Eipä tyttö tyytynyt tähänkään vastenmielisyyden osoitukseen, vaan pisti puukollaan Sulevin kuolijaksi. Siitä hän meni itkien kotiin, jossa isä ja äiti tiedustavat syytä itkuun. Mutta kun tyttö kertoo murhatekonsa, saa hän siitä vaan kiitoksia, ylistyksiä. Samalla lailla toisessa runossa neito kävelee metsässä, jolloin varas vie hänen korunsa. Itkevää tytärtänsä lohduttaa äiti, luvaten ostaa uudet korut.[382] Kolmas runo laulaa tapauksen samalla lailla, kuin myös joskus Inkerissä on tapana:
Läksin mereen kiikkumahan
— — —
Panin helmet heinämaalle,
Vitjat pitkän luo'on päälle,
Sormukset someron päälle,
Nauhat laajan hiekan päälle.
Tulee sitten hauki ja pääskynen ja varastavat ne korut; loppu on melkein sama kuin edellisessä toisinnossa.[383] Neljännessä[384] on alku samallainen, mutta tyttö ei mene kotiin, vaan huutaa apua, jolloin kallion poika, Ruotsin kanteleen soittaja, tulee siihen, soittaa niin lumoovasti, että laineet jäävät kesken vieremistään seisomahan, pilvet pitkältä katsomaan, ja hauki sekä pääskynen tuovat ryöstetyt korut takaisin. Kallionpoika palkinnoksi avustansa pyytää tyttöä omaksensa, vakuuttaen:
"Meill' on pyhä jokapäivä,
Pitkin vuottamme pitoja!"
Mutta ei tyttö kuitenkaan suostu häneen. Kalliopoika tässä nähtävästi on väännös Kalevanpojasta, ja lisäys "kanteleen helistäjä" sekä tapa, jolla korut takaisin toimitetaan, näyttää selvästi että tässä ei ole kenestäkään muusta puhe, kuin vanhasta, vakavasta Wäinämöisestä. Tosin on hän tässä häväistyksen tekijästä muuttunut auttajaksi, mutta lopussa hänelle annetut rukkaset kääntävät kuitenkin laulun jälleen vanhalle, oikealle ladullensa.
Ainon kuolema taas on välitapauksena Kalevipoeg-runostossa.[385] Tässäkin tyttö lähtee mereen kiikkumahan, heittäen vaatteensa ja korunsa rannalle. Häntä ei kuitenkaan viekoita sinne "paasi kullanpaistavainen", niinkuin Suomen runossa, vaan sen sijaan meren pohjasta välkkyvä kultamiekka, jonka me myös Inkerissä jo olemme tavanneet samassa yhteydessä. Vaskimies nousee merestä ja lupaa hankkia sen miekan sieltä, jos tyttö hänelle tahtoisi tulla kotikanaksi. Tyttö ei siihen suostuisi, mutta hänen jalkansa livahtasi ja hän hukkuu mereen. Sureville vanhemmille, jotka tulevat meren rannalle häntä hakemaan, ilmoittaa hän kohtalonsa, lopettaen melkein samoilla sanoilla kuin suomalaisessakin runossa:
Läksin mereen kiikkumahan,
Lainehisin laulamahan;
Sinne ma kana katosin,
Sinne lintunen livahdin,
Näivehdyin ma nuori neito,
Kaunis kukkanen lakastuin.[386]
Moitittu on Lönnrot'ia siitä, että hän Kalevalan uudessa laitoksessa on antanut Ainon saada surmansa mielen häiriössä, vaikka hän useammissa toisinnoissa menee kuoloon täydellä päätöksellä. Tämä virolainen muodostus kuitenkin todistaa, että taitava mestarimme herkällä aistillansa oli valinnut oikean toisinnon. Nähtävästi ei henno Suomen runotar vierittää niin suuren rikoksen kiveä viattoman, onnettoman Ainon päälle. Tähän loppuu Kalevipoeg-runostoon otettu laulu neidon kuolemasta; mutta Kalevalassa kuvattu äidin suru löytyy Virossakin melkein samoilla sanoilla erään lyyrillisen laulun seassa:[387]
Silmät vettä vierettävät,
Kosket laskee lainehia,
Vesi vieree silmistäni,
Silmistäni poskilleni,
Poskiltani kaulahani
Kaulastani rinnoilleni,
Rinnoiltani helmoilleni,
Helmoiltani polvilleni,
Polviltani säärilleni,
Sääriltä jalan lavalle,
Jaloiltani varpahille,
Varpailta maahan vajosi.
Siitä sitten syntyi jokia. Kalevalassa kasvaa vielä jokiin saaria, saariin koivuja, ja koivuihin käkiä. Yhdessä jaksossa edellisen kanssa ei sitä Virolaiset laula tällä lailla; mutta yhtähyvin on heilläkin muisto käkien kukunnasta säilynyt erikseen toisen lyyrillisen runon seassa:[388]