Mutta kaikki nuot sadat, nuot tuhannet miehet, samoin kuin myös Wäinämöisen laivassa oleva suurilukuinen urhoväki, jäävät sitten aivan käyttämättä, joutavaksi runolliseksi koristeeksi. Sama ilmiö Kullervo-jaksossa on jo tullut huomautetuksi. Osaksi on tosin näissä nyt esiintuoduissa esimerkeissä syynä Suomen kansan alkuperäinen ja luonteenomainen taipumus loitsimiseen. Mutta ei se luullakseni yksin voi olla täydesti riittävänä selityksenä. Onhan toiselta puolen Kalevalassa sangen monta paikkaa, joista näkyy, että muinoin, vaikka hengenvoimaa pidettiinkin ylimmässä arvossa, ei myöskään senvuoksi halveksittu miekanmittelyä. Katsokaamme esim. Lemminkäisen jäähyväis-keskustelua äitinsä kanssa,[34] Kullervon sotariemua,[35] Wäinämöisen iloa uudesta miekastansa,[36] viimein vielä veneenkin ikävöimistä sotaan.[37] Kenties olikin vanhempina aikoina Sampotaistelun ja ylimalkain sotaisten töitten kuvaus Kalevalassa täydellisempi kuin tätä nykyä. Yhden Kantelettaren runon toisinnoissa on meillä hyvä esimerkki siitä, kuinka alkuaan sankari-aikaa kuvaava laulu voi muuttua pelkäksi idylliksi. Tässä laulussa[38] — sen nimi on Kalevalan neiti — kiroo kosija ne lahjat, jotka on tytön sukulaisille turhaan antanut naimislunnaiksi. Muun muassa lausuu hän esim.: "Isosi soti-oronen sotitielle sortukohon!" Mutta eräässä toisinnossa[39] tapaamme me näiden rivien sijasta: "vaollensa vaipukohon kyntö-aikana parasna!" Sitä vastaan kirous veljen osasta: "veljesi veno punainen kohti juoskohon kiveä soutu-aikana parasna!" kuuluu siinä: "veljesi sotivenonen kohti juoskohon kiveä parasna sotikesänä!" Sattumus vaan on näissä tapauksissa säilyttänyt sotaisen, epäilemättä muinaisemman muodon. Hyvin siis on mahdollista, että samoin ja paljon suuremmassa määrässä on käynyt Kalevalan runoissa. Semmoinen muutos olisi vaan ollut luonnollinen vaikutus historiallisista vaiheista. Suomen kansa menetti itsenäisyytensä. Se soti senkin jälkeen paljon, soti urhollisesti velvollisuuden ja uskollisuuden vaatimuksesta. Mutta se soti ja ylimalkaan toimi valtiollisella alalla pääasiallisesti toisen käskyläisnä. Koko se ala sen kautta menetti sen perikuvallisen loisteen, sen innostuttavan voiman, jota runo vaatii. Kansan henki haki parhaan tyydytyksensä koti- ja perhe-elämän piiristä, jossa se yhä edelleenkin sai itsenäisesti luoda luomiansa. Siitä oli luonnollinen seuraus, että idylli rupesi versomisessaan voittamaan sankarirunoelmaa. Lieneekö todella, niin kuin tässä on koeteltu osoittaa mahdolliseksi, Kalevalan eri-osain suhde muinoin ollut toisellainen, vai lieneekö suunnitelma alkuperäänsäkin jo ollut yhtä epäsuhtainen, niin voi meillä arvostelussamme tietysti ainoasti Kalevalan nykyinen olevainen muoto olla esineenä. Ja siinä meidän, vaikka pidämme kiinni Kalevalan yhtenäisyydestä, todistaen yhden ajatuksen käyvän koko runoelman läpi, samassa kuitenkin täytyy myöntää, että tämä ajatus ei ole kohdallisesti toimeen pantu ja että siis Kalevalan suunnitelmassa puuttuu taiteellinen, kaikki kohdat hallitseva täydellisyys.
II. Kalevalan runollinen kauneus ylimalkaan.[40]
Osaksi puuttuvan täydellisyytensä suunnitelmassa palkitsee kuitenkin Kalevala taiteellisuudellaan ja puhtaalla epillisyydellään toisissa suhteissa. Tämä on ulkomaalaisiinkin tutkijoihin tehnyt syvän vaikutuksen.
