Iivana, iso isäntä,
Siitä suuttui, siitä syäntyi;
Kovin suuttui ja syäntyi;
Murti suuta, väänti päätä,
Murti mustoa haventa.
Niinkuin näkyy, on tämä runo alusta loppuun kokoonpantu vanhain kertomarunoin sipaleista. Iivana sanotaan kultasoljeksi, aivan kuin Kullervo, ja jättää myös, sotaan lähteissänsä, samalla tavalla jäähyväiset äidilleen.[218] Tämän varoitukset taas muistuttavat mieleen Lemminkäisen äitiä. Iivanan varustauminen on kerrottu samoilla sanoilla kuin Tieran hankinta sotaan;[219] oluen ja lihan vaatiminen[220] sekä viimein suuttuminen[221] pilkasta vastaa Lemminkäisen toista käyntiä Pohjolassa ja on useassa paikassa suoritettu juuri Kalevalan lauseilla. Sotalaivaston varustus sekä purjehdus ovat viimein sanasta sanaan yhtäpitävät Sampo-retken kuvauksen kanssa.[222]
Nämät kaksi seikkaa mielessä pitäen, lähdemme nyt tutkimaan Kalevalan jäännöksiä Suomessa sekä Inkerissä.
Jos Sortavalasta, Lönnrot'in määräämän paremman runolaulun etelärajasta, menemme eteenpäin samaan suuntaan, tulee meille ensin Wiipurin läänin eteläinen kulma tutkittavaksi. Tämän laulutapa on kuitenkin kiinteimmässä yhteydessä Inkerissä yleisen kanssa, jonka vuoksi molemmat maakunnat yhdistämme Inkerin alueen nimellä. Merkillistä on tässä alueessa, että sen runsain ja parhain runolähde on äärimmäinen länsi, ne inkeriläiset seurakunnat, jotka Viron rajasta venyvät pitkänä kaistaleena pitkin meren rantaa melkein Kaarostan (Oranienbaum'in) kaupungille saakka. Sydänmaa on lauluista paljoa laihempi, samoin Pietarin kaupungin ympäristö laajassa piirissä. Pohjois-puolella tätä aukkoa on taas runsaslauluinen, vaikkei edellämainitun vertainen runosaareke, sisältävä koko Pohjois-Inkerin sekä suomenpuoliset kaakkoiset rajapitäjät Käkisalmen eteläpuolella. Myöskin suomenpuoliselta meren rannikolta aina Wiipuriin asti on vielä kohtalaisesti saatu runoja; mutta Vuoksen varret samoinkuin Wiipurin läänin muu osa Sortavalaan asti ovat paljoa köyhemmät. Inkerin länsirannikon laulurikkauden hyvin selittää se seikka, että siellä niin suurin määrin asuu kreikan-uskoisia Inkerikoita. Etelämpänä ja Pietarin ympärillä on venäläinen vaikutus laulun vaientanut. Mutta miksi viipurilainen merenrannikko on paremmin säilyttänyt runonsa kuin sen takainen sydänmaa, ja miksi laulu Laatokan länsirannoilla on niin laihtunut Sortavalan ja Käkisalmen välillä, vaikka se etelämpänä rajalla vielä rehoittaa, on vaikea selittää. Koska liike, ja sivistys ovat kansanlaulun hävittäjinä, pitäisi sen oleman runsaampana Jääskessä kuin Uudellakirkolla. Samasta syystä ei pitäisi olla eroitusta Kurkijoen ja Sakkulan välillä, joissa sivistys- ja liike-suhteet ovat ihan samat. Yhtäläiset ovat niissä myös uskonnolliset suhteet; vanha kreikan-uskoinen väestö, joka ylimalkaan paremmin on säilyttänyt vanhat muistot, on koko läntiseltä Laatokan rannikolta yhdellä aikaa muuttanut pois, jättäen jokapaikkaan yhtä vähäisiä jätteitä.
Inkerin alueessa on maailman syntyä kuvaava runo hyvin yleinen. Pääskyläinen, päivän lintu, lentelee, liitelee, etsien pesän sijaa, keksii viimein purjehtivan laivan ja munii siihen. Myrsky kuitenkin kallistaa laivan, niin että muna vierähtää veteen ja särkyy. Pääskynen taottaa haravan, saa sillä ylös munansa kappaleet ja huomaa, että ne ovat muuttuneet kuuksi, auringoksi sekä tähdeksi.[223] Tästä alkumuodosta on sitten syntynyt uudempia, niin että munasta, taivaskappalten sijasta, syntyy kaloja tai hylkeitä[224] taikka saari,[225] vieläpä on jälkimmäinen jatkettu sillä tavoin, että saaressa on nurmi, nurmen päällä neito, jota kaikki kosivat.[226] Huomattava on, että nämät uudemmat muodot eivät löydy Länsi-Inkerissä, vaan ainoasti itäisessä ja kaikkein runsaimmin Suomen puolella, missä alkuperäinen runo on tuttu ainoasti rajapitäjissä.
Isosta tammesta ei lauleta yhtä yhtäläisesti; täydellisimmät kappaleet on saatu Länsi-Inkeristä. Kaadettua tehdään siitä tavallisesti laivoja, mastoja, tynnyreitä y.m.[227] Puitten ja ohran kylvämisestä ei tiedetä mitään. Kuitenkin on yleinen balladi, jossa kyntömieheltä sudet ja karhut syövät hevosen, samaten kuin Virossa maailman kyntäjältä Kalevinpojalta.
Wäinämöisen ja Joukahaisen (oikeastaan Joukamoisen) kilpalaulusta on ainoasti Länsi-Inkerissä täydellisempi kappale tallella.[228] Tavallisesti Joukamoinen vaan kerskaa kaivaneensa meren haudat y.m. ja Wäinämöinen sen sanoo omaksi työksensä.[229]
Sitä vastoin ovat Aino-runon tapaiset balladit hyvin yleiset, vaikka lyhyemmässä muodossa. Laajalta lauletaan runo siitä, kuinka tyttö taivaan rajoja astuessaan saa koristeita, vaan metsässä sitten varas ne ryöstää; itkien tulee hän kotiin, jossa äiti häntä lohduttaa ja lahjoittaa aitassa tallella olevat paremmat korut.[230] Yhtä laajalta tavataan myös toinen runo kylpemisestä meressä. Neiti näkee kolme neittä kylpemässä, panee vaatteensa rannalle ja heittää itsensä neljänneksi veteen. Hän ei kuitenkaan siihen kuole, vaan hauki taikka varas viepi vaatteet sekä korut, joiden sijaan äiti aitasta antaa toiset.[231] Monesti kuullaan myös semmoinen toisinto, että tyttö veljeltään saapi Virosta tuodun suan; tämä putoo häneltä mereen, kun hän sillä päätään sukii, ja sitä tavoitellessaan hän löytää miekan.[232] Taikka myös veli putoo mereen suan jäljestä, ja hän silloin hukkuu.[233] Inkerissä monesti neito menee luutia lehdosta taittamaan, jolloin nuori mies sanoo hänen olevan myödyn hänelle ja neito vähäksyy annettua hintaa.[234] Yhdessä runossa, jossa on Kullervon sisaren aineksia seassa, viepi jänis sanan itsensä hirttäneen tytön kuolemasta.[235]
Kosintarunoista on monta toisintoa, joista muutamat varsin merkilliset, Kalevalan syntymishistorialle tärkeät.
Länsi-Inkerissä lauletaan sepän tulosta Saareen, missä kaikki maat olivat saroin jaetut, arvan lyömällä ositetut. Hän löytää viimein kuitenkin sen verran sijaa, että voi rakentaa pienoisen pajasen (välistä panee paitansa pajaksi, polvensa alaisimeksi y.m.) ja rupeaa siellä takomaan maakunnalle kaikellaisia tarpeita, erittäin tytöille koristeita. Mutta näitä hänen teoksiansa ei kiitetäkään hyviksi. Siitä suuttuneena seppä viskaa suohon sepinkalunsa, arolle alaisimensa ja rupeaa rekeä veistämään. Tehtyään sen suurella huolella valmiiksi, hän valjastuttaa orjallaan hevosen ja lähtee ajamaan sukunsa, appensa ja anoppinsa luokse, johon häntä muutamien toisintoin mukaan on häihin kutsuttu. Siellä seppä kiistoin vastaan-otettiin, kiistoin syötettiin ja juotettiin, kiistoin myös soimattiin.[236] Hän koettaa jonkun aikaa elää ilman vaimotta, mutta se tulee kovin ikäväksi. Senvuoksi hän takoo itselleen kultavaimon samoilla tempuilla kuin painetussa Kalevalassa, mutta huomaa sen liian kylmäksi. Seppä sanotaan joskus vaan manteren matalaksi sepäksi, joskus ilmautuu hänen nimenänsä Ilmaroi t. Ismaroi.[237] Joskus harvoin runo alkaa sillä tavoin, että seppä yrittää kivelle uida, vaan jääpi veden ajoksi ja tulee viimein Suomen rantaan, jossa neidot ovat sotkemassa. Jatko sitten on tavallinen.[238] Itä-Inkerissä ja Käkisalmen puolella ei tunneta muuta kuin alkurivit ja kultaneidon takominen.[239]