b. Tatareissa.
Arvaamattoman runsaaksi sitä vastaan tulee saalihimme, niin pian kun nyt siirrymme vielä edemmäksi, Tatarien alalle, ja täälläkin kohtaa meitä taas heti tuo vanha tuttavamme, luomistaru.[616] Alussa, niin kertovat Altain Tatarit, jotka eivät ole vielä Muhammedin oppiin kääntyneet, vaan säilyttäneet vanhan loitsu-uskontonsa, oli ainoasti vettä; ei ollut mannerta, ei taivasta, ei aurinkoa eikä kuuta. Alku-ulapan ylitse lenteli Jumala, lenteli hänen kanssansa myös yksi ihminen, molemmat mustien hanhien muodossa. Ihminen kerran ylpeydessään pyrki Jumalaa korkeammaksi, josta suuttuneena tämä hänet sysäsi taivaasta alas mereen. Täällä masentui ihminen nöyräksi ja rukoili apua. Jumala silloin lausui: "syntyköön kivi!" ja meren pohjasta heti kohosi kivi, jonka päällä ihminen saattoi purjehtia vesien pinnalla. Jumala tuosta käski hänen sukeltaa pohjaan ja noutaa sieltä mutaa. — Manteren luominen tapahtuu sitten aivan kuin Mordvalaistenkin tarussa, sillä pienellä eroituksella, että Jumalan apulaisen ulossylkemistä lönteistä ainoasti syntyy soitten mättäät. Jumala nyt sanoi alku-ihmiselle: "sinä olet synnillä saastutettu ja kaikkien sinun alamaistesi mieli tulee yhtä pahaksi; minun alamaiseni sitä vastaan tulevat pyhiksi. He saavat nähdä auringon, he saavat nähdä valon. Oikea Kurbystan[617] on oleva minun nimeni; sinun nimes olkoon tästä lähtein Erlik (paha henki). Se ihminen, joka syntinsä minulta peittää, olkoon sinun; se, joka itsensä synnistä erottaa, on minun omani". — Kasvoipa nyt uudesta manteresta pitkä, oksaton puu. "Oksaton puu ei ole hauska katsella", virkkoi Jumala, "kasvakoon siihen yhdeksän oksaa, joka oksan juurelle yksi ihminen, joka ihmisestä eri-kansakunta". Siihen syntyi samassa, paitsi ihmisiä, myös nelijalkaisia, lintuja, kaikkia, joissa on henki. Erlik pyysi itselleenkin jonkun osan tuosta elävien paljoudesta, vaan ei Jumala antanut. Tuosta suuresta puusta ihmiset saivat ravintonsa; mutta heidän oli ainoasti lupa syödä hedelmiä itäänpäin kallistuvista oksista; kielletylle puolelle oli Jumala asettanut koiran ja käärmeen vartijoiksi. Vaan kerta, kun käärme oli nukahtanut, pujahti Erlik sen sisään ja houkutti ihmiset syömään kielletystä hedelmästä. Siitä karisivat heidän ihonsa peittävät karvat pois ja he rupesivat häpeemään. Jumala nyt tuomitsi käärmeen ihmisen ikivihollisuuden alaiseksi ja vaimon synnyttämään tuskalla sekä kivulla. Erlik pantiin kolmannen maakerroksen alle, pimentolaan asumaan, johon ei päivä paista, eikä kuu kumota. Jumala myös ilmoitti: ei tulevansa enään itse langenneitten luotujensa puheille, vaan lupasi kuitenkin lähettää Mai-Teren[618] heille kaikellaista hyödyllistä neuvomaan. Tämä Jumalan lähettiläs opetti sitten ohran, räätikän, sipulin y.m. viljelyksen.
Jonkun ajan kuluttua sai Erlik jälleen Jumalan lepytetyksi ja luvan rakentaa taivaan vahvuuden asunnoksensa; siellä hän sitten eli sukunsa kanssa. Mutta yksi jumalinen ihminen, Mandischire nimeltään, pani sen ihmeeksi, että viettelijän piti taivaassa riemuita, vaikka hänen kauttansa syntiin syöstyn ihmiskunnan täytyi vaivalla elättää henkeänsä täällä alhaalla. Hän läksi senvuoksi sotaan Erlik'iä vastaan ja särki hänen linnansa Jumalalta saadulla keihäällä. Taivaallisen linnan kappaleet putosivat alas maan päälle, ja niistä ovat nuot monet täällä nähtävät kivet, kalliot ja vuoret saaneet alkunsa. Erlik'in suku samassa myös hävitettiin. Hän rupesi sentähden jälleen luomaan itsellensä uusia alustalaisia; hän teki palkeen, pani pihdit alaisimelle ja rupesi vasaralla päälle lyömään. Ensin syntyi hänen ahjostaan sammakko, sitten käärme, karhu, metsäkarja, pari pahaa henkeä ja viimein kameli. Jumala nyt viskasi Erlik'in aseet tuleen, ettei syntyisi enempää saastaisia eläviä. Mutta pihdeistä ja vasarasta kuitenkin vielä muodostui rotta, palkeesta haikara.
Sitten lausui Jumala omaluomillensa ihmisille: "Olen teille antanut karjaa, ruokaa, kirkasta vettä; eläkää te nyt siivosti minun mielikseni! Podo-Sünkün lähetän kiinnittämään aurinkoa ja kuuta paikoillensa. Mandischiren _käsken opettaa teitä onkimaan, hamppua kehräämään, nuottaa kutomaan, venettä rakentamaan, pyssyä kruuteineen sepittämään ja niillä oravia ampumaan!" Näin tapahtuikin, vaan yhtenä päivänä tuuliaispää vei Mandischiren pois maan päältä.
