Tässä runossa siis Ilmarinen ilmautuu yksinään kosijana; mutta löytyypä kuitenkin toinenkin muodostus, jossa hänellä on kilpaveljiä.
Saaressa oli nuori neiti;
Tuota neittä kiitettihin,
Tuota neittä kosjottihin,
Halki maiden haastettihin,
Yli maiden mainittihin.
Isä tahtoi Ismarolle,
Väinämöinen Vennaan mieli.[240]
Emo mieli Laukahalle,
Syyä Laukahan lohia;
Miepä mielin manterelle,
Manterelle, seppyelle.
Manteren matala seppä
Sanoi Saarehen lähössä:
"Saapiko nai'a Saaren maalta".
Ansiotyöksi määrätään hänelle teräksisen sillan, rautaisen aidan rakentaminen merelle; sitten kultaristisen kirkon laittaminen; viimein helmisen hevosen, helmisen ajajan ja helmiruoskan luominen.
Sitten ainoi annettihin,
Satulahan saatettihin.
Ismaroi on tässä, kumma kyllä, kuitenkin tehty eripersonaksi kuin onnellinen kosija "manteren seppä", joka myös yhdessä värssyssä saa nimen "seppä Inkeroinen."[241]
Tässä viimeksi mainittu runo, jolla ei edellä esille tuodun toisinnon kanssa ole mitään muuta yhteistä, paitsi että kosija tässäkin on sama, alkaa omituisella tavalla. Iski tulta Ismaroinen ja Väinämöinen merellä, siihen syntyi saari, saareen karja, karjalle emäntä, emännälle nuori neito, jota kaikki kosivat. Toisessa kappaleessa Kullervo kulkee kultineen, muru putoo mereen, siitä muodostuu saari j.n.e.[242] Samalla tavoin alkavia runoja on useampiakin samoilta seuduilta, mutta niissä on kilpakosijat erilaisista Inkerin pitäjistä taikkapa kuusta ja päivästä. Hiukka yleisempi kuin Ilmarisen kilpakosinta on niissä manteren matalan sepän kysymys: saako tulla Saaren sukuun, sekä siitä seuraavat ansiotyöt.[243]
Taivaskappaleitten kilpakosinta, joka nähtävästi on antanut aiheen ylempänä esiintuotuun kilpaan, on hyvin yleinen Inkerin alueessa. Ainoasti lännessä se kuitenkin tavataan joskus täydellisenä, niin että päivä, kuu ja tähti kaikki kolme ilmautuvat kosijoina.[244] Tavallisesti on tähden sijasta kosija Peri-Virosta tahi Inkeristä,[245] välistä Kulleroinen mies kuningas.[246] Idempänä kuukin usein katoaa, niin että ainoasti Päivölän kosija jää jäljelle.[247] Monissa kappaleissa ovat kaikki tarulliset kosijat muuttuneet nykyaikaisiksi erilaisista Inkerin pitäjistä tuleviksi. Tavallisesti on tähän runoon täällä sovitettu tuo erikseenkin ilmautuva alku, että kaunis Katrina, kauan kotona kasvaen, valittaa sulhasten puutetta ja saa tietää syyn olevan siinä, kun hän ei pese itseänsä. Nyt hän rupeaa itseänsä puhdistelemaan, sukimaan, laittelemaan, sillä seurauksella että nuot korkeat loistavat kosijat saapuvat.
Niissä toisinnoissa, joissa Päivölän poika on ainoa jäljelle jäänyt
tarullisista kosijoista, hän astuu viimeiseksi esiin ja saakin neidon.
Sama sankari ilmautuu myös yhdessä toisenlaisessakin runossa
Länsi-Inkeristä yksinään:
Päivän poika valkeainen
Satuloi sata hevosta
Satahan satulavyöhön,
Sata miestä miekoitteli.
Meni Tuonesta kosihin,
Manalasta morsianta.
Tuoni istui tien selällä,
Rautaisen rahin nenässä,
Kultatuolin kuppuralla.
Tuoni vastaan vastaeli:
"Kyllä annan tyttäreni,
Kun käyt minun käskyjäni,
Astut jalka-askeleeni:
Kun kylvet tulisen saunan,
Tuli tuiskaavi ovesta,
Lemmä (sic!) löyhkii ikkunasta;
Jos vieret verisen virstan
Neulojen neniä myöten,
Kirvehen teriä myöten,
Kassaran kasoja myöten;
Jos te'et munasta solmun,
Solmun tuntumattomaksi,
Punot nuoran ruumenista,
Ruumenen rajallisista!"
Päivän poika valkeainen
Otti tuonkin tehäksehen,
Ennen kuin ilman ollaksehen,
Naisetta elelläksehen;
Kylpi tuon tulisen saunan,
Vieri tuon verisen virstan,
Niin ujuikin uhtuhussa (?),
Painui paukasen (?) alatse;
Teki solmusen munahan,
Solmun tuntumattomaksi;
Punoi nuoran ruumenista,
Ruumenen rajallisista.
Sitten tuo antoi tyttärensä.[248]
Samaa runoa on saatu koko joukko muitakin kappaleita Länsi- ja
Keski-Inkeristä, mutta niissä on aina kosijalla toinen nimi: Antero
Ylimön poika, Iivana Kojosen poika t.m.[249]