Epätoivoissaan hän tulee välinpitämättömäksi kaikesta, ja tehty rikoskin tuntuu hänestä jokapäiväiseltä, mitättömältä. Kotiin palatessaan on hän jo täydesti paatunut ja puhuu hirvittävällä raakuudella, ei laisinkaan siihen suuntaan kuin Kalevalassa. Ensin käyttää hän vaan himmeitä sanoja, mutta kun isä, vihastuksissaan hävitetystä veneestä, kutsuu häntä merkityksi juhdaksi, niin hän peittelemättä ilmoittaa asian, josta äiti paikalla pyörtyy. Kullervo itse päättää olevan ajan "alas Tuonen uumentoihin mennä niin kuin nuoli. Kosk'ei menty tästä korkeuteen päin, niin alas mustaan syvyyteen, että silmät tulta lyö!" Mutta silloin hänelle johtuu mieleen että hänen oli vielä kostamatta Untamolle.
Kun hän sitten kostonsa täytettyään vuoren harjulta katselee Untolan paloa, tuntee hän ikään kuin katumusta; on sen punerruksessa näkevinänsä Untolaisten verta, jota itse on vuodattanut. Samassa hän muiston silmällä näkee kuoleman saaliin isänsä kodissa ja tuntee senkin työkseen; myös Ilmarisen emännän surma kuvautuu nyt hänen eteensä. Kuitenkin hän palaa kotiinsa, jonka tietysti tapaa autiona, Ainoasti Kimmo on siellä elossa, hänkin mielipuolena. Kullervon kehottaessa Kimmoa kanssansa yhdessä iloisesti elämää jatkamaan, tämä ei häntä tunne, vaan kysyy orjanmerkkiä hänen otsallaan. Silloin Kullervo tekee päätöksen lopettaa omankin elämänsä. Hän menee metsään, jossa joutuu sisarensa turmion paikalle, ja on juuri täyttämäisillään aikomuksensa, kun Kalevalaiset saapuvat. Ilmarinen tahtoo heti hyökätä hänen päälleen, mutta pidätetään. Kullervo hänelle paljastaa rintansa ja käskee iskemään. Väinämöiseltä sitten tiedustelee oloa Tuonelassa, kääntää viimein toisten huomion nousevan päivän kajastukseen ja sillä aikaa lävistää itsensä miekalla. Tämä loppukohtaus ei ole oikein tyydyttävä.
Pääansiona tässä näytelmässä on Kullervon luonteen kuvaus, vaikk'ei se vedäkään vertoja kuvaukselle Kalevalassa. Mestarillisella tempulla, joka todistaa Shakespeare'n vaikutusta, on hän tehnyt tämän luonteen suuruuden ja jylhyyden vielä tuntuvammaksi, sen kautta että on rinnalle asettanut kaksi muuta ihan erilaista luonnetta. Toinen on Kimmo, joka on joutunut orjaksi yht'-aikaa Kullervon kanssa, mutta jokapäiväisellä luonteellaan käsittää sen välttämättömäksi sallimukseksi ja tyytyy siihen siivosti. Vasta sitten kuin Kalervon suku todella on kuollut sisaren turmeluksen seurauksista, hän kadottaa järkensä, mutta pysyy siinäkin tilassa passiivisena. Toisena, koomillisena vastakohtana Kullervolle on linnunpyytäjä Nyyrikki, joka aina mielistelee läsnäolijaa ja puhuu pahaa poissaolevasta sekä on valmis tekemään kaikki kurjan henkensä ja nahkansa säilyttämiseksi.
Paitsi tätä taipumusta koomillisuuteen, on Kivi Kullervossaan osoittanut myös taitoa esittää talonpoikaista elämää, joka ei siinä kappaleessa kuitenkaan ole aina paikallansa. Mutta oikeaan elementtiinsä pääsi hänen kuvaamiskykynsä Nummisuutareissa.
