Suomalainen on ollut erittäin ahkera ja tuottelias kirjailija. Alkuperäisiä on seuraavat teokset: Novelleja kaksi sarjaa 1876 ja 1885; lasten kirjat Lauri ja Aina 1875, Pikku joululahja (yhdessä Suonion kanssa) 1878 ja Lapsuuden ajoilta 1881; molemmat ensimmäiset vihkot Venäjää Kansanvalistus-seuran toimittamissa Maantieteellisissä kuvaelmissa 1878. Lukuisista suomennoksista, joissa harva vetää vertoja Suomalaiselle, mainittakoon: Vernen Matkustus maan ympäri 80:ssä päivässä ja Sandeaun Lokkiluoto 1874, Hevésyn Räätälinkisälli Andreas Jelkyn merkilliset elämänvaiheet neljässä maailman-osassa 1875, Auerbach'in Avojalka 1876, Pushkin'in Kapteenin tytär 1876, Gogol'in Taras Bulba 1878 ja Kuolleet sielut 1882, Topelius'en Nuoruuden unelmia 1879, Turgenjev'in Metsämiehen muistelmia 1881 ynnä Kuningas Lear arolla 1886. Vielä on Suomalainen ollut osallisena Vänrikki Stoolin tarinain suomentamisessa, julkaissut Suomalaisia oikeakielisyys-keskusteluja ajan ratoksi suomenkieltä suosiville Suomen naisille kaksi vihkoa 1885-86, toimittanut kaikellaisia luonnontieteellisiä ja käytännöllisiä kirjoja suomeksi sekä perustanut Sortavalassa oman lehden, nimellä Laatokka, v. 1882, itse toimittaen sitä vuoteen 1884.
Suomalaisen ensimmäiset Novellit ovat enemmän kaikua luetuista ulkomaisista kirjoista kuin alkuperäisiä sanan täydessä merkityksessä. Ne ovat näppärästi keksittyjä ja sukkelasti kokoonpantuja sekä sujuvasti esitettyjä, mutta ovat tekemällä tehtyjä, eivätkä siitä syystä tunnu luonnollisilta. Poikkeuksena on kuitenkin syvätunteinen Halla-aamu niminen kertomus, joka perustuu kertojan omaan elämänkokemukseen. —Jälkimmäisessä novellisarjassa on suuri edistys huomattava. Siinä on todellisia kuvauksia elämästä, joita on esitetty joko leikillisessä muodossa, esim. Kalalta, taikka liikuttavalla tavalla, esim. Piispan Ellu. Tässä viimeksimainitussa on hiihtoretki suden jäljissä erinomaisen taitavasti kuvattu. Siinä myös ilmenee Suomalaisen kristillinen käsityskanta, että pahankin Jumala voi kääntää hyväksi.
Juho Reijonen, maakauppiaan poika, syntyi Nurmeksessa 27 p. Huhtik. 1855. Tuli ylioppilaaksi Kuopion suomalaisesta lyseestä 1872 ja vihittiin papiksi 1881. Pääsi kappalaiseksi Virolahdelle 1890. Julkaisi ensimmäiset kertomuksensa Koitar-albumissa 1880. Erikseen on ilmestynyt Vaihdokas, kuvaus vanhan kansan elämästä, 1884[219] sekä Kertoelmia, kolmessa vihkossa, 1884-85.[220] Näissä hänen pienissä kertomuksissaan ilmaantuu hieno, runollinen tunne.
Juhani Aho, kappalaisen poika, oikealta nimeltänsä Brofeldt, syntyi Lapinlahdella 11 p. Syysk. 1861 ja tuli ylioppilaaksi 1880 Kuopion suomenkielisestä lyseestä. Hänen ensimmäinen julkaisunsa oli Sipolan Aapon kosioretki, Helppohintaisessa novelli- ja romanijaksossa 1883 (samana vuonna ollut Uudessa Suomettaressa). Seuraavat kertomukset: Siihen aikaan kun isä lampun osti ja Kello, ilmestyivät Kansanvalistus-seuran kalentereissa 1884-85. Itsenäisinä teoksina tulivat v. 1884 vielä painosta Rautatie, Kievarin pihalla ynnä Muudan markkinamies sekä v. 1885 Papin tytär.[221]
Juhani Aho kuuluu niihin nykyajan realistisiin kirjailijoihin, jotka tahtovat niin perin tyystin ja tarkkaan kuvata todellisuutta, niinkuin se maailmassa on ja ilmautuu, kaikkine pienine haaroineen ja vielä pienempine haarukoineen. Tällä kertomistavalla on suuret vaaransa jos etunsakin. Se vetää tapausten ja henkilön kuvaukset olemattomasta pilvimaailmasta alas tähän todelliseen, joka, jos kohta monta kertaa matoinen, kuitenkin monta vertaa enemmän vetää puoleensa myötätuntoisuutemme, koska se on omanäkemämme, omakokemamme. Kaikki siinä tuntuu meistä niin tutulta, niin kodikkaalta ja sen kautta niin hauskalta. Mutta toiselta puolen voi kertomus välistä niin kokonaan vaipua pienoisuuksiin, että itse pääasia jääpi peittoon. Voipi toisinaan noiden pikkuseikkain kuvaaminen niinkin tulla pääasiaksi, ett'ei kertoja huomaa jättäneensä ytimen, aatteen paikan tyhjäksi. Edellisestä hairauksesta huomaa Juhani Ahon kertomuksissa joskus jälkiä. Hyvin harvoin hän kuitenkin on pitkäveteinen, ja ajatuksensa hän aina pitää koossa. Hänen kertomuksensa, niin pienet kuin suuret, ovat kaikki täydellisiä yhtenäiskuvia. Erityisseikat, ainakin tärkeimmät, ovat ikäänkuin jäsenet elävässä ruumiissa, joita ei saisi silpoa pois sen kokonaisuutta vahingoittamatta, ja joilla on kullakin tehtävänsä sisällä vallitsevan hengen tarkoitusten täyttämisessä.
Rautatie on paraana esimerkkinä semmoisesta kirjasta, jossa on kovasti vähän kerrottuna, vaan jota ei kuitenkaan voi olla mielenkiinnolla loppuun lukematta. Kertomuksen läpikäyvänä aatteena on tuon oudon ihmeen, rautatien, vaikutus takasalolaisen mieleen; sitä vaikutusta edistävät ja enentävät kaikki kerrotut pikkuseikat, siksi kuin viimein ei mieli enää voi malttaa, täytyy mennä tätä kummaa katsomaan ja koettamaan. Tuo yhä suureneva vaikutus on suurimpia ansioita tässä kuvauksessa ja se se luopikin koko joukon tapauksia — vaikka semmoisia oikeastaan ei ole olemassa; sillä ne ovat sisällisiä, mielessä kehittyviä, eivätkä ulkonaisia, silmin nähtäviä. Huomatkaamme, kuinka ensimmäinen sanoma rautatiestä tulee Matille pehtorilta: se ei vaikuta muuta kuin suuttumusta, huulten kokoonpuristusta; luonteeltaan luulokas Suomalainen pelkää itseään narrattavan. Mutta kun provasti ja hänen pruustinnansa asian todeksi vakuuttavat, silloin ei auta tietysti enää epäileminen; täytyy, kuin täytyykin, uskoa. Ei kuitenkaan vielä sillä ole herännyt uteliaisuus tuota laitosta omin silmin näkemään: "tiedänhän minä, minkälainen se on, kun provasti on selittänyt". Matkalla Matti tapaa miehen, joka on ollut sen rautatien teossa, vaan se on taas muka narrailemista, kun ei, näet, se mies ollut seppä. Matti päättää olla ajattelematta koko asiaa, kun ei siitä kuitenkaan tahdo oikein selvää saada. Mutta ihmeen vetovoima on liian suuri, se tunkeutuu väkisenkin ajatuksiin. Taas tulee ihminen vastaan, joka puhuu rautatiestä ja kysyy, onko Matti sitä jo nähnyt. Ukko parka joutuu pahaan pulaan: ei huolisi valehdella, eikä kehtaisi tunnustaa, ett'ei tunne, minkä jo kaikki muut näkyvät tuntevan. Hän pelastaa itsensä nyt tuommoisilla epämääräisillä vastauksilla, jommoisia kansassamme usein kuulee: "liehän tuota jo jotain nähnyt". Yksinpä tiellä sitten sattuvat tähdenlennotkin vaikuttavat samaan suuntaan. Eihän niitä ennen tullut näin paljon kerrassaan; mahtaa olla maailman lopun enteitä samoin kuin tuo rautatiekin. Kotona tekisi tietysti mieli kohta kertomaan uutista akalle, mutta toiselta puolen estää se pelko, että jos hän sen ajaa valheeksi. Käydään saunassa, syödään illallista, eikä Matti vielä puhu mitään, vaikka kielen kantaa hirveästi kutittelee. Yöllä ei hän saa unta levottomuudeltaan. Seuraavana päivänä viimeinkin puhkeaa, ja aivan oikein arvattu: Liisa ei usko mitään, sanoo ukon tulleen narratuksi. Mutta yhtähyvin hänessäkin tuo kerran kylvetty siemen itää. Hän vuorostaan ei saa unta; seuraavana aamuna hän keksii asian päästäksensä käymään oikein peräämässä tuota uutista.
Yhteistä tälle ja pienemmille Juhani Ahon kertomuksille on myös herttainen, leikkisä mieliala, joka tekee vähäistä pilaa kuvattavien henkilöjen pienistä heikkouksista, niitä pahoin ivailematta. Niinpä on laita jutussa oppipojasta, joka ylpeilee uudesta kellostansa; niin lystissä kertomuksessa vanhanpojan Sipolan Aapon myöhäisestä kosioretkestä; niin tarinassa kestikievarista, joka mahtavaa nimismiestä kyllä kumartelee, vaan muille matkalaisille on röyhkeä; niin myös mainiossa kuvaelmassa isän lampunostosta. Mestarillisesti on viimeksimainitussa saatettu silmiemme eteen tuo pikkuinen turhamaisuus, että piti sanottaman: tässä talossa oli ensimmäinen lamppu pappilan ja kauppamiehen jälkeen; sitten samasta ylpeydestä tuleva isännän suuttumus Pekka-ukolle, joka vielä päreen itselleen sytytti, vaikka lamppu jo katosta paistoi; viimein Pekan välinpitämätön vanhoillisuus, joka on niin hidas uutta hyvääkin älyämään ja omistamaan. Tässä kertomuksessa, samoin kuin Rautatiessä on vielä se erinäinen ansio, että uuden ja vanhan ajan yhteentörmäys tekee ne tavallaan historiallisiksi. Kuvattu yksityinen tapaus saa sen kautta syvemmän merkityksen koko kansassa tapahtuneen tapainmuutoksen osoitteena.
Aivan toista luonnetta kuin ylempänä mainitut on Munaan markkinamies. Tässä emme tapaa samaa kevyttä huumoria; tässä on edessämme synkästi surullinen ja syvästi liikuttava murhenäytelmä. Pääpersoonana on luontonsa vaatimuksesta korkealle yrittävä, mutta ympäristönsä tylyyden ja kylmäkiskoisuuden kautta aina alaspainettu ja viimein sorrettu henki. Hyvälahjainen, tietoja janoova poika jääpi ilman opitta, siitä syystä että on syntynyt avion ulkopuolella. Sattumalta hänelle käteen joutunut Kanteletar kehittää hänessä kumminkin yhden luonnonlahjan, taipumuksen runoiluun. Mutta mitä hän siinä suhteessa saa kaunista aikaan, siitä ei huolita kuitenkaan. Ikäväksi sanovat hänen ensimmäisiä yrityksiänsä paimenkumppanit, sopimattomiksi hänen virsiänsä hurskas Johanna. Oma vaimo ei edes huomaakaan, että on jotakin hänen kuultensa laulettu. Yksistänsä ilkeät pilkkarunot ja rivot laulut löytävät aina illastelevan yleisön. Melkein jokapaikassa häntä muutenkin kohdellaan tylysti tai niinkuin outoa ihmettä. Kerran vaan hän tulee lempeään, ystävälliseen piiriin, mutta siitäkin onneton rakkaus hänet jälleen ulos survaisee. Ei ole kumma, jos semmoisissa oloissa sydämen paremmat tunteet kuivuvat pois, ja hänestä tulee roisto sekä renttu. Tässä surullisessa elämäkerrassa on paljon Kullervon kohtalon sukuista, ja Sampan lähtö isän kodista pilkka- ja kostolaulua kajahutellen, niin että kaikki kansa kummastuen katsoo hänen jälkeensä, muistuttaa mieleemme Kullervon riemusoitannan Ilmarisen emännän tapon jälkeen.
Huomattavaa edistys-askelta Juhani Ahon kirjailijauralla edustaa Papin tytär, ei ainoastaan kertomistavan vilkkauteen ja ytimekkäisyyteen nähden, vaan myös siihen katsoen, että tässä on suunniteltuna suurempi kokonaisteos. Kuitenkin ilmautuu kertomuksessa vielä jonkunmoinen kokoonpanon heikkous, joka osoittautuu siinä, ett'ei periaate aina ole oikein yhdenmukainen, eikä päähenkilön luonne aivan selvä. Periaatteena siinä näkyy olevan ihmisen luonnollisen vapaudentunnon ponnistaminen masentavaa, väärin ymmärrettyä kasvatusta sekä tavallisen elämän kahlehtivaa vaikutusta vastaan ja sen lopullinen sortuminen, kun on havainnut taistelun mahdottomaksi. Suurella taidolla on kuvattu, kuinka vanhemmat kumpikin tavallaan koettavat kukistaa tyttäressä havaittua taipumusta ruveta aitumukseksi tytöille tavallisesti sallittuja ahtaita rajoja vastaan. Isä vaan käsittää ulkopinnan; hän pilkkaa puuhunkiipeämistä, kun katsoo semmoiset mieliteot tyttölapselle sopimattomiksi. Äiti, joka tyttäressä näkee oman nuoruutensa uudestaan haudasta nousevan, tunkeutuu syvemmälle itse sieluun. Hän arvaa nuo oudot ulkonaiset ilmiöt levottoman, ulos ja ylös pyrkivän hengen osoitteeksi. Hän ei oikein tiedä mitä tehdä — hänen oman kasvatuksensa aikaansaama perinjuurinen itsenäisyyden puute on mestarillisesti kuvattu — muisto muinaisista omista haluista ja ikävöimisistä tahtoisi häntä myöntyväisyyteen taivuttaa, ja hän antaakin jonkun ajan asiain mennä menoansa. Mutta sitten häntä kuitenkin taas peloittaa.
Joka sillä lailla lapsena alkaa, sen luonnossa on jotain, joka ei vanhempana tyydy — — — Ehkä olisi parempi tukehuttaa semmoinen jo alussa, niinkuin hänelle itselleenkin oli tehty — ett'ei se pääsisi mieleen juurtumaan koko elämän ajaksi — — — Olihan hänenkin täytynyt silloin ja täytynyt aina jälkeenpäin.