Soua, seppo Ilmarinen,
Soua, lieto Lemminkäinen,
Soutakaatte, kansa kaikki,
Jotta juoksisi venonen,
Pursi eestä ennättäisi![114]
Huomattava on, että hän tässä myöskin kansan puoleen kääntyy; runotar on nähtävästi tahtonut huomauttaa sitä ikivanhaa totuutta, että mahtavatkin herrat, jos ei muulloin, niin toki viimeisessä hädässänsä muistavat kansassa piileyvän voiman. Tällä kertaa eivät kuitenkaan yhteisetkään ponnistukset voi kyllin jouduttaa pakoa; Louhi saavuttaa, kun saavuttaakin, ryöstäjät. Tappelun aloittaa Lemminkäinen sillä, että miekallansa tavoittaa kotkaksi muuttunutta Pohjolan emäntää, mutta turha on hänen iskunsa. Silloin Wäinämöinen paljon huonommalla aseella, paljaalla melalla, sivaltaa mereen Louhen kaikin tuhansin urhoineen.
Voitettu Pohjolan emäntä, kotiin kääntyissänsä, vielä uhkaa nostaa kaikellaisia turmioita Kalevalan uuden onnen hävitykseksi; mutta Wäinämöinen vastaa hänelle pelästymättä, vakavalla, jalolla miehuudella. Ja sitten kun nuot uhkaukset ovat muodostuneet todellisiksi vaaroiksi, torjuu hän ne pois kansastansa yhtä suurella taidolla kuin myös urhoudella. Pohjolasta lähetetyt taudit parantaa hän tehokkailla luvuilla; Pohjolan nostaman karhun kaataa hän keihäällänsä; ja kun viimein Louhi on auringon ja kuun sulkenut vaskiseen vuorehensa, menee Wäinämöinen yksin tappeluhun Pohjan poikain kanssa, liistäin päitä poikki niinkuin nauriin napoja. Tosin ei hän tällä retkellänsä vielä voi saada kadonneita taivaan valoja takaisin entisille paikoillensa; mutta hän on kuitenkin Pohjolaisissa nostanut niin suuren pelästyksen, että Louhi lentää tiedustamaan mitä uusia vaarallisia hankkeita vielä mahtanee olla tekeillä Kalevalan urhoilla ja että hän sitten paljaasta uhkauksesta säikähtyneenä päästää vankinsa jälleen ulos maailmalle, niin että Wäinämöinen saattoi laulaa päivä-kullalle tuon tunnetun ihanan tervehdyksensä.[115]
IV. Ilmarinen.
Paljoa vähemmällä huolella, vähemmällä laveudella on runotar kuvannut Pohjolan neidon onnellisen kosijan, sitten puolison, seppä Ilmarisen. Sinne tänne piroitetuista piirteistä voimme kuitenkin myös hänestä saada jotenkin selvän kuvan. Luonteessansa edustaa hän sitä suomalaisuuden muotoa, joka ulkomaalaisen silmään ennen muita pistää, antaen aihetta tavallisiin sekä ylistyksiin että moitteisin.
Ilmarinen on hidas ajatuksissaan, aikomuksissaan, niin että joskus oikea hetki häneltä pääsee käyttämättä käsistä. Itsepä Annikki, hänen oma sisarensa, moittii tätä, tuodessaan hänelle sanaa Wäinämöisen lähdöstä kosioretkelle:
"Takoa yhä taputat,
Ajan kaiken kalkuttelet,
Talven rautoja rakennat,
Kesän kengität hevosta,
Kulkeaksesi kosihin,
Päästäksesi Pohjolahan;
Jo nyt vievät viekkahammat,
Ottavat sinun omasi!"[116]
Samasta ominaisuudesta peräisin on myös hänessä niin usein ilmauva haluttomuus uusiin, outoihin asioihin. Häntä arveluttaa, tokko toivottu voitto voi tulla vaivan ja vaaran arvoiseksi; häntä epäillyttää, tokko tuo hankittu työ ylimalkaan lienee mahdollinen. Koska Wäinämöinen häntä kehoittaapi Pohjolaan, Sammon taontaan, ei se tuuma Ilmarista ollenkaan miellytä:
"En sinä pitkänä ikänä,
Lähe Pohjolan tuville,
Miesten syöjille sijoille!"[117]
Eipä auta sekään, vaikka Wäinämöinen koreimmilla sanoilla kuvailee ja kehuu palkaksi luvatun Pohjan neidon ihanuutta. — Koska sittemmin Wäinämöinen ilmoittaa, aikovansa lähteä saamaan mahtisanoja Antero Vipuselta, Ilmarinen jyrkästi epää häntä, sanoen sen turhaksi, mahdottomaksi yritykseksi: