Ei loppu viel', uus päiv' on koittava!
Aivan vailla sitä nautintoa, jota kirjallisuudenhistoria voi tarjota jaloin nerontuotteitten kauneuden tarkemmalla esiintuomisella, likempään tuttavuuteen johdattamisella, emme ole kuitenkaan tälläkään tiellä jäävät. Kohoaahan jo kohta alussa edessämme Kalevala satalatvaisena, pilviä pidättävänä, maailman yli varjoaan levittävänä tammena; lemahtaahan meille jo kohta alussa vastaan laulu-runojemme ihana kukkasketo.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta.
I. Kalevalan yhtenäisyys.
Olen verrannut Kalevalan runoston jaloon, korkealle ja laajalle haarauneesen tammi-puuhun. Onko tämä vertaus ainoasti paljas runollinen korukuva, vai onko siinä samassa myös jotain todellisempaa, Kalevalan-runoston itse luonnetta osoittavaa? Onko, toisin sanoen, vanha kansanrunoelmamme yhtenäinen, elimellinen, elävä kokonaisuus, vai ainoasti ryhmä erinäisiä runoja, ilman muuta yhdistys-sidettä keskenänsä, paitsi sitä, että ne ovat yhteisellä nimellä kootut yhteen kirjaan? Tämä kysymys on meille erittäin tärkeä, sillä vastauksesta riippuu suuressa määrässä Kalevalan arvo runollisena teoksena ja meidän kunniamme siitä. Epillisiä eli kertoma-runoelmia on näet sangen monellakin kansalla, mutta juuri harvalla on ollut kykyä kehittämään ja muodostamaan suurta, yhtenäistä eposta.
Saksalainen Steinthal,[1] joka syvimmältä on tutkinut kertovaisen kansanrunouden luonnetta, jakaa siihen kuuluvat teokset kolmeen eri luokkaan: erinäisiin, liitännäisiin sekä yhtenäisiin epoksiin. Erinäisissä laulaa jokainen runo jonkun erityisen sankarityön tai jumalaistarun, ilman mitään yhteyttä samassa kansassa muuten syntyneitten samallaisten runoin kanssa. Tähän laatuun kuuluvat esim. Servialaisten kauniit laulut taisteluista perintövihollistaan Turkkilaista vastaan, useimmat venäläiset runot Kiev'in ja Novgorodin urhoollisista sankareista, Skotlannin Gaelein synkät valitukset kadonneesta onnen-ajasta, sekä Skandinavein jylhänjalot jumalaistarut Eddassa. Tässä viimeinmainitussa on kuitenkin jo jonkinlainen yhteensulaumisen alku huomattava. Vaikka joka runo on aivan erinänsä itsekseen, häämöittää kuitenkin yksi yhteinen ajatus niiden kaikkien pohjasta; tämä peri-ajatus on suuri maailman draama: jumalain ja maailman synty, jumalain teot ja syyt, sekä viimein jumalat ja tämän maailman kohtaava hävitys. Liitännäisissä epoksissa ovat runot myöskin vielä ilman sisällistä yhteyttä keskenänsä, mutta ne kuvaavat kuitenkin kaikki yhden ja saman kuuluisan sankarin työt ja toimet ulkonaisessa luonnonjärjestyksessä, syntymästä kuoloon asti. Etevimmiksi siinä lajissa ovat mainittavat Espanjalaisten romansit Cid'istä, niinkuin myös ne venäläiset laulut, jotka vanhan Ilja Muromilaisen elämäkerran esiintuovat. — Mutta ylimmällä kertomarunouden kehityskannalla ovat vasta ne runoelmat, joilla ei ole ainoasti jonkun yhteisen uroon nimi tai joku silloin tällöin hämärästi esiinkajastava peri-aate höllänä yhdistys-siteenä, vaan joissa yksi päätapaus, monellaisten syrjäseikkain ja sivutapausten yhteisenä ytimenä, edistyy asian luonnon kautta määrätystä alusta samaten määrättyyn loppuun saakka, kiinnittäen kaikki sivutapaukset keskuspisteesensä, ja joissa sen lisäksi runoelman eri-osat yhä viittailevat toisiansa, muistutellen tästä yhteydestään. Erinäiset kertomarunot, vertauskuvaa käyttääksemme, ovat niinkuin sikisoki ympäriviskattuja ja hajotettuja langanpäitä; liitännäisissä ovat nämät langat järjestetyt ja yhteisellä siteellä kootut yhdeksi kimpuksi; mutta yhtenäisessä epos-runoelmassa on niistä kudottu täydellinen kangas, missä päätapaus on läpikäyvänä loimena, syrjätapaukset taas vaihettelevana, kirjavana kuteena. Tämmöisiä täydellisiä kertomarunoja ovat etupäässä Kreikkalaisten Iliadi ja Odysseia, ynnä sitten vielä Saksalaisten Niebelungenruno (osaksi jo vanhimmassa, Eddan kautta säilyneessä muodossansa) sekä Franskalaisten laulu Rolandista.
Mihinkä noista kolmesta luokasta meidän sankarirunoelmamme olisi luettava, siitä on oppineitten mielet olleet ja ovat nytkin vielä aivan erillänsä. Castrén[2] arveli sangen vaikeaksi keksiä mitään yhteistä aatetta, joka Kalevalan eri-osat yhdistäisi taiteelliseksi kokonaisuudeksi. Erittäin sanoi hän tämän tuomion koskevan uutta, niin suuresti enentynyttä laitosta. Ainoasti kosiorunot, nekin vaan "kentiesi", olivat hänen mielestänsä kuuluvat yhteen Kalevalan pää-osan, Sampo-runoin kanssa. Mieluimmin tahtoi hän kuitenkin nekin vielä erottaa erinäiseksi jaksoksi. Kolmanneksi runostoksi pani hän sitten laulut Kullervosta, neljännekö ne, jotka Joukahaisesta ja hänen sisarestaan kertovat, viidenneksi luomistarut. Vielä pitemmälle menee vapaaherra v. Tettau,[3] eräs saksalainen tutkija, sillä hän silpoo Kalevala-parkaamme yhtä julmasti kuin Tuonen-poika Lemminkäistä, paloittaen sen kahdeksitoista kappaleeksi. — Toiselta puolen taas on Lönnrot, kansanrunoutemme paras tuntija ja epillisten laulujemme mestarillinen kokoonluoja, puolustanut Kalevalan yhteyttä, sen läpikäyväksi peri-aatteeksi osoittaen kertomuksen siitä, "kuinka Kalevala vähitellen vaurastui Pohjolan vertaiseksi ja viimein pääsi voitolle".[4] Tarkemmin syillä ja esimerkeillä varustettuna sekä estetikan tieteellisiin perusteisin nojaumalla on sama mielipide sitten esitetty K. Tengström'in kirjoituksessa: Kalevala.[5] Viimeinkin on nykyään provessori Steinthal[6] asettanut Kalevalan yllämainittuin valittuin runoteosten rinnalle kertomarunouden ylimmäiseen luokkaan, ja täällä Suomessa lehtori Godenhjelm[7] otaksunut Wäinämöisen työt Suomen kansan hyväksi epoksemme koossapitäväksi ytimeksi. — Paitsi näitä perinvastakkain seisovia mielipiteitä on myös joskus ilmaantunut vähemmin jyrkkiä, välittäviä. V. 1841 pidetyissä luennoissansa[8] Castrénkin lausui yllämainitusta hiukan eroavan käsityksen asiasta. Hän piti tosin siinäkin kiinni siitä, että muka Kalevalassa ei ole läpikäyvää yhteyttä, vaan myönsi kuitenkin, erirunoin "osaksi kutouneen toisihinsa, joka seikka niiden nykyiseen (kokoonpantuun) muotoon antaa syytä". Juuri saman ajatuksen on niin-ikään nykyänsä N. af Ursin tuonut esiin, osoittaen tätä yhteenkutoumista monilla esimerkeillä itse runoelmasta.[9]
Minkälainen käsitys asiasta sitten on niillä, joiden kautta vanha sankarirunoelmamme on säilynyt, kulkien polvikunnasta polvikuntaan pyhänä perintönä? Mitä tietävät, mitä sanovat Kalevalan laulajat itse yhteydestä näissä runoissansa? Hyvin merkillisen todistuksen siinä suhteessa olemme saaneet Vironmaalta, Siellä ovat epilliset runot ylimalkaan pahasti kuluneet, katkeuneet, niin ettei niissä itsessään suinkaan näe paljon yhteyden merkkiä; mutta yhtähyvin Pihkovan läänin kreikan-uskoiset Virolaiset aina vakuuttavat, että kaikki heidän laulamansa katkelmat ovat yhden "vanhan, sangen pitkän laulun sanoja" (vana, väga pika laulu sonad)[10] Meidän Kalevalaamme tämä vakuutus kuitenkin ainoasti tavallansa koskee, sillä josko suuri osa virolaisista epillisistä runoista, niinkuin vasta saamme nähdä, onkin yhtä luuta ja lihaa meidän runojemme kanssa, niin ovat ne yhtähyvin sittemmin liittyneet siellä uusiin, meille vieraisin yhdistyksiin, ja Pihkovalaisten lausunto siis tarkoittanee tätä myöhemmin syntynyttä yhteyttä. Suomalaisista runoista taas ei näy kukaan keräilijä kuulleen samallaista nimen-omaista, yleistä todistusta laulajien suusta; kumminkaan ei semmoista ole muistoon pantu. Päinvastoin näkyy se seikka puhuvan Kalevalan paloittajien puoleen, että "paraimmiltakaan laulajoilta ei saada kovin monta runoa yhteen jaksoon".[11] Useimmiten lauletaan runot yksitellen taikka ainoasti pari, kolme yhdessä, silloin tavallisesti paljoa lyhyemmässä, paljoa laihemmassa muodossa, kuin meille painettuna tutussa. Mutta sitä vastaan taas "on sangen harvat runot, joita ei yksi ja toinen laulaja laulaisi jossakin yhteydessä yhden tai useampain toisten kanssa",[12] jossa seikassa toki luulisi ilmautuvan edes jotain hämärää tuntoa, vaikkei selvää tietoa, runojen olemisesta yhden kokonaisuuden jäseninä, Ja yhden tai toisen runon yhteenkuulumisesta suurempain jaksoin kanssa antavat laulajatkin vakuutuksen suorilla sanoilla. Merkillistä kyllä koskevat nämät vakuutukset juuri niitä opettavaisia tai lyyrillisiä runoja, häävirsiä ja loitsulukuja, jotka näyttäisivät enimmin irtonaisilta kokonaisuudesta. Puheena-olevat runot jätetään näet tavallisesti kerääjälle laulamatta, mutta, niiden kohdalle tultuansa, lisäävät laulajat aina viittauksen: "siitä se lähtee tavallista raudanluvun jälkeä", taikka: "siitä tulee häävirret laulettavaksi, jotka te saatte naisilta".[13]
Ristiriitaiset, niinkuin oppineitten, ovat siis laulajainkin todistukset Kalevalan runojen yhtenäisyydestä. Suurempaan selvyyteen ja varmuuteen päästäksemme ei ole niin muodoin meillä mitään muuta keinoa jäljellä, kuin uudestaan tarkastaa niitä perus-sääntöjä, jotka tiede on havainnut kaikissa kertomarunoelmissa yhteisiksi, ja niiden valossa tutkia, mitä Kalevala-runosto lukumme alussa esiintuotuun kysymykseen itse vastaa,