[1698] S. 127-8.
[1699] Länsi-Inkerissä käytetyt vähennysmuodot päivyeltä, kuuhuelta ovat idempänä vääntyneet kuohuviksi t, kuohoviksi ja jälkimmäinen on sitten saanut rinnalleen vielä maahovinkin, esim. Stråhlm. Venjoelta N 103; Saukko U N 39 Hiitolasta, Europ. v. 3 N 139 Inkerolta (maahyviltä).
[1700] Tusinamäärä kappaleita, useimmat Salmin kihlakunnasta. Onpa yksi (Ahlqv. B N 12) Ilamantsista, yksi (Europ. G N 43) Repolasta, yksi (Europ. G N 600) luultavasti Veskelyksestä.
[1701] Yhdessä nähdään myös kosija Inkeriltä, joka samaan suuntaan viittaa. Yhdessä (Lönnr. Q N 449 Enolta) tulee niitä suvesta ja Pohjolasta, toisessa (Lönnr. R N 99 Jaakkimalta) Kemijoelta; Veskelyksen runossa on myös koko joukko sen puolen kyläin nimiä; repolaisessa useampia eläviäkin tulee kosimaan, nähtävästi vaikutus niistä, jotka Kojosen ajaessa tien poikki hyppäävät. Näissä runoissa samoin kuin myös Viipurin läänin etelärajallakin, ilmautuu näet Kojosen poika viimeisenä ja onnellisena kosijana. Siihen luultavasti se on syynä, kun kuuhuen kosija muutamassa kappaleessa on vääntynyt "Kojovin" kosijaksi.
[1702] Paitsi näitä on huomattava 1:n runo Kantelettaren 3;ssa osassa, joka on melkein aivan samallainen kuin Neus'in kokoelmaan painettu Salmen runo, paitsi että neidon nimi on Suometar ja hän syntyy karjatieltä löydetyn sorsan munasta. Lönnrot esipuheessa sanoo saaneensa sen Suomen Karjalasta, ja vanhassa painoksessa on takana pari toisintoa muutamista säkeistä, joista luulisi voivan päättää, että hänellä oli enemmän kuin yksi kappale tätä runoa. Kumma kyllä ei kuitenkaan ole tallella muuta kuin yksi Juvalta saatu (S N 133), joka silminnähtävästi ei ole mitään muuta kuin käännös Virosta. Ensin se on suomennettu sanasta sanaan (Poppius'enko kautta?) ja sitten monissa kohdissa korjattu paremman runomitan vaatimusten mukaan. Nimet Suometar ja Salme nähdään siinä rinnakkain. Luultavasti Lönnrot sittemmin ei enää muistanut runon syntyperää ja painatti sen Kantelettareen kansanrunona (mitä saantipaikkoihin tulee, on hän jo pari vuotta ensimmäisen runomatkansa jälkeen usein osoittanut, että hänen muistonsa semmoisissa asioissa ei ollut millään muotoa luotettava). Nimi Suometar yksin jo voisi tehdä runon epäiltäväksi, koska kansanruno ei koskaan voi näin personoida kotimaansa nimeä. Inkeristä on tosin Stråhlman sittemmin (Tyröstä II N 34) tuonut yhden kappaleen samaa runoa; mutta useat selvät merkit todistavat että se on kirjasta kansan sekaan tullut. Samalla lailla saatiin jo v. 1847 Vuoleen pitäjästä Inkeristä painetun kanssa täydesti yhtäpitävä kappale kanteleen syntyä (siinä on muun muassa kaikki kuultelevien elävien erilajit). Mutta Kalevalan ensimmäisen painoksen ulostullessa ei ollut vielä kukaan runonkerääjä käynyt Inkerissä. Se on siis selvä todistus, ettei se siitä ollut voinut kirjaan tulla, vaan on päinvastoin lukemisen kautta saatu kirjasta.
[1703] Myös meilläkin tutut.
[1704] S. 303, 326-8.
[1705] Lappalaisilta tavatut hämärät jäljet (s. 192) tuskin kuulunevat tähän tai lienevät välitetyt Suomen kautta.
[1706] S. 157-8. Vertaa suomalaiseen runoon Väinämöisen syntymisestä ja Luojan valitukseen mordvalaisessa luomisrunossa (s. 197.).
[1707] Virossakin tosin jo löytyy tarina Väinämöisen kosimisesta ja vanhuuden tähden hylkäämisestä (s. 165); mutta sitä ei ole enempää kuin yksi kirjaanpano, sekin muodossaan kovin uuden-aikuinen. Luultavasti se vaan on hämärää kaikua Suomesta.