Tom-joen varrella asuvat Tatarit[619] puolestaan tarinoivat: "Muinoin, muinoin suuri Pajana loi ihmisen, vaan ei osannut luoda häneen sielua. Hän meni siis suuren Kudain (ylijumalan) luokse semmoista pyytämään ja asetti sillä välin koiran vartijaksi." Tämän jälkeen jatkautuu taru aivan kuin Mordvalaisilla, ainoasti sillä eroituksella, että Schaitan'in nimi tässä on Erlik ja että Kudai viimein tuomitsee uskottoman vartijan "koiran elämään" s.o. että häntä jokainen saa piestä, vaikkapa kuolijaksi.[20]
Pää-asiallisesti on siis Altailaisten luomistaru samallainen kuin Volgan rantalaisilla, vaikka osaksi täydellisempi ja alkuperäisempi.[621] Senvuoksi ei olekaan tarvis uudestaan vertailla kaikkia sen kohtia suomalaisiin runoihin. Siinä olkoon kyllin, että otamme huomioon Erlik'in takomisen, jossa, samoin kuin Ilmarisen työssä, ilmautuu erilaisia tuotteita yksi toisensa perästä. Mandischiren katoominen tuuliaispäässä, sen jälkeen kun hänen toimensa täällä on täytetty, saattaisi taas vastata Wäinämöisen lähtöä.
Sankarirunoissansa Tatarit, niinkuin Castrén jo huomautti, sangen usein laulavat uljaita, vaarallisia retkiä kauniitten neitoin saamiseksi. Näissäkin ilmautuu jo tuo korkeampi käsityskanta, jonka meidän kuuluisa tutkijamme Kalevalalle omisti, sillä nämät kosintoretket eivät ole ulkonaisen pakon vaatimia ryöstämisiä, vaan ritarillisia sankaritöitä, joihin neidon kauneus on innon sytyttänyt. Tämä ihanuus on välistä kuvattu melkein samoilla sanoilla kuin meidän runoissamme: Jos hän tännepäin katsahtaa, ovat kasvot kirkkaat niinkuin kuu, jos tuonne, niin paistavat auringon tavalla. Lihan läpi luu näkyvi, luun läpi ydin näkyvi; koko teltan neito valaisee kauneudellaan.[622] Mutta ylpeyskin on monesti tämän ihanuuden vertainen. Neidoilla on naimis-asioissa usein oma mielensä. Kerran veli ei sano uskaltavansa päättää sisarensa kädestä, koska tämä on häntä itseään vanhempi.[623] Toisessa tapauksessa ei tyttö huoli isänsäkään tuomasta kosijasta, vaan vastaa rohkeasti: "ennen ottaisin vaikka karhun salolta, vaikka kannon kankahalta!"[624]
Joskus vaaditaan kosijalta ansiotöitä. Yhden sankarin esim. täytyy, päästäkseen toivonsa perille, sitoa tiukusia kolmen lehtikuusen joka lehteen ja lisäksi vielä täyttää koko saari karhuilla sekä susilla.[625] Toista käsketään noutamaan erästä kiveä meren pohjasta. Välisti pannaan useammat kosijat kilpaa ratsastamaan taikka joutsella ampumaan.[626] Mutta tämmöiset ehdot eivät ole tavalliset; useammin on vaara siinä, että sankarin ensin täytyy voittaa kilpakosijansa verisellä tappelulla. Tämmöinen taistelu tekeekin tatarilaisen sankarin mielestä kosimisen ainoasti sitä hupaisemaksi; pääsisällyksenä lauluissa ei olekaan useimmiten kosimiset, vaan ritarilliset retket, joissa vaarat ja tappelut haetaan oman hauskuutensa ja tuottamansa maineen tähden. Tässä suhteessa on siis ainoasti meidän Lemminkäinen, sekin oikeastaan sanoissansa, tatarilaisten veljiensä tapainen.
Nämät jälkimmäiset ovat ko'oltaan sekä kaikissa liikunnoissaan samallaisia jättiläisiä kuin Viron Kalevinpoika. Kahden sankarin tapellessa maa kiikkuu, kalliot halkeaa ja meri kuohahtaa äyräittensä yli.[627] Saman vaikutuksen tekee heidän paljas ratsastuksensa,[628] jopa huutonsakin.[629] Eräässä sadussa jää sankarin hevosesta ijäksi jälkiä kallioon.[630] Heidän piiskanläiskähdyksestäänkin taivas pimenee ja musta maa keikahtaa.[631] Kaukaa nähden luullaan lähenevä tai makaava urho usein korkeaksi vuoreksi.[632] Mutta jos he taistelussa tai muuten retkillänsä eivät säästä voimiaan, niinpä on heillä joutessaan myös ihmeellinen lepäämisen mahti. Jos he joskus 3-9 päivää nukkuvat, on se vaan pikkuista koiran unta; mutta monesti he eivät herää ennen kuin 1-9 vuoden kuluttua.[633] Kukkuissansa he kuorsaavat, niin että kuuluu taivahasen asti.[634]
Paitsi sankareita ja heidän ratsujansa ilmaantuu muitakin suunnattoman suuria olentoja. Onpa erittäin Pohjolan mainiolla sonnilla, jonka pää Kemissä keikkui, Hämehessä häntä heilui, täällä täydet vertaisensa "sini-härässä", minkä maha maata laahaa, sarvet pilviä puhkaisevat,[635] taikka mustassa mullikassa, Altain isännässä, minkä alihuuli maan puita pureksii, ylihuuli taivaan tähtiä nuolee.[636]