Ei hän kuitenkaan vielä kohta lähde sinne, asiaa tarkemmin tutkimaan. Ylpeydessänsä hän ei uskokaan mahdolliseksi, että Pohjolan neito voitaisiin antaa kellekään muulle, sen jälkeen kun hän oli käynyt kosjomassa. Mutta yhtenä päivänä kuuluu pohjosesta tavaton jumu sekä melu. Sen kuulee Lemminkäinen, ja nyt hänelle vasta se "tuuma aivohon osasi", että viimeinen kumma, tuo mahdottomaksi luultu seikka oli yhtähyvin tapahtunut, että Pohjola on pitänyt neidollensa häät toisen miehen kanssa! Se on jo itsessään mitä hirvein häväistys! Mutta ei siinä vielä kaikki — olipa Lemminkäistä niinkin halveksittu, ettei edes kutsuttu vieraaksi. Se oli häväistys, jota ei muu kuin veri voinut pois huuhtoa! Lemminkäinen
Murti suuta, väänti päätä,
Murti mustoa haventa;
Veret vierähti pahaksi
Poloisilta poskipäiltä.[180]
Paikalla jättää hän työnsä kesken ja varustaa itsensä kiireesti toiselle Pohjolan retkelle.
Turhaan koettaa äiti taas varoittaa, evätä hurjaa poikaansa; hän huomauttaa:
"Ei sua kutsuttu sinne,
Ei tarkoin tahotakana!"
Mutta sillä hän ainoasti kaataa öljyä tulen sekaan. Lemminkäisen sankariluonne on nyt liikkeellä, ja se, ettei häntä tahdota nähdä noissa häissä, on hänelle juuri uusi lisäsyy lähteä Pohjolan pitoihin:
"Kurjat kutsuen menevi;
Hyvä ilman hyppeleikse!"[181]
Ja jos ken uskaltaisi vaatia häneltä selitystä, millä oikeudella hän kutsumatta sinne tuli, niin on
"Tuossa kutsut kuun-ikuiset,
Airuhut alin-omaiset,
Miekassa tuliterässä,
Säilässä sakenevassa!"[182]
Turhaan myös äiti koettaa peloittaa häntä matkalla vastaan tulevain surmain luettelemisella. Lemminkäinen siihen vastaa rohkeasti, ylpeästi: