Kun Vienan ja Suomen Pohjois-Karjalan Ainon-runosta otamme pois nuot myöhemmin lisään liittyneet loput, niin jääpi jäljelle melkein sanasta sanaan yhteinen sisällys. Ja jos sitten vielä pyyhimme alusta kosijan julkeat sanat, niin saamme sen runon pääpiirteet, joka rehoittelee laajalta Viipurin läänissä, Inkerissä sekä Virossa, harvemmin pohjoisempana. Ainoasti alku vaihtelee sen eritoisinnoissa vähän. Yhdessä neito lehdosta löytää mettä (lammesta t. metsästä); siitä juotuaan hän nukahtaa, jolloin varas saa tilaisuuden viedä hänen korunsa.[1960] Taikka tapahtuu ryöstö tytön paimenessa ollessa,[1961] toisinaan meressä kylpiessä. Joskus hän saa korunsa pilven piirtä myöten kävellessään.[1962] Vastaksien leikkaaminen lehdossa, jolla vienalainen toisinto alkaa, on tuntematon kaikissa yllämainituissa suomalaisissa ja inkeriläisissä, mutta tavataan jälleen Virossa. Inkerissä se on kiintynyt runoon myödystä neidosta.[1963]
Nämät eteläiset yksinkertaiset toisinnot ovat nähtävästi Ainon-runon ensimmäinen alku. Pohjoisempana ne saivat yhtätoista lisää sekaan ja kehittyivät viimein vienalaiseksi muodoksi.[1964] Mutta mitä nuot yksinkertaiset toisinnot alkuansa merkitsevät — ovatko ne syvempää tarullista syntyperää vai ainoasti mielenkuvituksen leikkiä? — on vaikea sanoa ainakin tätä nykyä.[1965] Ei myös varmaan voi päättää ovatko ne alkuperäisesti suomalaisia vai aineeltansa lainattuja. Merkillinen seikka, josta ennen jo huomautettiin, on se, että ainakin yhdellä niistä on vastineensa, missä rosvo tekee pojalle pahaa, samoin kuin tässä tytölle. Se on liettualaiselle kansanrunoudelle yksin-omainen tunnusmerkki; mutta ei löydy tietääkseni mitään liettualaista laulua, johon tätä saattaisi verrata.[1966]
III. Milloin syntyi Kalevala?
Tähän kysymykseen sopisi tavallansa se vastaus, että se joka hetki syntyy uudestaan. Mitä erittäin ulkonaiseen pukuun tulee, on Steinthal epäilemättä oikein esittänyt asian, kun hän sanoo kansan runouden ei olevan valmiin runoelman, vaan alin-omaista runoilemista.[1967] Pitempiä runoja ei samakaan laulaja koskaan laula kaksi kertaa aivan samalla tavalla. Hän lisää tai jättää pois säkeitä, muuttelee sanojen muotoja (esim. yksiköstä monikoksi), vaihtelee yksityisiä sanoja, joskus koko säkeitäkin toisiksi, asettaa jonkun säkeen sanat taikka koko säkeitäkin toiseen keskinäiseen järjestykseen.[1968] Nämät eriäväisyydet koskevat ainoasti aivan pikkuseikkoja; mutta suurempiakin ja tärkeämpiä nähdään välistä luonteeltaan häilyväisempäin laulajain runoissa, erittäin kun kahden laulattamisen välillä on kerjinnyt pitempi aika kulua. He antavat nähtävästi muualta kuultuin toisintojen vaikuttaa itseensä.[1969] Paljoa enemmän eroavat tietysti laulut toisistaan, kun ne ovat menneet perintöön laulajalta toiselle. Suhteellisesti ne vielä paremmin säilyvät silloin, kun poika oppii isältänsä, kuullen niitä monta erää yhä uudestaan; tuntuvampi on muutos, kun ne vaan juhlatiloissa kuultuna siirtyvät toiseen sukuun, toiseen kylään, vaikka tosin silloinkin on ihmeteltävä noiden luonnonlasten tarkka muisti, joka välistä yhdellä ainoalla kuulemisella omistaa itselleen jokseenkin pitkän runon kaikki tähdelliset kohdat.
Asiain näin ollen ei ole kumma, jos Kalevalan-runoissamme tapaamme ikivanhan seassa niin paljon ihan uuden-aikuista. Muinaiset käsitteet sekä sanat käyvät vaikeiksi ymmärtää, jonka tähden ne välistä vaihdetaan ajanmukaisempiin, tutumpiin. Moni Väinämöisen rukous esim. voisi hyvin olla otettu jostain kristillisestä rukouskirjasta. Toisinnoissa tapaamme tämmöistä vielä paljoa suuremmassa määrässä, sillä Lönnrot luonnollisesti kartti säkeet, jotka liian meidän-aikuisiin oloihin vivahtavat. Niinpä esim. Joukamoinen eräässä Sammon-ryöstön toisinnossa tarkastelee lähenevää Pohjolan laivaa kiikarilla — Päivölän emäntä olutta vaativalle Lemminkäiselle joskus ilmoittaa, että jo on kahvit kannuin kannettuna, jossa säkeessä tavallisesti on vanhempi sana kaljat, jopa muutamissa kappaleissa ikivanha kahjot (s.o. uhrijuoma).[1970]
Eipä olekaan muuttumisen alainen yksistään tässä puheena ollut ulkomuoto, vaan niinkuin edellisessä jaksossa laveasti on osoitettu, myös itse sisällys. Sankarit vaihtuvat toisiksi, alkuperäiselle tarulle aivan oudoiksi; tapaukset ja seikat ymmärretään laulun siirtyessä uuteen paikkaan joskus toisin ja muuttuvat tuntuvasti; osia varsinkin unohdukseen joutuvista tai siinä seudussa vähän tunnetuista runoista liitetään aivan uusiin yhdistyksiin; kokonaiset runotkin, joilla ei alkuaan ollut mitään tekemistä toistensa kanssa, sulavat yhteen suuremmaksi kokonaisuudeksi; ulkoa lainataan lisään aineksia kaikilta ilman suunnilta ja valetaan ennestään tunnettujen sekaan.
Tämä sisällyksen muuttuminen ei ole kuitenkaan yhtä jokahetkinen ja satunnainen kuin ulkomuodon. Se tapahtuu hitaasti, pitempien ajanjaksoin kuluessa; se voidaan senvuoksi historiallisilla luvuilla enemmän tai vähemmin varmaan ja tarkasti määrätä. Ensimmäinen koe siihen suuntaan on seuraavan tutkimuksen tarkoitus.
Me olemme ylempänä nähneet, että runoja laulava väestö Vienan läänin Vuokkiniemen ja Uhtuen pitäjissä todennäköisesti on muuttanut Suomesta nykyisille asuinsijoilleen Ison vihan aikana. Siitä on selvä johtopäätös, että ainoasti siellä tavattavat uudet muodostukset ovat kaikki syntyneet vasta kahden viimeinkuluneen vuosisadan ajalla. Myöhemmät eivät voi olla useimmat epoksemme erirunoin yhteensulattamisen yritykset: runojaksot semmoiset kuin Vuonnisen Vaassilan,[1971] sekä kanteleen synnyn, kilpakosinnan, kilpalaulannan,[1972] Tuonelan retken, Vipusessa käynnin, ison tammen, ja Vellamon neidon liittyminen Sampojaksoon. Onpa itse Sampojaksokin vasta tällä ajalla muodostunut Sammon-ryöstön ja luomisrunon yhteensovituksella uuden kilpakosinnan toisinnon kautta. Samoin Kullervon uhkatyöt ja paimenessa-olo sulivat kokoon sisaren turmeluksen kanssa ja saivat asianmukaisen lopun itsemurhassa. Ahdin meriretki ja Kyllikin kosinta, vaikka vielä pysyivät erillään, vedettiin kuitenkin Lemminkäisrunojen piiriin, sen kautta että Ahti Päivölän virressä tuli Kaukomielen lisänimeksi. Useat runot kehittyivät laajemmiksi, muuttuivat olennollisesti tai kasvattivat aivan uusia toisintoja. Itse Väinämöisen sijasta ammuttiin nyt vaan hevonen, joten se tapaus luonnollisemmin sopi seuraaviin. Vipusen luona käynti muuttui alas-astumiseksi hänen vatsaansa ja takominen tuli lisään. Kanteleen synnystä muodostui kaksi ennen tuntematonta toisintoa. Kilpakosinnassa erosi kosittava neito siitä, joka Väinämöistä puhuttelee ja vie sanan Ilmariselle. Siihen myös liittyi Kojosen pojan runo (Ilmarisen toinen kosinta). Ainon-runo sai lopullisen muotonsa ja otti omaksensa kyynelvirran sekä käkien kukunnan. Kuvaus viimein tuli vilkkaammaksi erittäin toisista lauluista lainattuin pikkukohtain kautta, esim. Sampo-runossa Joukahaisen ampumisen kuvaus pistoksen synnystä; kilpakosinnassa Väinämöisen veneen arveleminen linnuksi y.m. Inkerin ja Lalmantin balladista; Päivölän virressä äidin pyyntö, ettei Lemminkäinen astuisi kuin puoli askelta y.m., Elinan surmasta; kysymys oliko häntä Pohjolassa naisin naurettu y.m. venäläisistä lauluista;[1973] kilpalaulannossa useat Joukahaisen esiintuomat opinnäytteet didaktisista runonkappaleista j.n.e. Tähän samaan aikaan kuuluu vielä nähtävästi yksistään Salmin kihlakunnassa tavattu päivän vangitseminen Väinämöisen laulun aikana sekä Iron runo.
Me tiedämme kuinka vaikea lauluin on ollut päästä nykyisen itärajamme yli Aunukseen ja että niiden laajempi leviäminen Vienan läänissä on yksistään seuraus suuresta sisäänmuutosta Suomen puolelta. Tästä näkyisi voivan tehdä sen luonnollisen johtopäätöksen, että myös vanhempi valtionraja oli yhtä haittaavana esteenä. Ei näytä kovin luultavalta, että semmoiset länsimaiset ainekset, jotka vasta ruotsalainen valloitus on tuonut maahan, olisivat voineet päästä Käkisalmen lääniin, ennen kuin se oli yhdistetty muun Suomen kanssa. Varsin todennäköistä on siis, että ne loitsut, joissa ilmautuu katolisten pyhimysten nimiä, vasta 1617:n rauhasovinnon jälkeen ovat tunkeuneet nykyiseen Suomen Karjalaan. Samaan aikaan myös kuuluu Ilamantsin toisinto Ainon-runosta, jonka loppu, niinkuin tiedämme, on muodostunut ruotsalaisen Keski-ajan balladin mukaan. Vanhemmat skandinavilaiset lainat olisivat jo voineet tulla aikaisemmin, ennen kuin Suomen heimot olivat tulleet jaetuksi kahden toisilleen vihollisen valtion välille; ne olisivat myös, niinkuin pian tulee puheeksi, mahdollisesti voineet tulla etelästä, Inkeristä päin. Mutta tulee kuitenkin huomata muutamia seikkoja, jotka näkyvät viittaavan useimpain näidenkin ainesten tuloa Käkisalmen lääniin saman-aikaiseksi kuin yllämainittuin. Ihmeellinen on tästä läänistä 17:n vuosisadan alussa ja keskipalkoilla Tver'in, Novgorod'in ja Jaroslav'in kuvernementteihin siirtyneiden Karjalaisten runoköyhyys niihin sangen runsaihin varoihin verraten, jotka Gottlund tapasi 1600:n paikoilla Vermlantiin muuttaneissa Savolaisissa. Edellisiltä ei tuo taitava ja ahkera kerääjä Europaeus saanut muuta kuin joitakuita vaillinaisia loitsuja ja balladeja (jälkimmäiset samoja, joita vielä lauletaan Salmin kihlakunnassa); Vermlannissa paitsi loitsuja oli myös säilynyt useampia epillisiä katkelmia. Lukuun tietysti täytyy ottaa, että Ruotsin, ja Norjan Savolaiset tämän vuosisadan alussa vielä asuivat melkein aivan erikseen jylhissä metsissään ja vuoristoissaan, jota vastaan poismuuttaneet Karjalaiset epäilemättä ovat olleet paljoa suuremman vieraan vaikutuksen alaiset. Myös voi myöntää, että se neljäs osa vuosisataa, joka kului Gottlund'in ja Europaeus'en käyntien välillä (1821, 1847) on jotakin merkitsevä. Mutta toiselta puolen oli Vermlannin Suomalaisia ainoasti muutamia tuhansia, Tver'in puolen Karjalaisia toista sataa tuhatta, joten runojen säilymisen mahdollisuus niin paksussa joukossa olisi ollut suurempi.
Tähän tulee lisään, että Salmin kihlakunta,[1974] jonka väestö näkyy pysyneen paikoillaan eikä ole saanut paljon mitään läntisiä muuttolaisia sekaansa, olisi melkein yhtä köyhä epillisistä runoista, jos ei ennen mainittu Aunuksen Himolasta tullut Hoschkasen suku olisi viime vuosisadasta asti levitellyt niitä edes muutamiin pitäjiin. Toisin on laita Ilamantsissa; mutta siinä onkin vanha kreikan-uskoinen väestö ainoasti kolmas osa asukasmäärästä. Tosin ovat tätä nykyä kreikan-uskolaiset paraina runontaitajina; mutta sen seikan voisi kenties selittää sillä lailla, että lutherilaiset, jos kohta maahan tullessaan toivat runot muassaan, sitten ovat hylänneet ne leviävän kirja-opin ja erittäin heissä laajalta tapahtuneen hengellisen liikkeen (pietistaisuuden) vaikutuksesta.