"Tässä virtaa", lausui Grimm,[41] "edessämme runoelma, joka, jos mikään, on puhdas epos, esitystavassaan koreilemattomana ja sen kautta sitä vaikuttavampana, sisältäen suuren aarteen ennen tuntemattomia taikka myös toisiin tunnettuihin liittyviä taruja, vertauskuvia ja lauseparsia. Erittäin vielä tahdon huomauttaa tässä ilmautuvaa elävää, mielekästä luonnon tajuntaa, jonka vertaista tuskin voi tavata missään muualla paitsi Indian runoissa".
Samoin on Rosencrantz'in Runouden historiassa luettavana:[42] "Entäs aineen suoritus! Se on niin erin-omainen, ettei voi olla suomatta korkeinta kunnioitusta kansalle, jonka kuvausvoima on niin monimuotoinen. Esitys on täydesti objektivinen, noudattain puhtainta kertomarunollista henkeä; se ei piirusta ainoasti haamuntapaisia rajaviivoja, vaan maalaa yksilöitä-luovalla voimalla elävän todellisuuden kaikkia haaroja. Itämeren pohjois-rannikkoin salot, elävät ja ihmiset eivät ole missään muualla kuvatut niin veistokuvantapaisella selvyydellä, niin heleillä väreillä. Pohjan perän asukkaitten omituinen mielenlaatu, joka yhdistää hellyyden pienimpiinkin ja mielihalun suuruuteen, summattomuuteen asti, on tässä niin hyvin sankarein luonteissa, kuin myös tapauksissa kaikin puolin esiintuotu".
Enemmän rajoitettu, mutta sen kautta juuri vielä luotettavampi kiitoksessaan, on Max Müller'in lausunto.[43] "Vanhusten suusta", sanoo hän, "on tullut kerätyksi kertomarunoelma, joka pituudeltaan ja täysinäisyydeltään on Iliadin kaltainen, vieläpä, jos hetkeksi voisimme unohtaa kaiken, mitä me lapsuudessa opimme pitämään kauniina, ei tuntuisi vähemmän kauniilta kuin Homeron laulu. Suomalainen ei ole tosin mikään Kreikkalainen, Wäinämöinen ei mikään Homeros, mutta jos maalari saa ottaa värinsä häntä ympäröivästä luonnosta, jos hänen on lupa kuvata ne ihmiset, joiden keskellä elää, niin on Kalevalallakin Iliadin vertaiset ansionsa ja voi se vaatia itselleen sijaa maailman viidentenä kansanluomana sankarirunoelmana Jonian laulujen, Indian Mahábháratan, Persian Shánamen ja Saksan Niebelungen-lied'in rinnalla".[44]
Etevin niistä ominaisuuksista, jotka Kalevalan puoleen ovat vetäneet tämän asiantuntijain yleisen ihastuksen, on epäilemättä sen selvä, elävä, todellisia muotoja luova kuvausvoima, suuri lahja kaikessa runoudessa, mutta erittäinkin päävaatimus epoksessa, jolla on runouden kokonaisuudessa sama sija, mikä kuvanveistolla ja maalauksella taiteessa ylimalkaan. Täyden käsityksen meidän Kalevalamme mestariudesta tässä suhteessa saapi ainoasti se, jolla on tilaisuutta verrata sitä useimpain muiden kansain kokeisin tällä alalla. Ossian'in lauluissa hapuilemme aina ikään kuin sakeassa vuorisumussa; sankarien luonne ja muoto, tapaukset ja tapausten tanteret näkyvät vaan hämärinä haamuina, niin ettemme tiedä, näemmekö jotain maan päällä tapahtuvaa vai kuvitteleeko edessämme tuommoinen tyhjä, lihaton, veretön aaveparvi, kuin Kreikkalaisten Hadeksessa. Eddalla on se omituisuus, ettei mikään tapaus ole kuvattu täydessä laajuudessansa, vaan ainoasti joku erittäin liikuttava seikka siitä, sekin enimmiten vaan keskinäispuheitten kautta. Näiden puheitten välinen kertomus tapahtuneista asioista on aivan lyhyt, enimmiten vaan muutamia rivejä sisältävä, sangen usein suorasanainen, monestipa aivan poisjätetty. Ulkonainen muoto ja luonto ovat melkein kokonaan kuvaamatta. Tässä ytimekkäässä, kaiken voimansa yhteen kohtaan kokoovassa muodossansa, niinkuin myös tarujensa perus-aatteitten syvyyden kautta, tekevät tosin Eddan laulut mahtavan vaikutuksen, mutta koko tämä kuvaamistapa on pikemmin draamallinen kuin epillinen, ja tuntuu kovin katkonaiselta. Todellisemmin epilliset ovat Venäläisten ja Servialaisten runoelmat, etenkin jälkimmäiset, jotka elävässä kuvauksessa vetävät vertaa vaikka millekin mestariteokselle; mutta kumpikaan näistä kansoista ei ole yhtähyvin luonut muuta kuin erinäisiä pikkukuvasia; heiltä puuttuu täydellinen, koko kansan elämän, koko maan luonnon käsittävä kokonaiskuvaelma. Siitä vaillinaisuudesta ei sovi suinkaan moittia saksalaista Niebelungenlied'iä; se luopi kokonaisen, kaikinpuolisen kuvan etehemme; siinä ei ole mitään katkonaisuutta, mitään hämäryyttä piirteissä; päinvastoin on kaikki maalattu leveimmällä pensselillä. Mutta tämä pensseli enimmiten ei ole taidemaalaajan, vaan seinämaalarin. Vaikka itse läpikäyvä aate on niin syvästi runollinen, vaikka toimivain henkilöin luonne on niin jalosti esitetty, on toiselta puolin koko kertomis- ja kuvaamistapa runollisuutta vailla. "Se on tavallisesti", käyttääksemme saksalaisen tutkijan Vischer'in sanoja, "sanaton, riimitön, kuvaton kurjimpaan köyhyyteen asti, vaan samassa lavea ja ikävä suunnattomuuteen saakka".[45] — Kuinka ihan toista on tuon hämäryyden, katkonaisuuden, osinaisuuden tai ikävystyttävän laveuden rinnalla kreikkalaisten kertomarunoelmain selvä, kirkas, täysinäinen, kaikinpuolinen, mutta laveimpanakin melkein aina kauneuden rajain sisällä pysyvä kuvaus! Kaikki on niin ilmi-elävää — me näemme silmillämme, me kuulemme korvillamme koko tuon ihanan kreikkalaisen maailman, niinkuin se on ollut, mutta kuitenkin samassa kirkastettuna runouden ihmevalon kautta.
Tässä lumoavassa kuvausvoimassansa ovat Homeron nimellä tutut laulut ainoina, verrattomina runouden historiassa; silmitöntä kansallis-ylpeyttä se olisi, jos tahtoisimme asettaa Kalevalamme kaikin puolin noiden kertomarunouden ikuisten perikuvain rinnalle. Mutta meidän kansallemme on kuitenkin epäilemättä tuleva se kunnia, että se yksin on tässä suhteessa päässyt runottaren suosikkeja Kreikkalaisia sangen lähelle, jättäen kauas taaksensa kaikkein muitten kansain jaloimmatkin teokset. Tämä paikoittainen heikommuus niinkuin myös ylimalkainen etevyys on astuva esiin nyt seuraavasta eriseikkain tarkastuksesta.
Kertomus Kalevalassa edistyy enimmiten, oikean epillisyyden luonteen mukaan, niinkuin kirkas, tyyni virta, läpikuultavassa vedessään näyttäen tekoin pohjana olevat tunteet sekä mielihalut, ja pinnassaan selvästi kuvaellen kaikkea, jonka ohitse se kulkee. Ei tapaa Kalevalassa mitään tyhjää koreilemista, mitään teeskelevää pöyhkeilyä. Mutta joskus, jos aine niin vaatii, tämä tyyni virtakin kiihtyy, ja silloin se kuohahtaa mahtavaksi koskeksi.
Kertomuksessa taistelusta Wäinämöisen ja Joukahaisen välillä esim. on vanhan mestarin laulu kuvattu seuraavilla voimakkailla lauseilla: