Kielet kierohon kävivät,
Jouhet parkuivat pahasti,
Soitto julmasti sorisi.[109]
Tällä tavoin kuvattuansa kaikkein muitten kykenemättömyyden, runotar vasta antaa kanteleen itse keksijälle käsiin. Hänen runollinen, kaikkea kauneutta ihaileva luonteensa on jo aivan runoelman alusta tullut viitatuksi. Muistakaamme kuinka hän kaskea kaataissansa jätti yhden koivahaisen seisomaan lintujen lepäämäpuuksi, ja kuinka runollisilla sanoilla hän kutsui käkösen sinne kukkumaan.[110] Nyt on hänen runolahjansa kehkiynyt täydelliseksi taiteeksi. Kun hän sormiensa pesemisellä on valmistanut itsensä tähän pyhään työhön ja helähyttää soittonsa kieliä, silloin
Jo kävi ilo ilolle,
Tuntui soitto soitannolle,
Laulu laululle tehosi.[111]
Ei ollut sitä elävää, ei metsässä, ei vedessä, ei ilmassa, joka ei olisi rientänyt sinne kuulemaan, ihailemaan; ei ollut myös sitä jumalaa, joka ei olisi jättänyt kesken kaikkia askareitansa, voidaksensa nauttia tätä ihmettä. Samoin ihmistenkin sydämet olivat syvästi liikutetut; ei ollut yhtään,
Kellen ei itkuksi käynyt,
Kun oli ääni kummanlainen,
Kenen syäntä ei sulannut,
Ukon sointanto suloinen.[112]
Itsepä Wäinämöisen silmistä vieri vieremistään kirkkaita kyyneleitä; ne vierivät meren selvihin vesihin. Sieltä poimi ne sitten sininen sotka Wäinämöisen käskystä, ja katsos! ne olivatkin sillä välillä jo muiksi muuttunehet,
Helmiksi heristynehet
Kuningasten kunnioiksi,
Valtojen iki-iloiksi.[113]
Voikos ajatella ihanampaa, jalompaa kuvausta laulun jumalallisesta lahjasta!
Paluumatkalla Pohjolasta ryöstetyn Sammon kanssa pyytää viisas Wäinämöinen kaikin tavoin hillitä varomatonta Lemminkäistä, joka jo ennen aikojaan tahtoisi viettää voittoa laululla. Kun sitten turmio on kuitenkin tapahtunut ja unestaan herätetty Louhi nostaa kaikellaisia tuhojansa ryöstäjiä vastaan, on Wäinämöinen ainoa, joka osaa torjua vaarat päältä. Koska Iku-Turso on kohottanut aallot kuohuille, niin Ilmarinen säikähtyy pahanpäiväiseksi, kykenemättömäksi; mutta Wäinämöinen pelottomasti tarttuu tuohon kummitukseen kiinni ja pakoittaa hänet ijäksi päiviksi pakenemaan meren syvyyteen. Koska sen jälkeen, hirveän rajumyrskyn päällehyökätessä, Ilmarinen ei osaa muuta kuin parkua ja voivotella, niin Wäinämöinen asetuttaa elementtein raivon mahtavalla loitsullaan.
Ilmautuupa viimein Louhi itse taivaanrannalle, kiitäen perästä suuressa sotalaivassansa, jossa on sata miestä miekallista, tuhat joutsella varustettua urosta. Vaaran suuruuden täydesti arvaten, kehoittaa nyt Wäinämöinen kumppaleitansa: