Kalevalan runoin löytöpaikat.
I. Kalevalan runot Suonien kielen alueella.
"Paras ja rikkain Kalevalan runoin kotipaikka on Wuokkiniemen pitäjä Wienan lääniä. Siitä itäänpäin Jyskyjärvelle ja Paanajärvelle. tahi Pohjoiseenpäin Tuoppajärvelle ja Pääjärvelle tullessa huononevat runot huononemistaan. Paremmin ovat ne etelään päin säilyneet, ensin Repolassa ja Himolassa Aunuksen lääniä, ja siitä, rajan poikki Suomen maahan tullen, Ilamantsissa, Suojärvellä, Suistamolla, Impilahdessa, Sortavalassa ja Laatokan läntisiä rantamaita myöten Inkereesen asti, jossa viimeisessäkin vielä myös joitakuita Kalevalan runoja, jos kohta vaillinaisesti, muistellaan".[215]
Näillä sanoilla määrää ahkerin runoinkerääjämme Lönnrot ne seudut, joissa kansamme iki-aarre on säilynyt meidän aikoihimme asti. Todenteolla ovat kuitenkin tämän alueen rajat kovin ahtaiksi asetetut, eivät edes oikein vastaa niitä, jotka jo siihen aikaan olivat tiedossa. Ihastuksissaan mainituilta parailta löytöpaikoilta saadusta loistavasta aarteesta on Lönnrot jättänyt mainitsematta, että Kalevalan runoja, tosin paljon niukemmalta ja enimmiten laihempina, myös oli saatu Pohjois-Karjalan lutherilaisista pitäjistä, jopa Savostakin; samoin Pohjanmaalta, Kajaanin kulmalta alkain, erittäin Venäjän rajaa läheisimmistä pitäjistä, aina meren rannikolle ja Lapin tuntureille saakka. Myöhemmät keräykset ovat sen lisäksi todistaneet, että runo-ala Wiipurin läänin etelä-osassa ei suinkaan supistu yksistään Laatokan rannikkoon, vaan ylettyy yli koko sen niemimaan, joka on mainitun järven, Nevajoen sekä Suomenlahden välillä. Samoin on nähty, että Inkerissä ei muisteta ainoasti "joitakuita vaillinaisia" runoja, vaan hyvin monta, jokseenkin täydellistä ja Kalevalan syntymisen historialle erittäin tärkeätä. Juuri tämän viimeksiviitatun seikan tähden on tarpeellista tietää, kuinka paljon ja minkälaisia runoja on säilynyt kussakin paikassa ulkopuolella tuota pohjoista, kaikkein parhainta runo-alaa. Sitä varten on meidän nyt yksitellen tutkiminen Kalevalan eri-osain leviämissuhteita. Ennen kuin tähän työhön ryhdymme, tulee meidän kuitenkin ensiksi tarkata huomiomme kahteen seikkaan.
Parhaankin runo-alan rajaseuduilla jo ovat joskus vanhat sankarinimet joutuneet unhotuksiin, vaikka niiden tekoja yhä vielä laulellaan. Tässä tapauksessa tulee työn tekijäksi joku epämääräinen "veli" tahi "neiti" taikkapa asettaa laulaja oman itsensäkin runon sankarin sijaan ja "minä" tekee kaikki tehtävät. Olkoon esimerkkinä tästä menetystavasta seuraava, Ilamantsista saatu ja aivan selvästi Lemminkäistä, osaksi Ilmaristakin tarkoittava runo:[216]
Kesät kengitin hevosta,
Talvet tallikonkaria,
Valjastin tulisen ruunan;
Vesi tippui vempeleestä,
Rasva rahkehen nenästä.
"Emoseni, vaimo vanha,
Kunpa paitani pesisit
Mustan käärmehen verillä;
Emoseni, vaimo vanha,
Haepas varvashattarani!
Lähen Hiiestä kosihin,
Vuoresta valantehesta".
Jou'uin neitosen kotihin.
Tupa oli täynnä tuppisuita,
Peripenkki tietäjiä,
Sivuseinä laulajia;
Ne lauloivat Lapin virttä,
Hiien virttä vinguttivat.
Ulkoa runoja kuulin,
Läpi seinän laulajoita,
Läpi sammalen sanoja.
Itse loime loitsijaksi,
Lauloin ma mokomat miehet,
"Anna, eukko, tyttöäsi!" —
"Äsken annan tyttäreni,
Kun suistat suet saloista,
Karhut kahleisin asetat".
Mä suistin suet saloista,
Karhut kahleisin asetin.
"Äsken annan tyttäreni,
Kun sä kynnät kyisen pellon".
Minä kynnin kyisen pellon.
"Äsken annan tyttäreni,
Kun sä kylvet kuuman saunan
Vastan rautaisen keralla".
Minä kylvin kuuman saunan.
"Anna, eukko, tyttöäsi!" —
"Jo nyt annan tyttäreni
Sekä nuoren morsiamen
Korpille Kojon pojalle". —
"Käy nyt, neitonen, rekehen,
Lähde, Jesus, kelkkahani!"
Loitsurunoissa on sangen usein Jesus, neitsyt Maaria tahi joku pyhämies astunut pakanallisten jumalien sijaan, ja nähdäänpä joskus esimerkki samasta myöskin kertomarunoissa.
Toinen huomattava seikka on taas, että niissä seuduissa, missä vanhat runot vielä ovat täydessä voimassansa, pannaan tai kumminkin ennen aikaan pantiin pitempiä tai lyhyempiä kappaleita niistä uudempiin, jostain merkillisestä tapauksesta tehtyihin. Silmäänpistävän esimerkin semmoisista antaa tuo runo Wiipurin linnan hävityksestä.[217]
Iivana iso isäntä,
Meiän kuulu kullan solki,
Sukivi sota-oritta,
Sorajouhta suorittavi,
Sanovi sanalla tuolla:
"Et sie itkisi, emoni,
Valittaisi, vaimo-rukka,
Jos mä jonnekin menisin,
Ruotsin rohkean tiloille,
Suurille sotakeoille,
Miehen tappotanterille".
Emo estellä käkesi,
Varoitella vaimo-rukka.
Iivana, iso isäntä,
Toki mietti mennäksensä,
Lähteäksensä lupasi;
Jalan kenki kiukahalla,
Toisen lautsan partahalla,
Pihalla kävysteleksen,
Veräjillä vyötteleksen.
Latoi laivoja lahelle,
Suoritti sotavenoja;
Miekoitsi tuhannen miestä,
Satuloitsi sa'an urosta.
Latoi miehet laivoihinsa,
Kuni sotka poikiansa,
Tavi lapsensa latovi.
Kohenteli purjepuita,
Nosti puuhun purjehia,
Vaattehia varpapuihin.
Niin on puussa purjehia,
Vaattehia varpapuissa,
Kuni kummun kuusosia
Tahi mäntyjä mäellä.
Läksi siitä laskemahan:
Laski päivän maavesiä,
Päivän toisen suovesiä,
Kolmannen merivesiä;
Niin päivällä kolmannella,
Lankes alle Suomen linnan,
Alle Wiipurin vihannan:
"Onko linnassa olutta
Ilman olven panematta,
Tulijalle vierahalle,
Saavalle käkeävälle?
Onko linnassa lihoa
Ilman härän iskemättä,
Suuren sonnin sortamatta?"
Kun piloilla hänelle tarjotaan tynnyri tulikiveä, vanhan ruunan raato, niin jo