Kodasmäell' on suuri kuusi,
Lepät laajat Leuvalassa,
Tammi Tarvasten mäellä;
Kukkuvi käkeä kolme,
Laulaa kolme linnukaista;
Yksi kukkui: "kuole, kuole!"
Toinen kukkui: "murhe, murhe!"
Kolmas kukkui: "kullan kainaloon!"
Joka kukkui: "kuole, kuole!"
Sen ma itsellen' ehitän,
Mikä kukkuu "murhe, murhe!"
Sen mä laskelle lähetän;
Mikä kukkuu "kullan kainaloon!"
Kullakseni kasvattelen.
Viimeinkin on vielä kalaksi muuttuneen Ainon pyytämisestäkin Virolaisilla tallella pieni, mutta syntyperäänsä selvästi osoittava katkelma.[389] Se kertoo kuinka joessa on kolme kalan lajia:
Yks on siika mustaselkä,
Toinen hanki halliselkä,
Kolmas lohi laajalauko.
Otin ma kalan kätehen,
Vein minä kalan kotihin,
Kävin kalaa keittämähän
Isän pitkällä pinolla,
Veljen lastuilla leveillä.
Kala virkkoi vastahani:
"Ei mua tuotu tuoreheksi,
Eipä viety verekseksi;
Tuotihin ma laulamahan,
Laulamaan, livertämähän!"
Kalevalan kosioretkiä vastaa varsinkin yksi virolainen runo, mutta se erittäin selvä sekä merkillinen.[390] "Minä", tuo kaikkiin kykenevä, tässäkin lähtee kauas kalaan:
Mull' oli vene luikon-luinen,
Airot hanhen sulkasista,
Astimet (= teljot?) sillin hampahista.
— — —
Sieltä sousin Saarenmaalle,
Saarelta viistoon Suomenmaalle.
Mitä kalaa sain merestä,
Suomesta salasilakkaa?
Vein ma vaimon Suomenmaalta,
Nuorikon Norrangan (= Norjan?) rajalta,
Kapenen kalliomaan keskeltä,
Pohjan päällikön pereestä,
Tauran (sic) tietäjäin suvusta.
Hääkutsuihin tuli joukoin suurin
Poikasia Pohjanmaalta,
Miehiä metsän takoa,
Naisia neljästä vallasta,
Tyttöjä Turkilan rajalta.
Kuormittain kokoon ko'ottiin
Aartehia Narvanmaalta,
Kultaa Kungelan ääriltä;
Antehista aavistelin
Puolisoni kalliin hinnan.
Sata päivää häät pidettiin,
Pohjolan ilopitoja:
Merestä makeiset tuotiin,
Ruotsin rannoilta rahnakalaa,
Kaukaa korvesta karhun lihaa,
Peuran lihaa Pohjan piiriltä,
Rasvalintuja lainehilta.
Jop' oli nyt kiiru kotihin,
Omaisia oppimahan,
Nuorikkoa näyttämähän,
Kuinka oli minut myös ylennetty.
Ostin Hiiomaalta (= Hiidestä) hevosen,
Tuurasta toisen orihin,
Panin parin korjan eteen,
Kiidätin kallioita myöten merelle.
Kansi klasinen merellä,
Klasi kallion kovuinen,
Kantoi kuormat katkeematta,
Kultakuormat kiikkumatta.
Nainen nauroi Suomen kielin,
Hepo hirnui Hiiden kielin,
Ori karjui Tuuran kielin.
Kulkuset kullasta kulisi,
Korja lauloi Narvan kielin,
— — —
Vihriä esliina Ruotsin kielin,
Punapaita Pohjolaa pajatti.
Ratsut rannalla rakensin,
Kolmet köyteni kohensin,
Panin päälle luisen luokin,
Kaulaan rahkehet rahaiset,
— — —
Läksin lystisti ajohon,
Käänsin kotipuoleheni;
Ajoin päivät päivän valolla,
Yöt kuu-kullan valolla,
Kauneulla Pohjan emännän,
Ruijan tulten tuikkehella —
Äidin helmien hopeisten,
Kultasoljen kuumottaissa,
Varjossa vanhan otavan;
Vartaat[391] johti vieraan tietä,
Koi-tähti kutsui kotihin.
Loppui meren kalliosilta,
Läksin maita liukumahan,
Myöten hankia ajelin,
Kynsin pitkiä kujia,
Ajoin näin kylä kylältä,
Kaupungista kaupunkihin.
Nuorikon tuli ikävä,
Itki kaukaista kotia.
Minä naista mielittelin:
"Ällös itke, armaiseni,
Älä kaipaa, kultaseni!
Ennen koittoa kotihin saamme,
Ennen valkenemista äidin syliin,
Koiton perästä perintömaalle! —
Oikoa, orit väsynyt,
Jalkoa, rauennut ruuna!
Kaurat kutsuvat kotihin,
Suitseet mieltäs mielittävät!" —
Pihan portille ajelin,
Korjani katoksen alle.
