Vaikeampi sitä vastaan on sanoa, missä tämä taru on saanut suomalaisen muodon ja missä sulanut yhteen ensiksi mainitun liettualaisen tarun kanssa. Viro olisi siksi luonnollisin paikka, sitä soveliaampi, koska Thor'in taruja siellä ylimalkaan näkyy olleen paljon liikkeellä. Mutta siinä tapauksessa meidän täytyy otaksua, että useat tärkeät kohdat ovat Virolaisilta unohtuneet. Inkerissä ne ovat tallella, vaikka tosin sen sijaan toisia on karissut erilleen. Tässä me myös tapaamme Ahdin, jos kohta ainoasti meriretkellä, ei tämän runon yhteydessä. Vasta Suomessa näemme Ahdin ja Kaukon yksissä juomingeissa. Tämä antaisi syytä arvella että ainakin Thor'in kattilanhaku ja Aegir'in pidot on tulleet Inkeriin meidän puoleltamme. Siinä tapauksessa runo olisi tietysti saanut ensimmäisen muodostuksensa Länsi-Suomessa, jossa skandinavilainen vaikutus oli helpoin ja josta tiettävästi on myös löytynyt muutamia jälkiä.[1744]
Inkerissä samoin ensikerran tapaamme oluen synnyn sekä itsekseen, että yhteydessä edellisen runon kanssa. Sen yhtäläisyydet skandinavilaisen Odhrörir-tarun kanssa[1745] eivät löydy kuitenkaan täällä kaikki koossa. Täydellisimpänä ne tätä nykyä ilmaantuvat ainoasti Vienan toisinnoissa, niitä lähinnä pohjalaisissa.[1746] Suomen Pohjois-Karjalassa on Lemminkäisen surmarunon sisääntunkeuminen syössyt pois useampia tähän kuuluvia seikkoja; jälkiä muutamista kuitenkin vielä näemme yhdessä ja toisessa sen puolen runossa.[1747] Inkerissä on varsinainen oluenpano muutamin kohdin täydellisempi kuin Suomen Karjalassa; mutta sen sijaan on tärkeästä Tuonelassa-käynnistä ainoasti hämäriä jälkiä tallella.
Tuonelassa käynnin oikea paikka näet, jos vertaaminen Odhrörir-tarun kanssa pitää paikkansa,[1748] on oluen synnyn yhteydessä. Siinä me sen tapaammekin Vienan läänissä ja Pohjanmaalla. Olut vaatii laulajata, Väinämöinen toimeen ryhtyy, mutta kesken laulua reki runolta rikkuu, jolloin hänen täytyy noutaa ora Tuonelasta sen korjaamista varten.[1749] Useissa Vienan toisinnoissa on kuitenkin Tuonelassa-käynti siirtynyt tästä toiseen paikkaan, niin että Kaukomieli t. Lemminkäinen menee sinne pahantekoansa piilemään; joskus se on eksynyt aivan erilleen toisiin yhteyksiin.[1750] Tavallisesti näissäkin runoreen korjaamisen asettaminen tuon vaarallisen retken tarkoitukseksi osoittaa alkuperäistä yhteyttä laulajaa vaativan oluen kanssa. Parissa kappaleessa vaan Väinämöinen hakee oraa Tuonelasta veneen rakennusta varten,[1751] ja tämän muodostuksen luonnottomuus näkyykin selvästi siitä, että oralla siinä oikeastaan ei olisikaan mitään virkaa, koska veneenteko pohjoisissa runoissamme aina tapahtuu laulamalla (ei, niinkuin Inkerissä, veistämällä). Johdonmukaisemmat, vaikka tietysti vielä myöhemmät, ovat ne muodostukset, joista ora on kokonaan pois jätetty, ja Tuonelasta ainoasti pyydetään sanoja.[1752] Luultavasti on syy runoreen muuttumiseen veneeksi haettava parista säkeestä, jotka kanteleen synnyssä joskus nähdään:
Puuttui pursi laulajalta,
Takertui veno runolta.[1753]
Ilamantsista saadut Tuonelassa-käynnit eivät tiedä mitään reestä eikä veneestä. Inkerin alueessa (samoin kuin myös pohjoisempaakin Suomessa) tapaamme sitä vastaan runoreen rikkumisen erillänsä, ilman Tuonelassa käyntiä. Pohjalainen pitkä poika t. Karjalainen kauppamiesi t. Virolainen virren seppä (yhdessä kappaleessa[1754] kuitenkin Väinämöinen virren seppä) vetää virsikuormaa, reki kilkahtaa salvoimeen, aisat menevät poikki ja virret hajoovat tielle, josta kuulija ne poimii ja vie kotiinsa.[1755]
Reen rikkumisen ilmauminen erillään Tuonelassa käynnistä ei ole itsessään mitään kummaa, sillä sitä ei myöskään vastaa mikään Odhrörir-tarun kohta. Yhtähyvin näkyy silläkin olevan alkukuvansa germanilaisessa tarustossa, jolla on jonkunlainen yhteys taivaanjuoman kanssa. Kaikki indo-eurooppalaiset kansat näet ovat käsittäneet auringon pyöräksi, josta sitten heidän mielenkuvituksensa aikaa voittain muodosti vaunut hevosineen, ajajineen. Saksalaiset esim. tarinoivat jumalattaresta, jolta vaunuilla ajaessa pyörä menee rikki (pilvi puoleksi peittää auringon) ja korjataan.[1756] Tämän tarun panee syvämielinen tutkija Kuhn yhteyteen taivaan tulen ja taivaasta saadun, runo-intoa y.m. antavan ihmejuoman (kaikkea virvoittavan sateen) kanssa.[1757] Siitä on meidän runomme epäilemättä laina; todistaa rattaitten muuttuminen reeksi, jossa ei mistään aurinkoa kuvaavasta pyöreästä osasta voi olla puhe. Nimi runo-reki eteläisissäkin toisinnoissa on toiselta puolen todistus, että sitä on Suomessa käsitetty runo-olueen syntyyn kuuluvaksi.[1758]
Meidän oluensyntymme ja Odhrörir-taru ovat kovin monessa kohdassa yhtäläiset, että voisi ajatella niiden syntyneen kumpaisenkin itseksensä. Tästä sitten johtuvassa punnitsemisessa, kumpi niistä on alkukuva, kallistuu vaaka silminnähtävästi skandinavilaisen puoleen. Sama taru, jos kohta vielä vähemmin kehittyneissä muodoissa, on näet yhteinen koko indo-eurooppalaiselle sukukunnalle,[1759] jota vastaan meidän itäisten heimolaistemme kertomukset oluen synnystä ovat ihan toisellaiset.[1760]
Vaikeampi ratkaista on tässäkin jälleen se kysymys, missä Odhrörir-taru ensiksi on saanut suomalaisen muodon ja Päivölän runoon liittynyt. Vienassa on tosin tämä runo täydellisinnä, mutta me tiedämme jo, että sen synty siellä ei ole mahdollinen. Pohjanmaakaan, joka sitä lähinnä tulisi puheeksi, ei ollut vielä asuttu siihen aikaan, jolloin tämä täysipakanallinen taru voi tulla Ruotsista. Paitsi sitä yksi pikkuseikka erittäin tässä runon osassa viittaa etelää kohti. Vienassa saadaan hapatus välin tappelevien oriitten ja tammojen, tavallisemmin oriitten ja karhujen kuolasta. Jälkimmäinen on yksin-omainen Suomen Karjalassa. Savossa kuola kaatuu karjun suusta, porsaan kidasta, Inkerissä kahden ärnään (?) sian suusta. Karhut ovat helposti voineet vääntyä karjuista, samoin kuin oriit oras-sioista, tammat viimein tulla karhuin sijaan oriitten luonnollisiksi kumppaleiksi. Päinvastainen muutos on tuskin mahdollinen ajatella. Mutta karjut ja siat ehdottomasti saattavat mieleen Sährimnen, joka Asa'in pidoissa oli paraana herkkuna. Nähtävästi on ulkoa tullut tieto jumalien riidasta ja sylkemisestä sekaantunut mainitun karjun kanssa, ja näin saanut vähemmin oudon muodon.
Savo ja Inkeri ilmaantuvat täten runomme vanhimpina tiettyinä lähtöpaikkoina. Mutta kumpi niistä on vanhempi? — sillä kahdesta eripaikasta se tuskin on voinut saada alkunsa. Jos se on Savo, niin se edellyttää runon tulemista sinne Länsi-Suomesta, koska aikainen skandinavilainen vaikutus Suomen sydämessä ei ole mahdollinen ajatella. Yleinen ja vanha joulu-oluen panon tapa Hämeen ja Turun puolen talonpojissa, joka sitä vastoin Savossa on harvinainen,[1761] Suomenkin Karjalassa tuiki tuntematon, näkyy suuresti puolustavan sitä arvelua, että siihen kuuluva oluen synty myös on ollut tuttu Länsi-Suomessa. Sieltä onkin useista paikoin löydetty ainakin yksi Odhrörir-tarun kohta, joka vaan ei ole runoon tullut, nimittäin Odin'in heinänniitto.[1762] Siihen on kiintynyt Kalevan nimi, jossa suhteessa sopii huomauttaa, että oluen panijakin on Osmotar, Kalevatar.[1763] Runon leviäminen Länsi-Suomesta Länsi-Inkeriin ei olisi myöskään millään tavoin mahdoton, koska Narvan seudulla muutenkin tavataan useita varmaan sieltä tulleita runoja. — Toiselta puolen puhuu Inkerin puolesta se seikka, että ison sian runo tiettävästi ainoasti siellä (ja joskus Virossa) on tuttu.[1764] Oluen pano onkin siinä maakunnassa tapana. Tässä tapauksessa olisi kuitenkin skandinavilainen vaikutus luultavasti tapahtunut pikemmin Virossa, jossa niinikään tarinoidaan Kalevinpojan heinänniitosta. Siellä on myös vielä käytännössä kahja-sana, joka tavataan muutamissa Päivölän retken kappaleissa.[1765]
Päivölän runon omituinen luonne, että se on pitojen kuvaus, avasi nähtävästi oven myös venäläisten kertomarunoin vaikutukselle, joissa keskustana tai lähtöpaikkana enimmiten ovat juomingit suuriruhtinas Vladimir Suuren hovissa. Tämän yhteensulamisen mahtoi vielä suuresti helpoittaa se seikka, että Vladimir sangen usein mainitaan "päivöseksi" (solnyischko), joten juhla hänen luonansa voitiin katsoa juuri kuin Päivölän pidoiksi.