Nyt vasta hän ilmoittaakin oikean tarkoituksensa: mennä omin silmin katsomaan:
"Onko neittä Pohjolassa,
Jok' ei suostu sulhasihin,
Mielly miehi'in hyvihin!"[172]
Äiti kokee nyt kumminkin estää tämän kamalan, siveyttä syvästi loukkaavan päätöksen täyttämistä; siksi hän kuvailee pojallensa Pohjolan noitien suurta mahtavuutta. Mutta Lemminkäinen ei näistä varoituksista ole milläänkään. Hän sanoo noitien ennenkin jo yritelleen tehdä hänelle turmiota:
"Senpä hyötyivät minusta,
Min kirves kivestä saapi,
Järky jäästä iljaimesta,
Tuoni tyhjästä tuvasta!"[173]
Vaikka näin ylenkatseellinen vihollisia vastaan, ei hän kuitenkaan lähtiessään laimiinlyö mitään varouskeinoja. Hän pukeupi lujiin rautavaruksiin. Näissä on hän nähtävästi oikeassa elementissään; iloisella ylpeydellä hän lausuu:
"Mies on luustossa parempi,
Rautapaidassa parempi,
Teräsvyössä tenhoisampi!"[174]
Samoin hän sitten ottaa käteen kuuluisan, tuliteräisen miekkansa,
Jok' oli Hiiessä hiottu,
Jumalissa kuuraeltu.
Näiden ulkonaisten varustusten lisään tulee sitten vielä sisällisiä, henkisiä. Hän laulaa mahtavia, tenhokkaita loitsulukuja kaikkein mahdollisten vastustajien varalle. Myöskin perille tultuansa, Pohjolassa, on hän yhtä varovainen. Luulo oli näet vanhaan aikaan semmoinen, että oli vaarallista tulla huomatuksi, ennen kuin itse toisen näki; saattoihan vihollinen käyttää tuon ensisilmäyksen turmiollisiin loitsuihin. Senvuoksi Lemminkäinen ensiksi katsahti sisään seinän raon kautta ja pujahti sitten sitä tietä tupaan äkkiä, kenenkään arvaamatta. Rohkeasti vaatii hän nyt Pohjolan emännältä parasta hänen tyttöparvestaan. Hänelle määrätään silloin ansiotyöksi Hiiden hirven pyytäminen. Se on Lemminkäisen mielestä sangen helppo tehtävä. Saatuansa uudet sukset alleen lähtee hän hiihtämään ja huudahtaa uhitellen:
"Eipä ilmalla Jumalan,
Tämän taivon kannen alla,
Löytyne sitä metsässä
Jalan neljän juoksevata,
Kut' ei näillä yllätetä,
Kalhuilla Kalevan pojan,
Liukuimilla Lemminkäisen!"[175]