"Mistä tunnen Lemminkäisen?"
"Siitä tunnet Lemminkäisen:
Yli kansan katselevi,
Sokeille saapi silmät,
Käet saa käettömille,
Jalat saa jalattomille."
Siinä on siis taas Lemminkäinen, pitovieras (runoissa hyvin tavallisen vaihtumisen kautta) tehty Kristukseksi.
f. Jälkikatsahdus näihin vertaamisiin.
Pitkässä, miltei loppumattomassa sarjassa ovat kulkeneet sivuitsemme kaikkien niiden kansain tarut sekä laulut, jotka jollakin lajilla ovat voineet olla yhteydessä meidän esi-isiemme kanssa. Ja ihmeellä, jopa hämmästyksellä olemme huomanneet, että enin osa Kalevalan aineksista myös on tuttu muille kuin suomensukuisille kansoille. Astuu nyt kiertämättä, välttämättä se tärkeä kysymys etehemme, mitä meidän on tästä päättäminen?
Ihmisten mielenkuvitus, niin muutamat väittävät, on kaikissa paikoissa yhtä laatua ja siihen vaikuttavat luonnonilmiötkin pääpiirteissänsä yhdenkaltaiset; siitä seuraa aivan luonnollisesti, että kansain tarut ja laulut muodostuvat ylimalkaan samalla tavalla. Toiset taas tahtovat selittää näissä taruissa ja lauluissa ilmautuvat yhtäläisyydet lainoiksi. Edellinen arvelu, minun ymmärtääkseni, pitää paikkansa ainoasti tarujen kaikkiin yksinkertaisimpiin muodostumisiin, ikäänkuin alku-ituihin nähden. Jos esim. kahdessa kansassa näen ukkosen jyrinää selitettävän taivaan jumalan ajamiseksi ilman kantta myöten tai taivaankaarta hänen jousekseen, niin on se käsitys niin luonnollinen, ilmiön vaikutuksesta aistimiin seuraava, ettei ole tarvis otaksua mitään lainaa. Ja kuitenkin ilmautuu jo näissä yksinkertaisissakin käsitteissä monikirjava kuvitelmien erilaisuus. Jyrinää ei suinkaan joka paikassa selitetä yllämainitulla tavalla; on kansoja, jotka sen luulevat taivaan jumalan takomiseksi taikka huutamiseksi. Samoin myös taivaankaari monesti käsitetään sillaksi tai pikariksi. Näistä esimerkeistä kyllin näkyy, ettei luonnon-ilmiöitten vaikutus ole minkään matematikallisen tehtävän kaltainen, josta voi sanoa, että se välttämättömästi vie siihen tai siihen johtopäätökseen eikä mihinkään muuhun. Tässäkin taruin lajissa ovat siis lainat mahdolliset ja monesti toteennäytettävissä, vaikka päätös tavallisesti on varsin vaikea saada aivan varmaksi. Tarkka tutkiminen, onko epäilty taru puheen-alaisessa kansassa yleinen vai harvinainen, ja tavataanko se myös sukukansoissa, voipi kuitenkin suureen todennäköisyyteen, joskus varmuuteen saattaa.
Kun sitten käymme eteenpäin kehittyneempiin taruihin, joissa tulee esiin kokonaisia moniseikkaisia kertomuksia personoittuneitten luonnonvoimain l. jumalain elämästä ja keskinäisistä suhteista, niin on, minun ymmärtääkseni, täydellisemmän yhtäläisyyden syntyminen itsenäisellä tavalla sotiva kaikkea sielutieteellistä mahdollisuutta vastaan. Jos näin tahtoisi olettaa, että meidän runomme Lemminkäisen kuolosta ja äidin etsosta, vaikka se useimmissa pikkuseikoissa on yhtäpitävä skandinavilaisen Balderin-tarun kanssa ja vaikka molempien kansojen pitkällinen ja alin-omainen kanssakäynti teki tarujenkin leviämisen niin ylen helpoksi, kuitenkin on saanut alkunsa ihan itsenäisesti, toisesta tietämättä, niin esim. voisi samalla syyllä väittää, että saksalainen runoilija Bürger itse on keksinyt aineen Leonora-balladiinsa eikä ottanut sitä vanhasta, laajalle levinneestä kansanlaulusta.
Jos siis useimmat yllä esiintuodut yhtäläisyydet eivät voi olla muuta kuin lainoja, niin nousee siinä samassa toinen, tästä välttämättömästi seuraava kysymys: kumpi on lainan-ottaja? Jokaisessa eritapauksessa tulemme, äskenmainittuin perusteitten nojassa, vasta tarkemmin tutkimaan näitä seikkoja: mutta edeltäpäin tahdon tässä jo tunnustaa, että minun vakaumukseni mukaan Kalevalan ainekset suureksi osaksi ovat meille tulleet naapurikansoista.[1199] Siinä näemme vaan saman ilmiön, joka useimmilla muillakin sivistyksen aloilla on huomattava, niinkuin monet lainasanat todistavat. Castrénkin jo oli, mitä muutamiin taruihin tulee, joutunut samaan päätökseen ja sanoi siitä: "Kenties ei ole suomalaiselle kansallisuudelle edullista, että tämä ajatus lausutaan ilmi; mutta tiede vaatii, että asia kerta saatetaan puheeksi. Ei mikään ole ilahuttava minua enemmän, kuin jos oikeutta noudattava tarkastus kumoisi ne mielipiteet, jotka nyt aion esiintuoda."[1200]
Siinä on Castrén epäilemättä aivan oikeassa, kun hän asettaa tieteen vaatimuksen kaikkein ylimmäiseksi. Ei saa oman kansansakaan etua tahi kunniaa perustaa petokselle tai valheelle. Jos myönnytys, että suurin osa Kalevalan aineksista on ulkolainaa, riistäisikin Suomen kansalta kunnian tästä ikimainiosta teoksesta, niin se olisi kuitenkin velvollisuus lausua, vaikka tuntuisi kuinka katkeralta.
Mutta hyväksi onneksi ei ole mitään syytä yhtyä Castrén'in pelkoon, että Kalevalan ainesten todistaminen lainaksi tuottaisi suomalaiselle kansallisuudelle vahinkoa. Jos Suomalaiset ovat muualta lainanneet ulkomaisia aineksia, niin he vaan ovat tehneet, mitä kaikki muutkin kansat näkyvät tehneen jumalaistaruissaan sekä kansanrunoudessaan. Vertaileva mythologia on todistanut, että tuo muka niin aivan itseperäisesti luova Kreikan kansa on saanut sangen monen alkukäsitteistään, muinaistaruistaan Egyptistä taikka Aasiasta. Romalaisista ei ole liioin puhumistakaan, sillä historiallisesti on tietty, kuinka he temppeleihinsä kokoilivat mitä kirjavimman jumalain sekä jumalanpalvelusten sekaseuran, ja viliseepä heidän taiderunoutensakin kreikkalaisista lainoista. Skandinavilaisten kuuluisista Edda-lauluista ovat Norjalaiset Bugge ja Bang alkaneet väittää, että ne suurimmaksi osaksi ovat kokoonpantuna raamatusta sekä klassillisesta kirjallisuudesta ammennetuista aineksista, ja jos erikohdissa lieneekin vielä paljon epäiltävää, niin tuskin saanee väitettä kokonaisuudessaan enää kumotuksi. Venäläisistä sankarilauluista taas on Stasov osoittanut, että ne aineksiinsa, vieläpä koko kuvaustapaankin nähden ovat olleet ihmeesti voimallisen itämaisen (indialaisen, persialaisen ja varsinkin tatarilaisen) vaikutuksen alaisina.[1201] Entäs kansansadut viimein — eikö nyt jokainen asiantuntija tiedä, että ne melkein kaikkityyni ovat Eurooppaan tulleet varsin myöhäisellä ajalla ja oikeastaan peräisin Indiasta. Lainaa, lainaa ja taaskin lainaa tapaamme siis jokapaikassa, kun ryhdymme lähemmältä tutkimaan kansantarustoa ja kansanrunoutta! Ja mitäpä siinä ajatuksessa olisikaan niin suuresti surtavata? Tosin saattaisi se luulo, että oma kansa on osannut omasta päästänsä luoda kaikki, jollakin tavoin suloisesti kutkuttaa kansallis-ylpeyttä; mutta eikö ole toiselta puolen paljoa ylentävämpi silmämme tunkeuminen ihmiskunnan kehittymisen kauan aikaa peitossa olleesen salaisuuteen, ja tuo jalo näkö, kuinka yksi ja sama suuri sivistysvirta, vyöryen kansasta kansaan ja jokaisesta uutta lisää saaden, kulkee eteenpäin yhä valtavammassa majesteetillisuudessa. Lainaamiset yksin tässä ei millään muotoa todista mitään kykenemättömyyttä, saamattomuutta: ne osoittavat kaikellaisten asianhaarain vaikuttamaa myöhempää yhteensattumista sivistysvirran kanssa.
Itse asiassa ei runoelmain ansio pää-asiallisesti riipukaan aineesta, Oikea taiteellisuus osoittautuu aineen kuvaamisessa, muodostamisessa: siinä runoilija vasta oikein näyttää neronsa ja samassa luonteensa itsenäisen omituisuuden. Eihän taiderunoudessakaan aine ole aina runoilijan omasta päästä (taikka, oikeammin sanoen, hänen huomionsa kautta ympärillä olevasta ulkonaisesta tahi sisällisestä elämästä) otettu. Ammensihan Shakespearekin hyvin usein aineensa kaikellaisista novelleista, aikakirjoista sekä kansantarinoista. Mutta kuka uskaltaisi sanoa, että hänen näytelmänsä eivät ole alkuperäisintä runoutta? Eihän Schillerkään itse ole keksinyt tarua Wilhelm Tellistä; mutta hän on kuitenkin siihen painanut neronsa merkin, niin että, kun nyt tulee puhe Wilhelm Tellistä runollisena teoksena, ei kukaan voi ajatellakaan muuta kuin Schiller'iä sen luojaksi, Maria Stuart'in elämänvaiheet ovat tosihistorian esiin tuomat: mutta kuitenkin ovat kaksi runoilijaa, Schiller sekä Björnstjerna Björnson, ne anastaneet omaisuudekseen ja niistä tehneet ihan erilaisia taidekuvia, joihin kumpaankin tekijänsä erilainen nero on eritavoin kuvaunut.