Lauloi vanha Wäinämöinen:
Järvet läikkyi, maa järisi,
Vuoret vaskiset vapisi,
Paaet vahvat paukahteli,
Kalliot kaheksi lenti,
Kivet rannoilla rakoili.[46]
Yhtä mahtava on myös sen myrskyn kuvaus, jonka Ukko Louhen pyynnöstä nosti Sammon ryöstäjiä vastaan:
Nousi tuulet tuulemahan,
Säät rajut rajuamahan;
Kovin läikkyi länsituuli,
Luoetuuli tuikutteli,
Enemmän etelätuuli,
Itä inkui ilkeästi,
Kauheasti kaakko karjui,
Pohjoinen kovin porasi.
Tuuli puut lehettömäksi,
Havupuut havuttomaksi,
Kanervat kukattomaksi,
Heinät helpehettömäksi;
Nosti mustia muria
Päälle selvien vesien.[47]
Olkoon vielä kolmantena esimerkkinä Kalevalaisten hurja soutu, koska
Louhen laiva alkoi tulla lähemmäksi:
Souti seppo Ilmarinen,
Souti lieto Lemminkäinen,
Souti kansa kaikellainen:
Lyllyivät melat lylyiset,
Hangat piukki pihlajaiset,
Vene honkainen vapisi;
Nenä hyrski hylkehenä,
Perä koskena kohisi,
Vesi kiehui kelloloissa,
Vaahti palloissa pakeni.[48]
Joskus on tämmöisessä kuvaamisessa käytetty ainoasti muutamia rivejä, mutta ne niin mahtipontisia, että vaikuttavat yhtä paljon kuin koko kirja. Niin esim. kerrotaan kuinka Kalevan kansassa oli liikkumassa:
Tautia tavattomia,
Nimen tietämättömiä;
Alta lattiat lahoovi,
Päältä peite märkänevi.[49]
Samoin Kullervo, koska häntä oli käsketty tarpomaan koko voimallansa:
Ve'en velliksi seoitti,
Tarpoi nuotan tappuroiksi,
Kalat liivaksi litsotti.[50]
Toisin paikoin ei kuvaus ole eikä aineen laadun mukaan voikaan olla näin voimakkaaksi tarkoitettu, vaan tulee sen sijaan hilpeytensä kautta eläväksi. Semmoisen paikan esim. tapaamme siinä, missä Pohjolan neiti kutoo, istuen taivaan kaarella: