Kullervon kohtalon traagillisena perisyynä ei näytelmässä esiinny sukukosto, jonka vasta Perander on kansanrunossa keksinyt, vaan on siinä seurattu aikaisempaa Cygnaeus'en käsitystä. Tämän mukaisesti on Kiven Kullervo ylös- ja ulospäin suuriin tekoihin ja maineesen palava sankarihenki, joka onnettomuudekseen on orjan halpoihin arkitöihin tuomittuna, Ainoasti harvoin, aivan alussa on kysymys vanhempain kohtelun kostamisesta. Tämä käsityksen suunta on tietysti myös mahdollinen, ja täytyy tunnustaa, että Kivi on sen taitavasti perille vienyt. Tavallansa sen kautta poistuu tuo heikko kohta Kalevalassa, että Kullervo sittenkin panee täytäntöön kostotuumansa, vaikk'eivät hänen vanhempansa olekaan surmatut, eikä siis sukuoikeuden kannalta katsoen enää ole kostoon syytä. Hyvin nerokas keksintö on Kullervon otsaan poltettu orjanmerkki, jota hänen on erinomaisen vaikea kärsiä. Joka kerta kuin sitä hänelle muistutetaan tai häntä vaan orjaksi nimitetään, leimahtaa hän ilmituleen. Kuinka syvästi hän tuntee tilansa, kuvaa paraiten hänen kamalanrunollinen vertauksensa vangista vuoressa.
On teräsvuori, joka tuhansia penikulmia korkeuteen kohoaa, tuhansia tunkee syvyyteen ja sama on sen leveys ja pituus. Keskellä tätä vuorta, sen sydämessä löytyy komero, niin pieni, että vanki, joka siellä nääntyy, tuskin kymeröissä mahtuu siinä istumaan, eikä läpeä niin suurta, että hyttynen hengittää taitaisi, juokse tästä ulos raikkaasen ilmaan. Tähän kuumaan ahtauteen vanki ainiaksi tuomittiin, sillä kuolla ei hän saa, vaan tukahtua ikuisesti täytyy, ja ikuisesti enenee kolossaan tulinen kuumuus. Niin hän kauas kätketyssä kammiossaan asua saa vuosituhansien kuluessa; mutta tämä on tuska!
Näytelmän alussa Kullervon sydän ei kuitenkaan ole vielä niin suljettu ja kovettunut kuin myöhemmin. Hän rukoilee takaisin entistä aikaa, jolloin kaikki oli vielä tapahtumatta. Silloin olisi hän kutsunut Väinämöisen kanteleineen lauhduttamaan veljesten vainoa ikisovinnoksi. Silloin olisi hänen itsensäkin kelvannut miehistyä isän ortten alla ja Metsolan linnoissa piehtaroida, kirkas keihäs kädessä. Näin metsän pedot hävitettyään, olisi hän viimein sukupuuttoon lopettanut ylpeän Pohjolan suvun ja vapauttanut Kalevan kansan sen veron-alaisuudesta. Se olisi ollut laillista sotaa, hänen mielensä mukaista sankarityötä! Mutta samassa saa hän tietää, että on myöty pilkkahinnasta Ilmariselle.
Heikko on Kullervon yksinpuhelu paimenessa ynnä se kohta, jossa hänen veitsensä katkeaa. Hänen toivottaissaan voivansa loitsia metsän pedot karjan kimppuun, ilmestyy Ajatar luvaten toteuttaa hänen toiveensa. Toiselta puolen tulee Sinipiika hänelle ilmoittamaan, että hänen vanhempansa ovatkin elossa; mutta tämä sanoma saapuu liian myöhään. Kullervon mielessä on nyt ainoasti kosto. Kuitenkaan ei ole alkuansa hänen aikomuksensa surmata Ilmarisen emäntää, vaan ainoasti hävittää hänen omaisuuttansa. Sitten vasta, kun emäntä sättii häntä orjaksi, hän työntää veitsellänsä tämän rintaan.
Tietämättänsä osuu Kullervo vanhempainsa asunnolle. Tässä kohden on kansanrunon esitys ristiriitainen eikä Kivikään ole sitä parantanut. Kuvaelman alussa Kalervo kertoo paenneensa tappelusta, heti kun näki pienen poikansa kaatuvan: mutta selittämätöntä on, mitenkä hän huomaamatta on voinut päästä pakoon. Vanhemmat eivät ensi hetkessä tunne Kullervoa, kun hän heiltä anoo pisaran kylmää vettä, ilmoittaen itsensä murhamieheksi. Erinomaisen voimallisesti on kuvattuna hänen tuskansa tehdystä työstä. Hän muistelee, kuinka kaunis murhattu emäntä oli. Ja hänestä tuntuu aika, joka siitä oli kulunut, niin ijankaikkisen pitkältä,
Kullervo: Yöseen metsiä kulkenut olen, väsyneenä seison tässä nyt ja odotan päivän nousua, mutta kauan viipyy kelmeä koi, joka meille aamusta tiedon antaa. Toki luulen, että tuolla idässä, toisella puolella kunnasta tuossa, hän jo pyristelee siipiänsä.
Kalervo: Nouseva kuu se on, nyt on meillä puoliyö!
Omaisten kammo Kullervon murhan johdosta on jo mainittu. Lopulta kuitenkin kaikki heltyvät ja hän saa jäädä vanhempainsa luoksi. Hän ei kuitenkaan menesty kodin pienissä askareissa, vaan karkaa metsälle karhukeihäs kädessä. Erittäin mahtavasti purkautuu täällä hänen mielensä:
Hävitys ja kuolema! Oi, olis tämä keihäs Ukon vasama ja minä pitkäisenä pilven partaalla istuisin, niin tietäisinpä työni. Kulovalkean hurjan ympäri mailmaa sytyttäisin, jyristäen kukistaisin taivahat maan helmaan, ja syvyyteen kaikki vaipuisivat viimein. Näin lakeutta tekisin ja ilman herrana valta-istuimellani istuisin noilla tasaisilla tantereilla. Niin juuri. Mutta miksi tämä? Mitä kaikesta tästä? Ei autuutta jumalien, ei kirottuin öitä Tuonen tulisilla paateroilla eikä näitä päiviä täällä, vaan kaikesta loppu! Mitättömyys paras ja kaikki antaisin, jos saisin tyhjyyden.
Kohtaus sisaren kanssa ei ole onnistunut. Mutta sen jälkeen seuraava monoloogi on vaikuttava.
Sydän kivestä ja koura rautainen, ne täällä ovat parhaat edut. Nyt vasta oikean olentoni käsittänyt olen, ja jos viaton hiilillä mun edessäni korventuis, niin enpä tuosta suuresti huolisi, vaan haukotellen kekäleitä hänen ympärilleen kohentelisin.