[1938] Väinölä joskus, niinkuin tiedämme, on Lemminkäisen surmarunossa yhtä kuin Päivölä.
[1939] Ainoasti kahdessa kappaleessa, Q N 44 Vuokkiniemeltä ja A II 5 N 27 Lonkasta (jälkimmäisessä kilpakosinta tulee suoraan ilman mitään tiedustelua).
[1940] S. 163. Välistä myös hän sanoo tulleensa kylväjäksi, kyntäjäksi (Oissaar Koerun pitäjästä Järvamaalla a 4) tai neitoseksi, ilmassa iloa pitämään (Veske Viljannista N 7).
[1941] E H 65 N 2, 9. Vanha kirjaanpano.
[1942] Veske N 7.
[1943] S. 329.
[1944] Pikkuseikkoineen se tosin erin-omaisen hyvin sopii painetttuun Kalevalaan, jossa Aino, päästäksensä vanhan Väinämöisen käsistä, heittää itsensä mereen ja muuttuu kalaksi, joka sitten ongitaan. Mutta nämät seikat eivät löydy kansan laulussa yhdessä, vaan on Lönnrot ne haalinut kokoon useasta runosta.
[1945] Tämä runo vastaa siis pää-asiallisesti r. 4: 1-292, 435-518. Sekaan on kuitenkin Lönnrot pannut muutamia lyyrillisiä lauluja, vv. 197-230, 235-54, 273-92, 439-46 — koruin poisviskaamisen, vv. 31-8, on hän itse mukailemalla sepittänyt; tyttö oikeastaan vaan kotona kertoo, että ne ovat karisseet — Kuuttaren ja Päivättären lahja, w. 135-66, on osaksi otettu muutamasta Ilamantsin balladista, jossa sitten varas vie ne korut metsään nukkuneelta tytöltä ja äiti lohdutukseksi neuvoo häntä aittaan, missä on parempia; suuri osa on kuitenkin Lönnrot'in omaa — korujen neuvominen aitassa, vv. 167-88, on osaksi parista Ainon-runon kanssa sukulaisuudessa olevasta balladista (Riion poika — Kävin pilven piirtä myöten — katso edempänä), suureksi osaksi Lönnrot'in mukaelusta lyyrillisistä lauluista.
[1946] Katso s. 124. Se vastaa siis r. 4: 305-14, 331. Se löytyy myös pohjoisempana, Polén II 164 Impilahdelta t. Suistamolta, Lönnr. Q N 186 Tohmajärveltä, Europ. G N 290 luultavasti Korpiselältä; Virossa se on niinikään tuttu (s. 161).
[1947] Se vastaa r. 4: 317-8, 323-4, katso esim. Europ. I N 150. Neidon uppoominen kiven kanssa on Lönnrot'in omaa lisäystä.