Tämä lukijain haluttomuus ja köyhyys taisi olla pääsyynä, miksi Agricola ei enää kirjoittanut mitään. Mutta sen lisäksi tuli hänen parina viimeisenä ikävuotenaan rasittavainen sota, ja rauhan juuri palattua teki, niinkuin olemme nähneet, kuolema lopun kaikesta hänen toimelijaisuudestaan.
Ollen ruotsinkieliseltä paikkakunnalta kotoisin, oli Agricola luultavasti vasta koulua käydessään ja sitten elämässä oppinut suomea. Se tuntuu kyllä hänen teoksissaan, joissa on paljon ruotsinvoittoisia lausetapoja, esim. Minun Ysteuellen on yxi Winatarha ydhes lihauas paicas; Mutta se Zebaothin Herran Winatarha on nyt se Israelin Hone; he satettijn tai uastanotettin Seuracunnalda; Wsi Testamenti ensin kirioitettin nijste pyhiste Euangelisterist ia Apostolist Grekin kielelle; Carialaiset ylitzeiuoitettin Rotzalaisist: ioca ei alassäriete; ellei te ymberileikata. Varsinkin vilisevät hänen kirjoituksensa ylenpaltisesti käytetyistä prepositsiooneista. Niitä hän liittää aivan tarpeettomasti yhteen verbein ja verbeistä johtuneitten substantiivein kanssa, esim. ulgoshwta (ruots. utropa), ulgosluuattu (utlofvad), ulgosiaghetta (att utdelas); ylessöit (uppåto), ylesauasi (upplät), ylesualghistus (upplysning); ylitzeuoitti (öfvervann), ylitzelangesit (öfverföllo); tyghelangeuat (tillfalla); edhesastuit (framstego), edesseisoi (förestod). Muutenkin panee hän niitä semmoisiin paikkoihin, joissa ei suomenkielen luonne niitä suvaitse, esim. me iloitzima sen ylitze; hemmestuit ylitze henen ymmerdhyxens tai henen oppins päle; muistele sen päle. Silti ei Agricola ollut tietämätön, kuinka semmoisten lauseitten tulisi oikeastaan kuulua. Toisessa paikassa hän sanoo: he naurauat henen ylitzens, toisessa hen naura hende; samoin armachta heiden päle ja armadha meite; Jumala kysy sen peren ja mite hen kysy Jumalata. Sattuupa välistä samassa lauseessakin puhdas suomenkielinen lauseparsi kohta ruotsinmukaisen jälkeen, esim. catzocat taiuan linduin päle ja Catzocat Cuckaisita kedholla.
Enemmän ruotsin mukaan, kuin mitä nykyisin on tapana, kirjoittaa hän myös useita tästä kielestä lainattuja sanoja, esim. stoli, domari, fangeus, fati, wffrata, wghnijn, corghi (myös cori), hyuestisiugnapi. Mutta aniharvoin hänellä tapaa muita vieraita sanoja kuin uudemmassakin kirjakielessämme hyväksyttyjä, semmoisia kuin falski, insiglasit, wsi tidningi. