Ja nyt alkaa Pohjolan mainioitten häitten kuvaus, esiytyen meille laveudella, joka ei ole tavallinen kertomarunoelmassamme. Herkullista ruokaa ja juomaa on yltäkyllin; laulu ja soitto vielä enentävät yleistä riemua. Ei ollut kuitenkaan ilo aivan yksinvaltiaana noissa komeissa pidoissa. Ovathan tosin häät täällä maan päällä suurin riemujuhla; mutta on niissä kuitenkin ilon pikarissa aina myös pisara katkeruutta pohjassa. Voisihan, vaikka se oudolta kuuluu, sanoa häät kuoleman likimmäiseksi heimoksi. Kumpaisetkin vievät meidät toivottuun, parempaan elämään; mutta kumpaisissakin tilaisuuksissa tekee ero entisistä tutuista ja rakkaista oloista sekä levottomuus vielä yhtähyvin hämärän tulevaisuuden tähden tuon päättävän hetken sangen vaikeaksi. Tätä hää-juhlan ja ylimalkaan koko avio-elämän totista puolta tuovat nyt seuraavat Kalevalan runot esiin hienoimmalla ihmis-sielun tuntemisella sekä erin-omaisella lyyrillisellä kauneudella. Emme siis voi mennä tämän uhkuavan runouden-lähteen ohitse, ammentamatta siitä ko'ommalta, kuin mitä aineena oleva Pohjolan neidon luonteen kuvaaminen yksistään vaatisi.
Äiti ensiksi lausuu toivonsa, ettei se ole "kaduttu kauppa, ijän kaiken itkettävä", jonka tytär tässä on tehnyt, muistuttaen että entinen suruton, kepeä elämä nyt on muuttuva paljon huolta vaativaksi:
"Mi oli sinun eleä
Näillä taattosi tiloilla!
Kasvoit kukkana kujilla,
Ahomailla mansikkana;
Ei ollut huolta ollenkana,
Annoit huolla honkasien,
Surra suolla suo-petäjän;
Itse liehuit lehtysenä,
Pyörähtelit perhosena".[138]
Mutta uudessa talossa, vieraassa perheessä:
"Toisin siellä, toisin täällä;
Toisin siellä torvet soivat,
Toisin ukset ulvaisevat,
Toisin vierevät veräjät,
Sanovat saranarauat.
Et osaa ovissa käyä
Talon tyttären tavalla,
Et tunne puhua tulta
Talon miehen mieltä myöten".[139]
Tätä kuvausta täydesti käsittääksemme, pitää meidän tuntea vanhain Suomalaisten patriarkallinen asuintapa. Uudet, nuoret pariskunnat eivät eronneet eri-taloksi, vaan asuivat edelleen yhdessä ja samassa talossa lankoin, kälyin ja niiden lasten kanssa. Usein karttui tämmöinen suku 60:n-100:n hengen lukuun, joilla oli kaikki talous, melkeinpä kaikki omaisuuskin yhteinen, ja kaikilla ylitsensä yhteinen vanhan talon vaarin ja muorin valta. Tavallisissakin avio-oloissa on aina ensialussa yhtä ja toista tasoittamista, yhteensulattamista tarvis puolisoin välillä, jotka kumpikin tuovat kotoa omat tapansa, omat tottumuksensa. Tämän yhteensulamisen tekee kuitenkin rakkaus helpoksi; puolelta kuin toiseltakin myönnytään, mukaannutaan mielellänsä oman armaan tähden. Mutta toista oli noissa suurissa, lukuisissa suku-perheissä. Siellä kohtasi miniä valmiin, vakautuneen, taipumattoman talontavan, johon hänen oli pakko mukaantua. Ei edes rakastavainen miehensäkään voinut lievittää sitä pakkoa millään omalla myönnytyksellään; sillä hänkin oli saman ankaran patriarkka-vallan alla. Tämä seikka selittää, miksi miniän olo on Suomen runoissa niin usein verrattu orjan elämäksi. Kuinka hienosti on tässäkin paikassa tuo nuorikolle outo tapa miehelässä kuvattu sillä, että kaikki hengettömätkin kappaleet uudessa kodissa antavat toisen äänen, kuin tuttavat omassa kodissa!
Tämä kohtalonsa muutos kuvautuu nyt selvästi morsiamenkin silmäin eteen. Hän huokailee, henkäilee; hän sanoo ennen aina arvelleensa:
"Äskenpä olisit neiti
Miehelähän mennessäsi;
Oisit päätäsi pitempi,
Kun ois jalka kynnyksellä,
Toinen korjassa kosijan".
Tätä hän oli toivonut kaiken ikänsä:
"Toivoin kuin hyveä vuotta,
Katsoin kuin kesän tuloa".