Tuli tyttö katsomahan,
Orja korjaa korjaamahan,
Ulos riensi äiti armas,
Vastahan vanha isoni.
Minä kuulustin emolta,
Vierain kielin väännätellen:
"Tuokaa juomaa uusin kannuin,
Huulen kastetta Marille!"
Äiti säikähti, vastaa tuohon:
"Kusta otan, kusta löydän?
Rainta kultainen ravistui,
Kannu rautainen katosi!"
Isä huutavi ovesta:
"Ota kulta-haarikkamme,
Vanhan Lempitin murhe-astia,
Sammuta jano nuorikolta!"
Toinpa vaimoni tupahan:
Kalliit vaatteensa kahisi,
Kultavitjansa kilisi.
Isä ällistyi tuvassa,
Emo vaipui kiukaan eteen,
Sisko kätkihe kammarihin,
Veikko viinakellarihin.
Isä huusi ihmetellen:
"Se on Kunglan kuuluisa tytär,
Se on puoliso kuninkaan!
Vaan ken mainio on miesi,
Mi sai morsion mertahansa?" —
"Tule, taatto, tunne poikas,
Tule, maammo, tunne poikas!"
Eipä tunne taatto, maammo,
Eipä tunne veikot nuoret;
Tunsipa sisaren silmä
Neulomastansa nutusta,
Kirjaamistaan kintahista.
Erittäin Wäinämöisen kosimisesta kertoo suorasanaisesti muistoon pantu taru. Ukko soitti ja lauloi, niin kauniisti kuin suinkin taisi, erään talon edessä. Ihastuen siitä juoksi sieltä kolme neitoa ulos. Wäinämöinen kääntyi ensin vanhimman puoleen, mutta se hänet kohta nauraen hylkäsi. Toinen salli ukon ottaa kiinni hänen kädestään ja viedä hänet tanssiin. Mutta sitten hän myös antoi kieltävän vastauksen. "Kyllä", sanoi hän, "osaat laulaa ja soittaa kauniisti, vaan ei jalkasi enää kelpaa tanssiin eikä harmaa partasi suunantoon". Kolmas ihastui tosin lauluun, niin että kyynelet silmistä vieri, vaan ilmoitti kuitenkin itsellään jo olevan nuoren sulhasen.[392]
Mitä muuta vielä löytyy Viron runoissa tähän kuuluvaa, on enimmiten katkonaista ja hämärätä. Kalevinpojan uiminen Suomeen on kuitenkin nähtävästi muisto Wäinämöisen samallaisesta tulosta Pohjolaan.[393] Värssyt
Pani kädet soutamahan,
Jalat takaa tyyrimähän,
Hiukset päässä purjehiksi;
Souti kiiruin Suomen puoleen,
Tyyrieli Turjaa kohti,
Purjehteli Pohjaa kohti[394]
näyttävät näet vielä selvästi, minnekä matka alkuansa kävi. Tämän retken tarkoituksesta, joka ei ollut kosiminen, tulee edempänä puhe. Suurelle maailmanretkelle lähtiessään teettää sitten Kalevinpoika itselleen, samoin kuin Wäinämöinen, suuren laivan tuosta isosta tammipuusta.[395] Tämän aluksen rakentamista varten täytyy Wäinämöisen käydä Tuonelassa; samoin Kalevinpoikakin, noutaessaan lautoja rakettavaa linnaa varten, käypi Manalassa (põrguessa = perkeleessä).[396] Mutta se tapahtuu vaan sattumalta, ilman mitään yhteyttä, matkan tarkoituksen kanssa, eikä ole myös näiden molempien Tuonelan retkien sivuseikat ollenkaan yhtäläiset. Vipusesta on ainoasti nimi (Viboane) ynnä se tieto, että hän oli mainio joutsimies, säilynyt Suomenlahden eteläpuolella.[397] Muuten ei ollut Virolaisillekaan tietojen hakeminen Manalasta suinkaan outo; sen todistaa nimi mana-tarkka, jolla Kalevipoeg-runostossa kunnioitetaan taitavimpia, mahtavimpia tietäjiä.
Hämärä muisto siitä, kuinka Annikki Ilmariselle tuopi sanoman Wäinämöisen lähdöstä kosioretkelle, on kenties tallella seuraavassa katkelmassa.[398] Anni neito hyppii lautaa, lauta livahtaa ja hänen kaulavitjansa, rintasolkensa menevät rikki. Hän rientää silloin sepän luokse ja pyytää: "Seppäseni, veikkoseni, paranna mun helmeni, ojenna soljen reunat". Seppä sen lupaa tehdä, jos Anni menee hänen pojalleen vaimoksi. Mutta Anni kieltää, koska sepän lapset on sysiset, takojan lapset tahmaiset. Loppu tässä siis taas pitää yhtä Pohjolan emännän varoituksen kanssa, koska Ilmarinen tulee hänen tytärtänsä kosimaan.