Viimein vielä on Voguleilla jotain Vipusen-tarun kaltaista. Eräs matkalainen tulee vanhan ukon mökkiin. Tämä, kun huomaa vieraansa olevan nälässä, ottaa sukset, ottaa joutsensa nuolineen, avaa vanhan äitinsä suun levälle, hiihtää sinne sisään ja palajaa jonkun ajan kuluttua jälleen, kantaen metsäriistaa selässänsä.[603]
Ostjakeilta saadut, Regulyn tuomat laulut ja tarut ovat, niinkuin tiedämme, vielä kääntämättä. Muut siellä käyneet tutkijat eivät ole löytäneet taikka ei kumminkaan julkaisseet mitään, josta meille olisi apua.[604]
Magyareilta ei ole edes mitään saaliin toivoa. Vanhasta uskonnosta ovat he vaan enään säilyttäneet pari nimeä, esim. föld anyan (maan-emän), Manó'n (Manan), kolme parantavaa neitoa (Luonnotarta), jotka ilmautuvat eräässä loitsussa,[605] vaan ei mitään taruja. Yhtä tyhjät yhtäläisyyksistä Kalevalan kanssa ovat myös Magyarein sadut, paitsi mitä koskee yleiseen kaikkien tai kumminkin itämaisten kansain saduissa löytyviä kohtia. Semmoisia ovat esim. se kuvaus tytön kauneudesta, että rinnoilta kuu kumottaa, otsalta päivä, poskipäiltä taivaan tähdet; samoin noidan edestä pakenevan käsky kumppalilleen katsahtamaan taaksensa ja kun tämä sanoo näkevänsä pilven longan, selitys että se onkin heitä tavoitteleva vihollinen; kuolleen herättäminen elämän vedellä j.n.e.[606]
II. Kalevalan kaltaiset aineet ural-altailaisen sukukunnan muissa heimoissa.
Siperian matkoillansa oli Castrén'in onnistunut saada muutamia lauluja ja tarinoita Samojedeilta sekä Altai-vuoriston Tatareilta. "Jos", sanoo hän näistä, "tatarilaiset sankarilaulut vertaamme suomalaisiin tahi samojedilaisiin, niin huomaamme sangen merkillisiä yhtäläisyyksiä niin hyvin kokonaisuudessa kuin myös monessa erinäisessä kohdassa. Ensiksikin on tuo käsityksen suunnattomuus niissä kaikissa yhteinen omituisuus, tuo Suomen lauluissa nähtävä luonnon rikkaus hopeasta ja kullasta, nuot taivaankorkuiset puut, nuot elävät, jotka ruumiillansa meret, manteret peittävät, nuot urhot, joiden huutaessa meri kuohahtaa, maa järähtää, vuoret halkeaa — ne kaikki ja paljon muuta lisäksi tavataan melkein sanasta sanaan tatarilaisissa sekä myös, vähän karkeammassa muodossa, Samojedein sankarilauluissa. Suuri sukulaisuus ilmautuu niin-ikään tuossa tuntehikkaassa elävyydessä, jonka mainittuin kansain runot luovat luontokappaleisin, suoden jokaiselle linnulle ja kalalle, jokaiselle pensaalle, kivelle ja aidaksellekin sydämen, joka tuntee iloa, surua ja kaipausta. Monta vertauskohtaa tarjoovat vielä näiden kolmen kansan runot, mitä loitsu-uskoiseen käsitystapaan tulee. Siinä suhteessa tahdomme huomauttaa, että myös Tatareissa loitsutaidon s.o. viisauden voima on suuremmassa arvossa kuin miekan. Usein kuljetaan maat, manteret läpi viisaan neuvon haussa, ja monesti heikko vaimokin saa ikivoittoisen urhon voitetuksi viisautensa kautta. Tähän voimme vielä lisäksi muistuttaa, että Tatarienkin käsityksen mukaan laulu on viisauden ylin ilmaumisen tapa. Ei ole sitä olentoa luonnossa, joka voipi laulun voimaa vastustaa. Olen kuullut Tatarien suurella hartaudella kertovan, kuinka taivaan seitsemän Kudai'ta (ylijumalaa) istuvat pilven sakaralla, kuullellen kanteleen mukasoinnulla laulettuja ihania runoja. Sanotaanhan Aina'inkin (Manalaisten) kohottaivan maan sisästä rintaansa myöten, saadakseen ihaella soiton ja laulun säveliä, jotka myös viekoittavat luokse ilman linnut, veden kalat ja metsän elävät, vieläpä liikuttavat vuoriakin ja kovia kallioita. Kenelle, tätä kuullessaan, ei muistuisi mieleen Wäinämöisen laulu, silloin kun ikirunojamme ensikertaa helisteli uuden, hau'in leukaluusta sepitetyn kanteleensa kieliä!"[607]
a. Samojedeissa.
Toisessa paikassa sanoo hän erittäin Samojedeista: Paitsi loitsu-uskontoansa ovat Tom-joen Samojedit myös säilyttäneet sankarilauluja. Samankaltaisia löytyy myös pohjoisissa Samojedeissa sekä Ostjakeissa — onpa Suomen Kalevalakin ainoasti katsottava kauniiksi kukaksi, joka noista Samojedein lauluissa jo piilevistä siemenistä on kehkiynyt. Kalevalan sankarit tavallisesti lähtevät taisteluun, nuoren neidon sydäntä ja kättä omakseen saadaksensa, ja sama on myös yleisin aine Samojedein lauluissa. Ja kun samojedilaiselta laulajalta kysymme, kuinka muuten niin perin halvaksi katsottu vaimo voi lauluissa olla jaloin urhotöitten tarkoitusperänä, niin hän epäilemättä vastaa seuraavilla sanoilla: "Hamasta esi-isien ajoista on meillä pidetty se tapa pyhänä, ettei saa ottaa vaimoa omasta heimokunnasta, vaan vieraasta. Mutta eri-heimokunnat ennen muinoin tavallisesti olivat vihollisuudessa keskenään, jonkatähden monesti oli vaikea hyvällä saada vaimo itsellensä. Ei ainakaan häntä saatu ilman naimislunnaita, jotka olivat sangen kalliit muinoin tavallisen monivaimoisuuden ja siitä tulleen naimattomain naisten vähyyden tähden. Päästäkseen tuosta maksusta ottivat väkevät miehet itselleen vaimoja oman kätensä oikeudella". Kalevalassa taas sanotaan Pohjolan neidon kauneus vaikuttimeksi, joka viekoitti sankarit ulos taisteluihin ja vaaroihin. Lunnaista ei kukaan pyrkinytkään vapaaksi. Näin on siis Suomen runossa puhtaampi, jalompi henki kuin samojedilaisessa; mutta luultavasti ovat kuitenkin kaikki runojaksot Kalevalassa, mitkä Wäinämöisen, Ilmarisen tai Lemminkäisen kosintaretkiä kuvaavat, saaneet alkunsa samasta mutaisesta lähteestä kuin Samojedein naimispyynti-laulut. Kumminkin on huomattava asia, että myös Kalevalassa kosittava neito kuuluu vieraasen, viholliseen heimokuntaan eikä häntä saada ilman kalliita lunnaita (Sampoa). Muitakin pienempiä yhtäläisyyksiä ovat Suomen ja Samojedin runot täynnä läpiläpitsensä.[608]
Todisteeksi tuopi hän sitten esiin kaksi samojedilaista sankarirunoa. Tuota yhtäläisyyttä pienemmissä seikoissa, josta hän puhuu, ei kuitenkaan ole kovin paljon. Lukematta alin-omaisia muuttumisia eläviksi sekä kuolleitten herättämisiä noitavoiman kautta, joita yleiseen saduissa voi tavata, rajoittuvat vertaamiseen syytä antavat kohdat seuraaviin harvoihin. Edellisessä laulussa sankari jo kätkyessä on aika mies ja rupeaa ajattelemaan naimista. Hän ottaa miekan sekä joutsen ja lähtee ratsastamaan ilman kautta kotkan selässä, niinkuin Wäinämöinen ensimmäisellä Pohjolan retkellänsä. Kuninkaan linnoille päästyään laskeikse kotka puuhun ja sankari kiipee, soopelin haahmossa, alas maahan. Ansiotöitä ei häneltä vaadita, jos ei sitä tahdottane lukea semmoiseksi, että neidon veljet kaksittain käyvät hänen kimppuunsa ja painimisella koettavat hänen voimiansa. Häitten jälkeen hänen täytyy taistella koko sankarijoukkoa vastaan, jotka myös olivat tulleet samaa kaunotarta kosimaan. Sillä aikaa nuorikko lentää kotkansa selässä tiehensä. Sankari rientää jäljestä ja hänen kotkansa iskee rintansa niin kovasti siihen linnaan, johon neito on pakonsa ottanut, että vaskikatto särkyy. Tätä kenties voitaisiin verrata yhteen, häärunoistamme, jossa suuri kotka nokallaan iski miesten linnaan, vaan ei päässyt sisään, koska siinä oli rautakatto. Samoin esti hänet naituin vaimoin vaskikatto. Mutta neitten linnassa oli vaan liinakatto, jonka hän helposti puhkaisi ja näin muodoin sai tilaisuutta iskemään paraan neidon parvesta.[609] — Samojedilais-sankari ei silläkään saanut vaimoaan takaisin; hänen täytyi nyt taistella linnan vartijoita vastaan. Suurella vaivalla pääsi hän viimein voitolle nuoren lankonsa avulla, joka riensi hätään, kotkansa kannattamana. Kovan ponnistuksensa jälkeen nukkui sitten sankari seitsemän vuotta yhtä mittaa, siis vielä kauemmin kuin Kalevinpoikakin, joka siinä taidossa oli aika mestari. Toisessa laulussa tulee sankarille veljensä avuksi, kiitäen tuulen voimalla, niinkuin Ilmarinen Pohjolaan. — Samojedein saduissa[610] niin-ikään tapaamme yhden ja toisen Kalevalaan vivahtavan seikan, enimmiten kuitenkin ainoasti aivan yleisiä, kaikissa tällaisissa kertomuksissa ilmitulevia.[611] Omituinen sitä vastaan on seuraava keskustelu kahden sisaren välillä. Toinen niistä oli kuollut ja toinen tiedusteli häneltä noitarummun avulla, mihin paikkaan hän mieluimmin haluaisi hautansa. Kuusikkoonko? — Ei, sillä siellä käy niin paljon väkeä, jotka häiritsevät lepoa. — Koivikkoonko? — Ei; siellähän ihmiset yhä käyvät hakkaamassa halkoja. — Männikköönkö? — Eipä siihenkään; siellä käyvät lapset taittamassa oksia.[612] — Johonkin määrään muistuttaa tämä Lemminkäisen ja äidin neuvoittelua soveljaasta piilopaikasta.[613]
Toisessa kohdassa taas Castrén kertoo jotakin Wäinämöisen lopullisen lähdön kaltaista. Muinais-aikoina eli maan päällä Urier niminen mies, mestari Tadibein (noitien) joukossa, semmoinen, jonka vertaisia ei tämän aikuinen maailma enää saakaan nähdä. Jos oli joku poro kadonnut, tai tavaraa varastettu, taikka terveys, rikkaus, mikä onni hyvänsä hankittava, niin siihen oli Urier'illa taitoa, jos kelläkään. Mutta viimein, koska metsän riista, peuranjäkälän saalis ja poroin sikiäväisyys yhä väheni maan päältä ja sen sijaan varkaus, petos, ynnä muu paha ihmisissä eneni, valjasti Urier neljä poroa reen eteen ja läksi vaimoinensa pois tästä matoisesta maasta taivaasen.[614]
Niinkuin tästä näkyy, ei ole yhtäläisyydet Samojedin ja Suomen hengentuotteitten välillä ylen monet eikä ylen suuret. Siihen vielä tulee lisäksi, että yllä esiintuoduissa sankarilauluissa, jotka ovat Etelä-Samojedeiltä saadut, ilmautuu niin kokoonpanossa yleiseen kuin myös yksityis-seikoissa silminnähtävä, läpikäyvä sukulaisuus läheisten Tatarien runoin kanssa. Pohjois-Samojedein "jättiläislaulut", joista ei Castrén tuo esiin esimerkkiä, kuuluvat olevan ihan toista laatua. Myöskin sanotaan niissä sankarit Sjadubeä'iksi (jättiläisiksi), jota vastaan eteläisissä niiden nimenä on Mádur, nähtävästi lainattu tatarilaisesta Matyr'istä l. Batyr'istä.[615] Täysi syy on siis otaksua, että Etelä-Samojedit vaan ovat mukailleet naapuriensa lauluja.