"Jos en oo suvulta suuri,
Enkä korkea ko'ilta.
On mulla tulinen miekka,
Se onpi sukua suurta,
Onpi Hiiessä hiottu,
Jumalissa kirkasteltu;
Sillä suurennan sukuni!"[167]
Viimein vihdoin täytyykin ryöstetyn neidon myöntyä välttämättömään kohtaloonsa. Ehdoksi hän vaan vaatii sen, että Lemminkäinen luopuisi kaikesta sodankäynnistä; hän itse puolestaan vannoo pysyvänsä kotona, käymättä enää kylän kisoissa. Vaan näin väkinäisellä tavalla aloitettu avioliitto ei voinut tietysti olla pitkällinen. Kyllikki ei kauan tyytynyt uuteen kotiinsa, joka hänelle alusta oli ollut niin vastahakoinen ja sen lisäksi mahtoi olla hyvinkin yksinkertainen. Kahdestoista runo alkaa sillä, että Kyllikki taas kerran juoksee ulos kylän leikkeihin. Tämä itsessään ei vielä kovin vaarallinen seikka[168] muuttaa äsken niin palavasti rakastavan Lemminkäisen jääkylmäksi, väliäpitämättömäksi. Olisiko liikaa arvata, että hän, tuo "lieto", vaihtelevainen veitikka, jo oli kerinnyt kyllästyä kauniisen saaliisensa ja varsin mielellään tarttui kiinni ensitilaisuuteen päästä hänestä irti kunniallisella tavalla?
Lemminkäinen ilmoittaa lähtevänsä sotaan Pohjolan kansaa vastaan. Turhat tietysti ovat Kyllikin epäämiset, turhat myös äidinkin rukoukset. Sattuvasti kuvautuu Lemminkäisen vastauksissa hänen hillitsemätön ikävänsä kaukaisille retkille, vaarallisiin seikkoihin. Hän pyytää että tuotaisiin hänen sotivaatteensa:
"Mieleni minun tekevi,
Juomahan soan olutta,
Soan mettä maistamahan!"[169]
Turhaan muistuttaa äiti, että olutta on kotonakin yltäkyllin, vaikka kaiken päivän juoda. Lemminkäinen tuota ylenkatsoo:
"En huoli koti-oloista!
Ennen juon joesta vettä,
Melan tervaisen terältä;
Makeamp' on juoakseni,
Kuin kaikki kotoiset kaljat!"[170]
Paitsi sitä ei olekaan oikeastaan oluenjuonti hänellä mielessä tällä retkellä, vaan kullan, hopean ryöstäminen. Turhaan muistuttaa äiti, että kotona on
"Aittaan salvattu satoja,
Tuhansia tukkueltu".
Lemminkäinen ei niitä pidä minkään-arvoisina:
"En huoli koti-eloista!
Jos markan soasta saanen,
Parempana sen pitelen,
Kuin kaikki kotoiset kullat,
Auran nostamat hopeat!"[171]