"Ain' on surmia akoilla,
Kaikin paikoin kuolemia;
Ei uros hätäille noita.
Ei varsin varannekana!"[183]
Hän ottaa nyt esille isältä perityt vankat, luotettavat sota-aseensa.
Miekkaa hän kaikkein ensiksi koettaa permantoon:
Miekkanen kädessä kääntyi,
Kuni tuore tuomen latva
Tahi kasvava kataja.[184]
Ilolla katselee sitä sankari ja kehuu:
"Tuskin on Pohjolan tuvissa,
Sariolan salvoksissa
Tämän miekan miettijäistä,
Tämän kalvan katsojaista!"[185]
Samoin hän sitten sivaltaa jalon joutsensa seinältä ja kerskaa:
"Sen mä mieheksi sanoisin,
Urohoksi arveleisin,
Joka joutseni vetäisi,
Kiveräni kiinnittäisi
Noilla Pohjolan tuvilla,
Sariolan salvoksilla!"[186]
Äiti näkee nyt, ettei mikään voima, ei maallinen, ei taivaallinen, voi hillitä nuoren sankarin sotahalua eikä estää tätä vaarallista retkeä. Viimeisessä tuskassansa hän silloin kumminkin varoittaa huimapäätään, että tämä Pohjolassa itseään nöyrästi, siivosti käyttäisi ja näin tavoin kenties kuitenkin välttäisi siellä uhkaavan turmion. Äiti rukoilee liikuttavimmalla hellyydellä:
"Poikueni, ainueni,
Lapseni, vakauteni!
Jos sä jouut juominkihin,
Juopa puoli tuoppiasi,
Anna toisen toinen puoli,
Pahemman pahempi puoli;
Mato maljassa venyvi,
Toukka tuopin pohjukassa!
Istu puolella sijalla,
Astu puoli-askelella,
Anna toisen toinen puoli,
Pahemman pahempi puoli!"[187]
Nämät varoitukset olivat kuitenkin tuuleen lausutut, sillä Lemminkäinen jo silloin istui re'essänsä ja iski virkkua vitsalla. Ainakin ne menivät korvasta sisään, toisesta jälleen ulos. Pohjolassa ei sankarimme suinkaan osoita nöyryyttä eikä puoleen kunniaan tyytymistä. Hän astuu uhkarohkeasti keskilattialle, vieläpä niin kovalla, mahtavalla jalan poljennalla, että