Kertomarunoelmassakin, sanoo Vischer,[14] aikamme etevin kaunotieteen tutkija, pitää olla yksi täydellinen teko keskuksena; mutta tämä teko on, kertoma-runon luonteen vaatimuksesta, tapahtunut teko, siis esitettävä olevaisen maailman osana kaikkein edelläkäyväin syittensä ja jälkeentulevaisten seuraustensa yhteydessä. Samasta perus-säännöstä johtuu vielä, että tuon teon tekijä, runoelman sankari, myöskin on välttämättömästi esitettävä jäsenenä maailman kokonaisuudessa; siitä syystä ei saa kuvata häntä yksinään seisovaksi, vaan keskellä koko joukkoa vähempiä sankareita. Tästä henkilöin paljoudesta seuraa taas luonnollisesti sivupyrintöjen ja tekojen monellaisuus. Henkilöin ja heidän tekojensa ohessa sisältää olevaisuus paitsi sitä suuren hengettömäin muotojen paljouden: pukuja, aseita, asumuksia y.m., jotka myös samassa tunkeuvat esiin; viimein vielä vaatii luontokin, niin elävä kuin elotonkin, itsellensä sijaa sekä huomiota. Täten kuuluu kertomarunon luonteesen, että se leviää laveaksi, täydelliseksi kuvaelmaksi kokonaisen kansan, kokonaisen aikakauden elämästä kaikissa sen kirjavissa ilmauksissa. Omituista tälle runouden lajille on siis, että se syrjäseikoissakin viivähtelee, että se suopi verrallisen itsenäisyyden eri-osille, ja että se sallii välikertomusten laveutua jokseenkin laajoiksi. Syrjäseikkoihin poikkeeminen ei ole epoksissa oikeutettu ainoasti niissä tilaisuuksissa, jolloin ne päätoimintaa jollakin lailla edistyttävät, vaan myöskin silloin, jos ne tuon tarkoitetun kokonaiskuvan kansan elämästä täydentävät jollakin piirteellä, joka muuten jäisi ilmitulematta. Draamassa on toiminnan astuminen, oikealle tai vasemmalle poikkeematta, suoraa viivaa pitkin; kertomarunoelmassa se leviää valtavana tulvana avaran tasangon ylitse. Yhteys tässä kirjavassa moninaisuudessa pidetään ainoasti sillä keinolla voimassa, että pääkuvaelmat vedetään näyttämön edustaan, niin että näkyvät selvempinä, suurempina; syrjäseikat sitä vastaan lykätään taemmaksi, hämärämpään valoon. Sen lisäksi tulee päätapauksen, määrätyllä alullansa, keskellänsä ja lopullansa, sulkea syrjätapaukset ikään kuin yhteisiin kuvanpuitteisin.
Onkos Kalevalassa, niin kysymme nyt, semmoista päätapausta, jonka voipi sanoa koko runoelman keskukseksi ja joka luonnollisesti vetää syrjätapaukset laajaan piirihinsä? Onpa kyllä — semmoinenhan on silminnähtävästi Sammon synnyttäminen ja saattaminen Suomen kansan omaisuudeksi. Alkuna tämän tapauksen kehinnässä on Kalevalaisten pyrintö, saada Pohjolan kaunis impi puolisokseen, joka pyrintö viimein yhdelle heistä onnistuukin, mutta ainoasti sillä kalliilla hinnalla, että täytyy sepittää tuo ijan-ikuinen onnen tuoja Pohjan kansaa varten. Tämä vaihtokauppa on tosin aivan vapaehtoisesti tehty; molemmat puolet näkyvät olevan tyytyväiset osallansa ja suloinen sovinto vallitsee Kalevalan sekä Pohjolan välillä. Mutta tämä kaikki on vaan näennäistä; se on korea kukkas-kuori tulivuoren päällä. Niin pian kun Ilmarin kaunis emäntä on kuollut, niin onkin samassa tuo ohukainen, silmiä kääntäväinen kuori sulaunut, ja sen alla piillyt, molemminpuolinen salaviha leimahtaapi esiin. Vaikkei Ilmarinen olekaan millään lailla syypää vaimonsa kuolemaan, soimaa häntä Pohjolan emäntä kuitenkin kohta tylyimmillä sanoilla tyttärensä surmaajaksi, eikä tahdo enään antaa hänelle toista tytärtänsä, Ilmarinen puolestaan kohta ryhtyy julkiseen väkivaltaan, ilmiseen vihollisen-työhön ja ryöstää pois Pohjolan toisen immen. Mutta siinä teossa ei ilmau vielä kaikki, mitä sillä hetkellä kuohuu hänen sydämensä pohjassa. Hylätyn kosijan vimman alla piilee vielä toinenkin, luultavasti siinä jo kauan salaa kyteväinen tunne — kateus Pohjolan rikkaudesta ja voimasta. Kotiin tulleen vastaan-ottaa Wäinämöinen kahdella kysymyksellä: miksi veli on niin synkällä mielellä, Pohjolasta tullessansa, ja miten Pohjola elävi? Silloin syöksee Ilmarisen mieltä painava tunne ilmi hillitsemättömällä voimalla tuossa katkerassa vastauksessa:
Mik' on Pohjolan eleä,
Kun on Sampo Pohjolassa!
Siin' on kyntö, siin' on kylvö,
Siin' on kasvu kaikellainen,
Siinäpä ikuinen onni!
Tässä olemme nyt saapuneet päätapauksen keskustaan, käännekohtaan, joka määrää toiminnan koko kulun tästä lähtein; sillä välittömänä seurauksena tuosta veljesten puheesta keskenänsä on päätös lähteä Sammon ryöstölle. Loppuna on sitten Sammon vieminen Pohjolasta ja kumminkin osittainen tuonti Kalevalan asunnoille, sekä sen kautta alkaneen vaurastuksen ja onnen suojaaminen Louhen koston-hankkeilta.
Eposrunoelman yhtenäisyys vaatii, niinkuin näimme, yhtä suurta, täydellistä päätekoa; mutta tämä teko taas välttämättömästi vaatii suurta, kuuluisaa tekijäänsä. Senvuoksi ovatkin kaikki suuret kertomarunoelmat oikeastaan sankarirunoelmia. Useammissa (Odysseiassa, Roland'in laulussa) on jo kansan aisti osoittanut sen itse niiden nimellä; mutta sama on myös kaikkein muitten epoksien laita, vaikkei nimi sitä heti paikalla ilmoita. Iliadi sopivammin olisi Achilleiaksi sanottava; sillä se on vaan välillisesti kuvaelma Troijan sodasta yleiseen, mutta etupäässä Achilleen vimman aikaansaamista turmioista, ensin omille kansalaisille, sitten Troijan asukkaille. Samaten on Niebelungenlied'issä Sigfried päätoimintaa kannattavana henkilönä, ensin elävänä sankarina, sitten kuoltuansa kostoa huutavana haamuna. Niin-ikään on myös Kalevalan nimi tosin tavallansa oikeutettu, koska tämä runoelma samassa on kuvaus Kalevan kansan elämän ja maailmankatsannon kokonaisuudesta; mutta suuremmalla syyllä vielä olisi sille nimi "Wäinämöinen" voinut tulla, sillä tämän mahtavan laulu- ja loitsumestarin työt ja toimet ovat kuitenkin siinä pää-aineena ja hänen kauttaan onnistunut Sammon ryöstö kaiken toiminnan ytimenä. Tämä Wäinämöisen suhde päätapaukseen selittää meille luonnollisella tavalla monen sivutapauksen lisäänliittymisen. Pintapuolisesti katsoen voisi esim. näyttää tarpeettomalta, että runotar saattaa tuon kunnian-arvoisen vanhuksen kosintansa kautta hiukan pilkan-alaiseksi. Olisihan Ilmarinen ilman sitäkin voinut suoraan mennä Pohjolan tuville, takoa Sammon ja tuoda Louhen kuuluisan kaunottaren kotihinsa. Vielä tarpeettomammalta runoelman kokonaisuudelle näyttää Wäinämöisen yritys saada Joukahaisen sisar omaksensa. Vaan kuitenkin on näillä molemmilla sivutapauksilla syvä ja tärkeä tarkoituksensa, Wäinämöinen oli luotu suurta kansallista työtä varten; mutta semmoiseen työhön hän oli ainoasti silloin kykenevä, jos hän jakamatta pyhitti siihen kaiken voimansa, koko henkensä. Kypsyäksensä tähän tehtävään, piti hänen nähdä yksityisonnen etsimisen käyvän turhaksi, piti hänen vastoinkäymisen koulussa oppia luopumaan kaikesta itsekkäisyydestä. Sitten vasta oli hän mahdollinen tulemaan onnentuottajaksi sadoille polvikunnille. — Samallainen valmistavainen tarkoitus on myös luomis-runoilla. Se uros, jonka tuli saada niin suuri, vaikea työ tehdyksi, jonka tuli ihmisiä syövästä, urohia unhottavasta, mahtavasta Pohjolasta ryöstää sen kallehin aarre, ei voinut olla tavallinen kuoleman-alainen, hänen piti olla, jos ei jumala, kumminkin jumalallista sukuperää. Mutta epillisen runouden luonne vaati, ettei se synty tulisi vaan sivumennen mainituksi parilla sanalla, vaan esitetyksi monihaaraisella kertomuksella, ja tämän kuvauksen samassa myös piti täydentää kokonaiskuvaa Kalevan kansan maailmankatsannosta. Tämä tarve synnytti ensimmäisen luomis-runon. Siihen sitten toinenkin liittyy aivan likeisesti; sillä se näyttää meille kuinka tuo jumalista lähtenyt sankari myös kohta, vaikka kyllä vielä nuoruuden heikommalla voimalla, ottaa osaa tämän korkean sukuperän vertaisiin töihin, maan kaunistamiseen ja valmistamiseen ihmis-asunnoille sopivaksi. Nämät ainoasti sankarin luonnetta ja olentoa kuvaavat tapaukset käyvät tosin päätapauksen ensimmäistäkin alkua edellä; ne näkyvät siis olevan ulkopuolella noita yhteisiä kuvanpuitteita, joiden pitäisi sulkea kaikki sivuseikat sisällensä. Mutta ei ole tuommoinen valmistavainen johdatus toisissakaan kertomarunoelmissa aivan outo. Iliadi ja Odysseia tosin saattavat meidät kohta in medias res, keskelle niitä oloja, joissa päätapaus on määrätty liikkuvaksi. Mutta Niebelungenlied'issä sitä vastaan on myöskin yksi runo Sigfriedin synnystä ja kasvatuksesta ennen kertomuksen varsinaista alkua. — Samoin myös ei ole Kalevalan loppuruno mikään asiaan kuulumaton joutava lisäke, vaikka tosin päätapauksen päättymisen jälkeinen ja vaikka vasta myöhemmin syntynyt. Epillinen runotar ei mielellään jyrkästi lopeta lauluansa loppukohtauksen ratkaisevaan jyrähdykseen; se tahtoo sen jälkeen vielä kerran kepeämmin "huoahtaa", ja jatkaa sentähden monesti vielä hiukan varsinaisen lopunkin perästä. Tämmöisenä loppuhuoahduksena on esim. Iliadissa kuvaus Patroklon komeista hautajaisista. Samoin myös Wäinämöiseen, hänen suurten sankaritöittensä kautta, kiintynyt mielihalu ei henno vielä luopua hänestä, vaikka hänen tehtävänsä oikeastaan jo on lopussa. Se raottaa vielä silmänräpäykseksi vastaisen ajan esirippua ja utelee, mikä kohtalo on tuleva osaksi tuolle mainiolle, niin rakkaaksi käyneelle sankarille.
Yhtä luonnollinen on toistenkin sivutapausten yhteys pää-jakson kanssa. Taannoin, kun oli puhe Wäinämöisen kosimisesta Pohjolassa, saatettiin ilmi se side, joka sen liittää Sampo-runoin jälkimmäiseen osaan. Mutta löytyypä paitsi sitä vielä toinenkin syy tähän kosimiseen, joka jo sitoo sen kiinteästi Sammon itse syntyrunoon. Kalevalan mahtavinkin, taitavinkin uros turhaan pyytää Pohjan neittä puolisoksensa, sen kautta runotar meille tahtoo näyttää, kuinka yleiseen rakastettu, kuinka suuressa arvossa pidetty ja kuinka vaikea saada tuo neito oli; sen kautta se tahtoo antaa meille täyden käsityksen, kuinka oli mahdollista, että tämän neidon lunnaiksi suostuttiin antamaan vaikka maailman kallein tavara, ainokainen lajiansa. Saman vaikutuksen enentämiseksi täytyy vielä Lemminkäisenkin tulla kosijain joukon lisäksi. Eipä ole hänkään, itse kaunis Kaukomieli, joka kaikin paikoin pani naisten päät pyörälle, kyllin viehättävä, voidakseen ilman tuota verratonta vastalahjaa saada Louhen kuuluisaa tytärtä omaksensa. Näin on siis myöskin Lemminkäinen aivan alusta alkain päätapauksen piiriin kiinnitetty. Hänen toinen Pohjolanretkensä on taas toinen side hänen ja Sampo-runojen välillä. Ylempänä on jo esitetty, kuinka hetken-aikuinen sovinto Pohjolan ja Kalevalan välillä ainoasti oli ulkokuorta, joka sitten molemmin puolin hyvin helposti rikottiin. Jos en erehdy, on runotar tahtonut tuota salavihaa kuvata vielä toisellakin, enemmän silmäänpistävällä tavalla, ja siinä se käyttää välikappaleena Lemminkäistä. Hän on, jatkaakseni Pohjolan ja Kalevalan silloisesta välistä jo käytettyä vertausta, se sininen savu, joka aina tupruileepi lepäävänkin tulivuoren kidasta, varoittavaisena merkkinä siitä, mitä sisässä liikkuu, vaikka lepytetty jättiläinen tosin nyt hetkiseksi on antanut sitoa itsensä ruusu-kahleilla. Molemmat käynnit Saaressa kyllä ei yhtä välittömästi kajoa Sampo-runoihin; mutta ne taas ovat välttämättömät Lemminkäisen luonteen kuvaamiseksi, josta ilman niitä puuttuisi sangen tärkeitä ja omituisia piirteitä. — Mitä taas Kullervo-jaksoon tulee, on mahdoton arvata, kuinka on voinut olla silmänräpäyksenkään aikaa puhetta sen lohkaisemisesta erillensä. Onhan ainakin se osa siitä, joka jo löytyy vanhassa Kalevalan laitoksessa välttämättömän tarpeellinen päätoiminnalle. Kullervon surmatyö Ilmarisen kodissa, sehän juuri on käännekohta, joka kerrassaan puhkaisee Pohjolan ja Kalevalan todellista mielialaa peittävän kuoren läpi. Ilman tätä välitapausta ei olisi päätapauksen loppupuoli missään yhteydessä alkupuolensa kanssa. Se olisi juuri samaa, kuin jos Patroklon kuolon pyyhkisi pois Iliadista. Mutta Ilmarisen emännän pahanteko ei olisi häntä kohtaavan kauhean koston vertainen, jos emme tietäisi tuon kiveen katkenneen veitsen surullista historiaa; ei myös niin julma, väkivaltainen kostonhimo olisi aivan luonnollinen nuoren pojan sydämessä, jos ei saman jakson toisten runoin kautta Kullervon luonne kuvautuisi silmiemme eteen koko mahtavassa jylhyydessään.
Osoitettava olisi nyt viimein vielä hää-lauluin ja loitsulukuin sija ja merkitys Kalevala-runostossa. Edelliset eivät millään lailla edistä toiminnan kulkua, jälkimmäiset sitä laveudellaan joskus tuntuvasti estävät. Mutta kuitenkin on niilläkin tähdellinen, tuiki tarpeellinen tehtävänsä. Toiset täydentävät kuvauksen Kalevan kansasta niin tärkeään suhteesen kuin perhe-elämähän nähden; toiset taas enemmän kuin mikään muu runoelman osa, avaavat silmiemme eteen Suomalaisten muinaisen ylimaailman. Hennoisikohan todella joku ylentarkka kriitikko suuremman yhtenäisyyden hyväksi repiä pois häävirsien ihanat, suloisinta, hienointa sydämenhellyyttä esiintuovat kotikuvat? Tahtoisiko hän kaikkineen antaa pois loitsurunot, joissa kansamme jumalais-maailma ilmautuu koko kirjavassa loistossansa — tuo jumalais-maailma, jonka oloa rinnakkain ihmis-maailman kanssa ja vaikutusta tähän jälkimmäiseen Vischer katsoo niin välttämättömän tarpeelliseksi todellisessa epoksessa ja jonka puutetta hän niin kipeästi kaipaa saksalaisessa Niebelungenlied'issä? Rohkenisiko joku kriitikko kieltää sijaa noilta jylhänjaloilta, syviltä synnyiltä, joissa Suomen kansa juuri on ilmoittanut henkensä sisimmän salaisuuden, uskonsa sanan, hengen kaikkivaltiaasen voimaan?
Sisällistä yhtenäisyyttänsä on Kalevala paitsi sitä vielä monin paikoin vahvistanut ulkonaisillakin siteillä, viittauksilla runosta runoon, jotka selvästi osoittavat, että toista runoa sepittäessä on samassa ollut mielessä myöskin toinen, vaikka käsillä-olevasta aineesta kaukaisempi. Näiden viittausten kautta ovat runot "kudotut toisiinsa", Castrénin sanaa käyttääksemme; niiden kautta syntyy se yhteys, jota yksi ja toinen tutkija on väittänyt ainoaksi, Suomen kansanepoksessa löytyväksi. Ottakaamme nyt tarkasteltaviksi muutamat näistä viittauksista.
Tietotaistelussaan Joukahaisen kanssa muistuttaa Wäinämöinen nimen-omaan osallisuudestansa luomisessa:
Omat on meret kyntämäni,
Kalahauat kaivamani,
Mäet mullermoittamani,
Kivet luomani kokohon.
Olin ma miesnä kolmantena
Ilman pieltä pistämässä,
Taivon kaarta kantamassa,
Taivoa tähittämässä.[15]