Koomillisuuden perustus on yleensä siinä, että joku toiminta tai olokohta ei ole tarkoituksensa mukainen, jolloin sitä perikuvaansa verrataan. Tässä näytelmässä on pääjuonena se, että Nummisuutari ja hänen vaimonsa kaikin mokomin tahtovat naittaa pois poikaansa ennen kasvattitytärtä Jaanaa, saadakseen itse korjata korpraalin testamentissa luvatut viisisataa riksiä. Siinä on jo rahanhimo avioliiton oikean vaikuttimen, rakkauden, vastakohtana. Mutta yhä koomillisemmaksi tulee juoni sen kautta, että Topias ja hänen poikansa yksinkertaisuudessaan eivät ole tarkoin perustaneet asiaa, vaan ovat ottaneet leikin todeksi ja luulleet saaneensa morsiamen ja hänen kasvatus-isänsä suostumuksen. Kun Esko suurten ja tärkeitten valmistusten jälkeen saapuu aiotun morsiamen taloon, viettää tämä parast'-aikaa häitänsä toisen kanssa. Tapaus voisi saada traagillisenkin käänteen, jos olisi todellinen rakkaus kysymyksessä, mutta Esko tyytyy kohtaloonsa hyvin helposti, josta näkee, ett'ei tämä ollut syvälle koskenut, ja se saa aikaan koomillisen vaikutuksen. Perheen rahan-ahneus tulee muuten vielä rangaistuksi sillä, että juuri hääretki ja sen varustukset tuovat mukanansa melkoista rahavahinkoa (Eskon temmellykset hääpaikalla ja Iivarin rentusteleminen kaupungissa). Mutta Jaanan hyvyyden kautta taittuu tältäkin vahingolta koskeva kärki. Oikea koomillisuus esiintyy myös monessa muussa pikkuseikassa, esim. klarinetin soittajan asettamisessa tielle odotettua hääjoukkoa vastaan sekä siinä ilossa, joka syntyy, kun "mustalaiskuorma" soittajan kera saapuu, ja joka yhä yltyy, kun Iivari ja Sakeri ilmoittavat tuovansa oikean "rahakuorman"; sitä täydellisempi on pettymys, kun suuren palkinnon toivossa kiinni otettu luultu varas osoittautuu Jaanan isäksi, joka pienellä kepposella on toimittanut itselleen maksuttoman kyydin.
Kappaleen pääansio ei kuitenkaan ole itse juonessa, niinkuin ranskalaisten huvinäytelmäin, sillä se on kaikissa tapauksissa jokseenkin mutkaton ja yksinkertainen. Se on n.k. luonne-komedia, jonka esteetikot syystä asettavat kaikkein korkeimmalle asteelle. Useat henkilöt ovat siinä täydesti koomillisia. Vanha Topias on tavallansa jumalinen mies, jolla on yhtenään raamatunlauseita ja puheenparsia maailman turmeluksesta suussa; mutta siitä huolimatta on hän kovin ahnas rahalle ja viinaan taipuva. Kun kanttori häntä kehoittaa uhraamaan kysymyksessä olevan perinnön onneksi köyhälle tytölle, eikä sitä vääryydellä puoleensa kietomaan, hän siihen vastaa kiertelemällä, että se on hänen vaimonsa Martan asia. Tai kun kanttori häntä varoittaa väkijuomista, joihin ihmissuku on eksynyt luonnon tieltä, Topias kyllä myöntää, että
Ihminen on poiskadonnut lammas. Mutta yksi naukki, hyvä kanttori, ei tee pahaa, vaan antaapa meille uusia voimia.
Myös Esko käyttää, samaten kuin hänen isänsä, mielellään Raamatun vertauskuvia, ja on hänen uskonnollisuutensa totisempaa laatua. Mutta hän on heikko luonne, joka antaa toisten vaikuttaa itseensä. Hän ei ole ijässään väkeviä maistanut eikä huonoilla teillä kulkenut, niinkuin itse kehuu, ja on kaikin puolin hiljainen ja siivo mies. Morsiamen näkeminen häätalossa tosin hänen sydäntänsä karvastelee, mutta hän päättää olla asiasta mitään hiiskumatta. Teemun soimauksetkaan eivät saa häntä vielä ärsytetyksi. Vasta Mikko Vilkastuksen ehdoittama paininlyönti, jossa hän joutuu alle kynsin, saa hänen luontonsa liikkeelle, vaan sittenkään se ei kuohahda yli reunojensa, ennen kuin tämä panee hänet uskomaan, että toinen oli epärehellisellä tempulla vienyt voiton. Heidän huonosti toimitetulta asialta kotiin palatessaan ja kaikki myötäannetut rahat kulutettuaan koettaa Mikko vielä viekoitella Eskoa valehtelemaan. Mutta siihen on hän taipumaton. Helpompi on hänet saada juotetuksi humalaan, jossa tilassa hän on vähällä kuristaa vastaan tulevan klarinetinsoittajan. Vaan hänessä on silloinkin se kunniantunto, ett'ei suostu lähtemään odotettavaa rangaistusta pakoon. Varsinaisesti koomillinen on vastakohta hänen yksinkertaisuutensa ja kuvitellun älykkäisyytensä välillä; isäkin pitää häntä yhtä viisaana kuin mitä itse mielestään on, vaan äiti tietää asian laidan.
Topias: Me ymmärrämme toinen toisemme tarkoitukset, ehkä välisti vähän haastelemmekin esikuvain ja tunnusmerkkein kautta; emme ole niin tyhmiä.
Esko: Tyhmyydelle minä olen vihainen ja äreä kuin rakkikoira, mutta viisaus ei ole kaikille annettu.
Eskon itsepäisyys tulee oikein näkyviin kun hän välttämättä tahtoo pistää omankin puumerkkinsä naimakirjaan. Toiselta puolen on hän valmis matkimaan, mitä muut hänelle päähän pistävät.