Brandenburgin sekä muutamat ruotsalaiset apujoukot vasemmalla. Keskustana oli tavan mukaan jalkaväki. Sinä päivänä ei päässyt taistelu muuta kuin vähän alulle, ennenkuin iltahämärä jo teki kahakasta lopun. Yöllä koko Puolan pääarmeija, joka majaili itse kaupungissa, joen takana, tuli Pragaan liettualaisten avuksi. Sen vuoksi epäili vaaliruhtinas, samoinkuin myös useat sotapäälliköistä, ryhtyä taisteluun. Eihän, arvelivat he, yhden ollut mahdollista tapella viittä vastaan. Mutta Kaarle X ei ollut siitä milläänkään. "Soisinpa vaan", sanoi hän, "että olisivat kaikki viholliseni nyt täällä, jotta saisin ne yhdellä yrittämällä perin kukistetuiksi."
Seuraava päivä alkoi uskaliaalla asemanmuutoksella. Kaarle X oli havainnut, että ensimäinen ahdas asema oli haitallinen: hän päätti siis vihollisen silmien edessä muuttaa toiseen paikkaan. Hän marssi oman väkensä kanssa vaaliruhtinaan kyljen taakse ja asettautui sen vasemmalle puolelle, jonka jälkeen koko sotarinta kääntyi, niin että se viimein seisoi suorassa kulmassa entiseen asemaansa nähden. Täten päästiin avarammalle tantereelle; sitä paitsi saatiin myös tuuli omalle puolelle, joka nyt ajoi tomun ja savun puolalaisten silmiin. Mutta joskin tämä liikunto saattoi olla edullinen, niin olisi se myös voinut olla vaarallinen, jos puolalaiset vaan olisivat osanneet karata päälle niinkauan kuin sotarinta marssin tähden oli rikottu. He pysyivät kuitenkin vielä alallaan; ainoastaan 6,000 tataria kiersi metsän kautta ja ryntäsi armeijan selkään, mutta ajettiin heti takaisin.
Ankarampia hyökkäyksiä tapahtui vasta silloin, kun jo asemanmuutos oli tapahtunut. Tuhat husaaria, Puolan kuningattaren henkivartijarykmentti, sekä 4,000 qvartiania karkasi vasemman kyljen kimppuun. Niin tulinen oli heidän rynnäkkönsä, että he mursivat ensimäisen sotarinnan läpi. Mutta toinen rivi, jossa mainitaan erittäin Suomen rakuunia Behrendsin johdolla, ajoi heidät vielä suuremmalla vauhdilla kotiinsa. Samalla aikaa piti 10,000:n tatarin takaa käydä Ruotsin väen kimppuun. Mutta he olivat myöhästyneet kiertomatkallaan, niin että nuoliansa tuiskutellen tulivat vasta perille, kun edellinen rynnäkkö oli loppunut. Kuningas käänsi nyt kolmannen sotarintansa, johon myös Uudenmaan ratsumiehet kuuluivat, heihin päin, eikä aikaakaan, niin he olivat hajoitetut ja ajetut sillä puolella oleviin suuriin soihin, joihin hyvin suuri joukko heistä hukkui.
Kolmantena päivänä, heinäk. 20:na, aamulla tuli viimein liittolaisten vuoro käydä rynnäkölle. Puolalaisilla oli etuvahtinsa suuressa metsässä, johon he olivat kaataneet murroksia sekä laittaneet rintavarustuksia. Sinne lähetti Kaarle X nyt 1,200 valittua jalkasoturia ynnä Uudenmaan ratsurykmentin. Heidän hyökkäyksensä oli niin ankara, etteivät puolalaiset sitä kauan kestäneet. Sen nähtyään pani kuningas muunkin väkensä liikkeelle, ja vaaliruhtinas joukkoinensa valloitti edessään olevan puolalaisen patterin, joka oli jäänyt vartijoitta. Nyt piti rynnättämän puolalaisten vallitettua leiriä vastaan; mutta kun sinne tultiin, ei näkynytkään enää vihollisia. Puolalaisten jalkaväki oli paksun tomun peitossa paennut toiselle puolelle Weikseliä ja polttanut sillan. Tälle puolen jäänyt ratsuväki ajaa karautti paraikaa syrjään, etsien pääsöpaikkaa, ja pelastuikin suurimmaksi osaksi hevostensa nopeuden avulla. Tästä seurasi, ettei Varsovan tappelu ylimalkaan maksanut kovin paljon verta. Liittolaiset eivät kuulu menettäneen enempää kuin vain muutamia satoja miehiä, voitetut noin 8,000.
Toiselta puolen ei hyötykään voitosta ollut kovin suuri, huolimatta siitä että se ensin oli niin loistavalta näyttänyt. Vaaliruhtinaalla ei ollut halua auttaa Kaarle X:ttä liian mahtavaksi; hän ei suostunut marssimaan edemmäksi. Puolalaiset, jotka olivat pikemmin hajoitetut kuin kukistetut, kokoontuivat siis pian jälleen yhtä suuriin joukkoihin.
Vielä kerran yritti sitten Kaarle X valloittaa Puolaa uuden liittolaisen kanssa. Hän kutsui alussa vuotta 1657 maahan Transsilvanian ruhtinaan Rakoczyn, luvaten muutamia Puolan läänejä avusta. Tämä herra tulikin 24,000:n unkarilaisen ja 38,000:n kasakan kanssa. Mutta hänen sotajoukkonsa, vaikka ne olivat suuret ja komeasti varustetut, olivat kuitenkin vielä kelvottomammat ja harjaantumattomammat kuin puolalaiset. He eivät uskaltaneet liikahtaa minnekään, jollei heillä ollut ainakin muutamia tuhansia Kaarle kuninkaan ratsumiehiä turvanansa. Paitsi sitä vallitsi myös suuri eripuraisuus Rakoczyn oman väen ja kasakkain välillä. Kasakat eivät kärsineet unkarilaisia, mutta ruotsalaisia ja suomalaisia he nimittivät rakkaiksi veljiksensä, anteliaasti kestitellen heitä ruoalla sekä juomalla.
Kun Kaarle X viimein, niinkuin vasta saamme nähdä, läksi uuteen sotaan Tanskaa vastaan, valloittivat puolalaiset, joille myös sitä paitsi itävaltalainen armeija tuli avuksi, vähitellen kaikki menetetyt alusmaansa takaisin.
8. Suomen rakuunat Puolassa.