Elettyänsä Pariisissa pari wuotta läksi hän w. 1833, hillitsemätöntä haluansa noudattaen, jälleen uuteen sotaan. Tällä kertaa hän kuitenkin kerran waihetuksen wuoksi taisteli itsewaltiaan puolesta perustuslakiaan puolustawia alamaisia wastaan! Hän näet palweli Espanjan keskinäis=sodassa Don Carlos'in armeijassa. Loppupuolella wuotta 1836 käwi hän Skotlannissa ystäwänsä Gordon'in luona ja eli sitten taas muutamia wuosia Pariisissa, kirjallisia töitä harjoitellen.
W. 1840 tuli Myhrberg pitkän ajan takaa jälleen Suomeen. Hänen sydämensä oli jo kauan aikaa ikäwöinyt omaa maata ja wanhaa äitiä. Täällä tapahtui silloin seikka, josta on monella eri tawalla kerrottu. Muutaman tarinan mukaan oli Myhrberg yhtenä iltana istunut rawintolassa, jossa myös oli muutamia wenäläisiä upseereja. Ystäwät kertoiwat keskenään tarinoita Puolan sodasta. Yksi heistä muun muassa jutteli tuosta werisestä taistelusta Narew=joen rannalla ja warsinkin eräästä puolalaisesta päälliköstä, jonka urhoutta kehui kehumistansa. Yht'=äkkiä kertoja seisahtui kesken puhettansa ja katsoa tuijotti hämmästyneenä. Hänen edessään seisoi Myhrberg, joka istuimeltaan oli noussut, ja upseeri tunsi hänet silloiseksi wastustajaksensa. — Toiset taas sanowat Myhrberg'in täällä jossakin seurassa tawanneen wanhan ylioppilaskumppanin, joka ylläkerrotulla tawalla jutteli samasta tappelusta. Myhrberg ei silloin ilmoittanut itseään hänelle, waan oli höyrylaiwasta lähtiessään muka lähettänyt korttinsa: Langermann. — Eräältä Myhrberg'in likeiseltä tuttawalta on tämän kirjoittaja kuullut kolmannen kertomuksen, joka luultawasti tarkoittaa samaa tapausta. Myhrberg'iä oli eräässä seurassa ystäwäin kuullen ahdistettu ja tahdottu saada kuulla juttuja Puolan retkestä. Mutta Myhrberg oli aina waan kieltänyt käyneensäkään Puolassa ollenkaan. Yöllä, kotiin tultua, oli hän yllämainitulle ystäwälle myöntänyt ollelensa Puolassa ja Narew=joen tappelussa, waan lisäsi: "Mutta mitä weli A. kertoi, että hän muka näki minut walkean hewosen selässä, walkoinen sulka lakissa, se on tyhjää mielikuwitusta, sillä semmoista ei minulla ollut siellä."
Suomessa ei Myhrberg silloin wiipynyt kauan, sillä hän hawaitsi olewansa epäluulon=alainen. Eipä ollut hänelle Ruotsissakaan [ennen tännetuloansa oli hän tullut Ruotsin alamaiseksi.], johon hän täältä läksi, pysywäisempi sija suotu. Kuningas Kaarle XIV Juhana näkyi kyllä mieltyneen häneen ja olisi mielellään suonut hänelle jonkun wiran likeisyydessänsä, waan ei uskaltanut siitä syystä että osallisuus Puolan kapinassa wielä oli wereksessä muistossa. Hän tarjosi siis Myhrberg'ille kuwernöörin (toiset sanowat: sota=wäen päällikön) paikan Ruotsin wallan alla olewassa S:t Bartlélémyn saaressa Amerikassa. Omasta puolestaan ei olisi Myhrberg tästä wirasta juuri huolinutkaan, sillä wähäiset tarpeensa olisi hän ilmankin saanut tyydytetyksi, ja mielemmin olisi hän, koska ei saanut Suomessa olla, kumminkin Ruotsissa wiettänyt päiwänsä. Mutta sisarensa poikien tähden, jotka tarwitsiwat rahaa tieteellisen oppinsa täydellistämiseksi, suostui hän kuitenkin hänelle tarjottuun kunnialliseen maanpakolaisuutehen. Siellä saaressansa istui hän sitten kuusi pitkää wuotta (1842-1848), joiden ikäwyydet kuitenkin se arwaamaton seikka paljon huojensi, että hän joskus sai seurustella entisen sotakumppalin kanssa, jolla nyt oli wirka likeisessä Franskan wallan alle kuuluwassa saaressa.
Palattuansa Eurooppaan w. 1848 sai hän kohta kehoituksen uuteen sotaan osaa ottamaan. Se tuli hänen wanhalta sotapäälliköltään Jadwier'ltä, jolle koko Franskan woiman ylijohdon tarjoominen sodassa Saksalaisia wastaan oli wähän aikaa puheesta ja joka taas tahtoi entistä ajutanttiaan kumppaliksensa. Asiasta ei kuitenkaan tullut mitään, ja Myhrberg'in omakin sota=into näkyy nyt jo olleen kylmennyt.
