Niinkuin on mainittu, astui suomenkieli ensi kerran näyttämölle v. 1847, jolloin Hannikaisen Silmänkääntäjä Kuopiossa kaupungin nuorten herrojen ja neitien toimesta näytettiin. Sitä samaa nähtiin sitten muuallakin joskus harvoin, seuraavina vuosina. Helsingissä ei yritetty suomenkielistä seuranäytelmää ennen kuin v. 1858. Täällä panivat yrityksen alkuun ylioppilaat, jotka yhteen aikaan olivat muodostaneet oikean "draamallisen yhtiön" sekä ruotsalaisten että suomalaisten kappaleiden näyttelemistä varten. Myöhemmin jatkoi näitä yrityksiä "Suomalainen seura", joka muun muassa rohkeni v. 1865 murhenäytelmäänkin, Schiller'in Syyn sovitukseen, ryhtyä. Siihen aikaan perustettiin tohtori Oskar Toppelius'en johdolla Helsingissä teaatterikoulu, jossa kasvatettavain näyttelijäin piti esitellä niin hyvin suomen- kuin ruotsinkielisiäkin näytelmiä. Muutamien vuosien kuluttua kuitenkin tämä hanke raukesi ilman sanottavia seurauksia. Paremmin menestyi sitä vastoin pyrintö saada näytelmäkirjallisuutta aikaan suomenkielellä. Osaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, osaksi yksityisten toimesta ilmestyi 1860 luvun alkupuoliskolla koko joukko näytelmäsuomennoksia, joista useimmat ovat edellä mainitut, ja niinkuin jo tiedämme ilmaantuivat tällä vuosikymmenellä melkein kaikki Aleksis Kiven alkuperäiset näytelmät, jotka ikäänkuin ennakoitsevat suomalaista teaatteria.[208]
Tämmöinen oli suomalaisen draamallisen taiteen laita, kun Bergbom asiaan käsiksi ryhtyi. Seuranäytelmillä oli totutettu yleisöä teaatterissa suomeakin kuulemaan; näytelmäkirjallisuuden alkuunpanemisella oli vastaiselle suomalaiselle teaatterille käyttövaroja valmistettu. Mutta kumpikaan keino ei vielä voinut luoda suomalaista teaatteria toivosta todellisuuteen. Siihen tarvittiin varsinaisia näyttelijöitä, todellisia taideniekkoja. Sen käsitti jokainen suomalaisen teaatterin harrastaja, mutta yksin Bergbom uskalsi semmoisia siihen hankkia.
Hänen onnistui saada Helsingin ruotsalaisen teaatterin etevin naisnäyttelijä mieltymään ja innostumaan tähän tuumaan. Rouva Hedvig Charlotta Raa,[209] — ikuisesti pysyvä Suomen kansan kiitollisessa muistossa — teki mahdottomat mahdolliseksi: hän, Ruotsinmaalla syntynyt, oppi meidän kielemme, jota moni omassa maassa sanoi mahdottomaksi oppia, ja 10 p. Toukok. 1869 näyteltiin Kiven Lea ihastuneelle yleisölle.
Seuraavinakin vuosina jatkoi Bergbom näitä kokeitansa joka talvi. Kuinka väsymätöntä intoa, kuinka järkähtämätöntä lujuutta ne vaativat, kun ei ollut ainoasti tuhansia luonnollisia vaikeuksia, vaan vielä kaikellaisia kansallisuutemme asian vihollisten juonia voitettavana, sitä on nykyisen sukupolven vaikea mielessään kuvaillakaan. Ja kuitenkin, mitä oli oikeastaan näillä ponnistuksilla, näillä vaivoilla aikaan saatu? Ainoasti se, että Helsingissä jonkun kerran vuodessa sai ihaella todellista draamallista taidetta suomenkielellä. Mutta milloin ja kuinka kauan edelleen sitä saataisiin nauttia, oli perin epätietoista, vallan sattumuksen nojassa. Eikä ollut draamallinen nautinto vielä oikein täydellinen, sillä sivuhenkilöin puolesta olivat ja pysyivät nämätkin yritykset ainoasti seuranäytelminä. Viimeinen askel oli vielä astumatta, suomalainen teaatteri täyteen elämään ilmestymättä.
Uskalsipa Bergbom vihdoin tuoda esiin sen rohkean ehdoituksen, että varsinainen suomalainen näyttelijäjoukko perustettaisiin. 22 p. Toukok. 1872 yhtyi joukko suomalaisen teaatterin harrastajia, niissä myös paljon edusmiehiä par'-aikaa koossa olevilta valtiopäiviltä, asiasta keskustelemaan. Taiteellisesti tyydyttävän suomenkielisen näyttämön mahdollisuuteen tällä hetkellä lienee juuri harva läsnäolevista itsepäällään uskonut aivan lujasti. Mutta Bergbom'iin kaikki luottivat, ja koska hän asian mahdolliseksi uskoi, niin uskoivat kaikki muutkin hänen uskoonsa, ja melkoinen takaussumma suomalaiselle teaatterille kirjoitettiin kokoon. Vielä samana vuonna 13 päivänä Lokakuuta alkoi tämä kansallinen taidelaitos toimensa Porissa, ja on siitä alkain edistynyt yli kaikkien, tahtoisinpa sanoa, yli alkuunpanijankin toiveiden. Mutta meillä ei olekaan toista kansallista laitosta, joka olisi saanut siinä määrin taitoa, intoa ja rakkautta osakseen, kuin suomalainen teaatteri johtajaltaan Kaarlo Bergbom'ilta[210] ynnä hänen sisareltaan Emilie Bergbom'ilta, joka on hänen uskollinen auttajansa kaiken aikaa ollut.
Antti Törneroos eli Tuokko, talollisen poika, syntyi 3 p. Maalisk. 1835 Iitin pitäjässä. Tuokko, jota hän kirjailijanimenään piti, oli suvun alkuperäinen nimi, vaikka Hämeen tavan mukaan pois käytännöstä jäänyt. Ensimmäinen tietty esi-isä Tuokon Antti oli viime vuosisadalla tullut Mäntyharjusta Iittiin ja tuonut mukanaan kanteleen, jota talossa kauan aikaa muistona ukosta tallennettiin. Nuori Antti sai ruotsalaisen nimensä Loviisan kouluun tullessaan. Ylioppilaaksi hän pääsi 1858 ja maisteriksi 1864. Samana vuonna tuli hän opettajaksi juuri silloin perustettuun Helsingin ala-alkeiskoulun suomalaiseen osastoon. Kun tämä v. 1871 jälleen lakkautettiin, asettui Tuokko Vihdin pitäjään ja toimi yksin-omaan kirjallisella alalla. Vv. 1878-82 hän oli Jyväskylässä Päijänne-lehden toimittajana. Viimeiset ajat hän asui vuoroin maaseudulla, vuoroin Helsingissä, jossa kuoli 8 p. Helmik. 1896.
Tuokon pääteos on Saul, murhenäytelmän mukainen runoelma viidessä näytöksessä, joka ilmestyi v. 1868. Sen ohella on hän julkaissut joukon lyyrillisiä runoja, joista mainittakoon Birger Jarl'in linna. Ne ovat kaikki hajallansa kalenterissa Mansikoita ja Mustikoita, Maiden ja Merien takaa lehdessä, Suomettaressa, hämäläis-osakunnan albumeissa j.n.e. Näissä samoissa on myös sangen suuri joukko suomennoksia vieraskielisestä lyyrillisestä runoudesta; niin-ikään Annikan viidennessä osassa 1872, jossa paitsi Franzén'in Selma-lauluja y.m. on Runeberg'in Hauta Perhossa ja Tegnér'in Aksel. Vielä on mainittava, että Tuokko on ollut etevimpiä osan-ottajia Vänrikki Stoolin tarinain suomennostyössä. Kokonaan kirjallisuuden palvelukseen antauduttuaan on hän suomalaista teaatteria varten suomentanut paljon näytelmiä sekä ooperanlibrettoja, joista jälkimmäiset enimmäksi osaksi ovat painetut, niinkuin myös Runeberg'in perhenäytelmä En voi 1880. Julkaisematta sitä vastoin ovat vielä kaikki muut näytelmäsuomennokset, joista mainittakoon: Schiller'in Maria Stuart ja Wallenstein sekä Topelius'en Regina von Emmeritz.[211] V. 1859 Tuokko kävi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran antamalla apurahalla Länsi-Inkerissä runoja keräämässä, josta matkasta kirjoitti kertomuksen Suomi-kirjaan 1860.
Saul näytelmän aine, lausuu Fr. Cygnaeus[212] laveassa ja seikkaperäisessä arvostelussaan, on hyvin valittu, koska se, paitsi että on syvästi traagillinen, on tuttu koko Suomen kansalle. Toiselta puolen on tapaus tarpeeksi kaukana meistä sekä ajan että paikan suhteen, joten mielikuvituksella on valta sitä jossakin määrin vapaasti esitellä, todellisuuden vaatimuksineen heti päälle tunkeumatta. — Tuokolla vaan valitettavasti ei ollut ollenkaan draamallisuuteen taipumusta runoilijaluonteessaan. Siitä syystä hän ei ole osannut antaa tälle näytelmälleen lyhyyttä ja ytimekkäisyyttä, joka olisi pannut siihen voimaa ja pitänyt sen koossa. Äärettömän pitkät ja ikävystyttävät ovat siinä monoloogit, erittäin Doeg'in, ja dialoogit eli vuoropuhelut ovat monesti vaan useain yksinpuheitten jaksona. Lisäksi ovat henkilöjen luonteet heikosti ja epäselvästi kuvatut. Saul on väliin julma, väliin jalo; eikä hänellä ole sitä sankarisuuruutta, joka nämät molemmat vastakkaiset ominaisuudet yhdistäisi kokonaisluonteeksi. Tuntuu aivan siltä, kuin runoilija olisi pelännyt hänen joutuvan liian syylliseksi ja sen vuoksi antanut hänen toimintansa kokonaan riippua Doeg'in neuvoista. Ei edes Doeg ole luonnistunut, hän on yksin-omaan ilkeä. Onnistuneita ovat tässä näytelmässä ainoasti lyyrilliset kohdat. Viehättävästi on kuvattuna David'in ja Mikal'in rakkaus, samoin David'in ja Jonathan'in ystävyys. Tässäkin, niinkuin kaikissa Tuokon runoelmissa, on erinomaisen kaunis, runollinen ja sujuva kieli sekä hyvin täydellinen riimi. Ainoasti lauserakennusta vastaan sopii muistuttaa, että se on toisinaan vähän hämärä.
Evald Ferdinand Jahnsson, laivurin poika, syntyi Kivimaan kappelissa 22 p. Syysk. 1844. Käytyään koulua Turussa tuli ylioppilaaksi 1864 ja maisteriksi 1869. Suoritti jumaluus-opillisen tutkinnon 1885. Eli väliaikaisena koulun-opettajana ja pappina eri paikoissa, viimeksi vuodesta 1887 vakinaisena kolleegana Turussa, jossa kuoli 7 p. Syysk. 1895.
Jahnsson on kirjoittanut kaunokirjallisia teoksia, sekä ruotsiksi: Korpens berättelser (Korpin kertomuksia), 3 vihkoa, 1873-81, historiallisen novellin Rådmannens dotter 1878; että suomenkielellä, jolla hän julkaisi ensimmäisen kertomuksensa Herra Niilo 1870; sitten näytelmät Lalli 1873, Bartholdus Simonis 1881, Raatimiehen tytär 1882 ja viimein romaanit Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa, kertomus Tuomas piispan ajoilta ynnä Muuan suomalainen soturi Kristiina kuningattaren aikakaudelta, molemmat 1884. Hänen kirjailijatoimensa on siitä merkillinen, että hän on valinnut aineensa oman maamme historiasta. Jossain määrin on hän myös osannut saada kuvauksiinsa tarpeellista ajan ja paikan väritystä, ainakin mitä ulkonaisiin seikkoihin tulee. Näytelmissä on dialoogi vilkas ja moni kohta hyvin keksitty, esim. se että Lallin vaimo on kristitty; samoin Lallin viipyminen kuolevan vaimonsa luona viimeisen taistelun kestäessä, jonka vuoksi häntä luullaan petturiksi ja Suomalaiset pakenevat. Toisia luonnottomia kohtia kuitenkin löytyy; niitä on esim. Kertun kuolema tarkoituksetta ulos ovesta viskatun miekan kautta. Mutta luonteet eivät ole kyllin selvästi ja eheästi kuvatut, ne usein ikään kuin heiluvat sinne tänne. Lalli esiintyy vuorotellen urhoollisena ja heikkona, voimallisena ja velttona, jalona ja julmana.[213] — Bartholdus'essa ja Annassa samoin vaihtelee rakkaus ja viha monta kertaa, eikä ilmaudu, että olisi edellisestä tunnelmasta seuraavalla kerralla mitään jäljellä. Toimintakin on hajanaista; se ei johdu henkilöitten luonteesta, vaan seuraavat tapaukset toisiansa usein hyvin satunnaisesti. Ei yksikään hänen näytelmistänsä ole oikein menestynyt näyttämöllä, paraiten kuitenkin Bartholdus Simonis. Myös hänen romaaneissaan voi huomata samat ansiot ja virheet. Kekseliäisyyttä tapausten sovittamisessa häneltä ei puutu, ja kertomustapa on hänellä sujuva. Mutta luonteet ovat aivan yleisin piirtein kuvattuja, niissä ei ole mitään yksilöllistä omituisuutta. Tapauksissa taas on paljon luonnotonta, tekemällä tehtyä.