W. 1852 tuli hän jälleen Suomeen, enon kuoltua hänelle jäänyttä omaisuutta perimään. Niillä asioilla Pohjanmaalla käydessään, tapasi hän yhden lapsuutensa talonpoikaisista leikkikumppaleista Knuuttilan omistajana. Isäntä, puheltua kaikellaisia muinaisista ja nykyisistä ajoista, ehdoitti hywäntahtoisuudessaan wiimein ainoan tyttärensä puolisoksi Myhrberg'ille; sillä laillahan tämä tai kumminkin hänen perillisensä saattoi jälleen saada hänen entisen kotitalonsa omakseen. Myhrberg kiitti, mutta sanoi asian waatiwan tarkempaa miettimistä — warsinkin tytön puolesta. Seuraawat wuodet wietti hän weljensä luona Espoon kartanosa samannimisessä pitäjässä liki Helsinkiä. Mutta kun Itämaansodan aljettua Englannin ja Franskan sotalaiwastot saapuiwat meidän rannoille, joutui hän jälleen epäluuloin alaiseksi niin että hänen täytyi lähteä takaisin Ruotsiin, josta ei koskaan palannutkaan enää tänne.
Loppuwuotensa wietti hän nyt enimmiten Tukholmassa, waikka myös sangen usein matkusteli ulkomaille, monia ystäwiänsä terwehtien. Se, joka kello 1/2 3:n aikana sattui käwelemään Kaarle XIII:n torin itäisimmässä lehtokujassa, saattoi olla warma että hänelle siellä tulisi wastaan pitkä, kookas wanha herra, astuen suorana, waan ei jäykkänä. Puku osoitti wähäwaraisuutta; nuttu oli usein kowin saristunut, waan aina kuitenkin tarkimmalla huolellisuudella puhtaaksi harjattu. Poski, leuka sekä huulet oliwat warjotut tuuhealla, harmaansekaisella parralla; otsa oli korkea, pään kiire paljas. Katsanto oli wakawa, teräwä, synkkä; mutta jos joku wastaantulija terwehti, lensi samassa kaswoin yli mitä lempein wälkähdys ja terwehdys wastattiin höyliydellä, joka näytti tottumusta ylhäisiin, hienosti siwistyneihin seuroihin. Tämä mies, jota oli mahdoton olla huomaamatta, astahti käwelynsä perästä likeiseen rawintolaan, istahti pienen pöydän ääreen, wiinapöytään koskematta, ja käski itselleen pari yksinkertaista, huokeaa ruokalajia. Tämmöiseksi kuwaillaan Myhrberg'iä hänen wiimeisinä wuosinansa. Hän oli "oikea Spartalainen niin mielipiteissään kuin myös kaikessa käytöksessään", sanoi toinen hänen wanhuutensa tuttawista.
Warattomuudesta, jossa hän eli, olisi hänellä ollut tilaisuus päästä, jos waan olisi tahtonut. Ruotsin waltiopäiwillä 1862 aiottiin nostaa puheeksi wuotuisen eläkkeen määrääminen hänelle waltiowaroista, mutta jäykkä suomalainen ukko, siitä kuultuansa, kielsi. "En ole semmoista Ruotsilta ansainnut", arweli hän kuiwakiskoisesti ja uhkasi, jos ei ehdoitusta peruutettaisi, tarjotun lahjan julkisesti hylätä. Tarkasti ja säästäwäisesti eläen osasikin hän tulla toimeen wähillä waroillansa, liikenipä häneltä muillekin antaa niistä, warsinkin Tukholmassa oleskelewille Suomalaisille, jos pulaan joutuiwat. Seurusteleminen kansalaisten kanssa muuten oli hänen rakkaimpia huwituksiansa ja jonakin lohdutuksena siitä että hän oli omasta, armaasta isänmaastaan erotettuna. Hywin usein, kun joku höyrylaiwa Suomesta saapui Laiwasillan ääreen; nähtiin ukko Myhrbergkin rannalle kokoutuneessa katselijajoukossa. Hän käwi katsomassa oliko kenties joku wanha tuttawa sattunut tulemaan; semmoisen puutteessa hän myös helposti tutustui outojen kanssa, kohteliaasti ja ystäwällisesti neuwoen heitä, niin että saisiwat wiettää aikansa hyödyllisimmällä, hupaisimmalla ja huokeimmalla tawalla.
Hywin mielellään hän tämmöisissä tilaisuuksissa puheli suomea, sillä rakkaus lapsuutensa kieleen ei ollut hänessä koskaan sammunut. Weljensä kanssa, silloin kun hän wiimeisellä käynnillänsä Espoon kartanossa asui, istui hän usein pitkät yökaudet, keskustellen ja jutellen suomeksi, suureksi ihmeeksi weljen perheelle, jotka noista puheista eiwät woineet sanaakaan ymmärtää. Suomea oliwat myös hänen wiimeiset sanansa kuolinwuoteella. — Tähän asti rautainen terweytensä oli wiimeinkin talwella 1866-67 alkanut raueta; siitä huolimatta ei tuo wanha soturi kuitenkaan osannut noudattaa warowaisuutta. Kowalla pakkasella meni hän saattamaan erästä Tukdolmassa kuollutta Suomalaista hautaan; siinä tilaisuudessa hän wilustui ja lopetti lyhyt=aikaisen taudin perästä moniwaiheisen elämänsä Maalisk. 31 p. 1867. Hautajaiset pidettiin suurilla, yleisillä kunnian=osoituksilla. Ääretön ystäwäin, tuttawain ynnä muun kansan joukko seurasi ruumis=waunuja; kaksi kaartin komppaniaa marssi etupäässä, jotka, arkkua hautaan laskettaessa, ampuiwat jäähywäis=laukauksen.
Myhrberg oli syntyperältään puoleksi Ruotsalainen, puoleksi Suomalainen; hänessä olikin yhdistettynä molempien kansojen jaloimmat awut, suomalaiset kuitenkin ollen woittopuolella. Ruotsalainen oli hänen wilkkautensa, hänen seurallinen lumoustaitonsa, hänen sankarillinen retkeilijähalunsa; suomalainen hänen wakawuutensa ja järkähtämättömyytensä, ylenkatse, jolla hän kartti kaikkea turhamaisuutta ja kerskailemista. Yhtähywin, waikka ylimalkaan nöyrä ja waatimaton, osasi hän kuitenkin arwostansakin kiinni pitää. Niin esim. oli hän kerran Ruotsissa kutsuttu päiwällisille, ja turhamielinen emäntä wiittasi useampia nuoria, mutta korkeasukuisia wieraita kunniasijoille; Myhrberg'in olisi tullut melkein pöydän alipäähän istahtaa. Hän jäi seisomaan ja kun pyydettiin istumaan, wastasi hän: "Minulle ei ole mitään sijaa jäänyt." — Wanhoillakin päiwillään oli hän mitä hauskimpia seurakumppaleita. Oudoille oli hän tosin monesti wähän suomen tawalla jörömäinen, waikka kuitenkin aina kohtelias; mutta hiukkasenkin tutustuttua ilmautuiwat hänen seuralliset awunsa ihastuttawassa loistossaan. Sanojansa hän sääteli erittäin taitawasti ja kertoeli erittäin hauskasti; kaikista hänen puheistaan aina näkyi että hän oli paljon nähnyt, paljon kokenut, paljon lukenut ja paljon seurustellut hienosti siwistyneitten, nerokkaitten ihmisten kanssa. Etenkin puhkesi hänen henkensä koko miellyttäwäisyys ilmi, kun hän siwistyneitä, älykkäitä naisia puhutteli. Itsestään ei häntä juuri usein saatu puhumaan; ainoasti hywien, wanhain tuttawain seurassa saattoi hän, muistojen elähtyessä, werestyessä, unhoittaen että hänellä oli kuulijoita, taipua pitempiin tarinoihin, jotka silloin erittäin taitawasti, hauskasti ja eläwästi kerrottiin, kuitenkin samassa aiwan yksinkertaisesti ja nöyrästi, omain ansioin esiinwetämistä tarkoin wälttämällä. Merkillistä oli että tuo wanha wapauden sankari, osallisuudestaan wapaussotiin puhuessaan, aina lopuksi piti saarnan wapaus=pyrintöjen joutawuudesta, jopa wahingollisuudesta; rajaton yksinwalta se muka oli kaikille kansoille sopiwin ja hyödyllisin hallituksen muoto. Hillimätön wallattomuus, jonka pahoja waikutuksia hän oli ollut niin paljon tilaisuudessa likeltä katsoa, oli nähtäwästi käynyt ukolle inhoksi ja tämä inho oli wähitellen myös tullut wallattomuuden wiattomalle, jalolle sisärintimälle, wapaudelle osaksi. — Hiukan wanhallaan=olijan luonnetta osotti hän muuten muutamissa muissakin asioissa. Hän antoi esim. kerran yhdelle weljensä sisarelle kreikkalaisessa kirkossa wihityn pienen ristin, wakuuttaen sen olleen hänelle suureksi suojaksi waaroissa ja toiwottaen siitä nuorelle neidolle samaa apua.
End of Project Gutenberg's Maksimilian Aukusti Myhrberg, by Julius Krohn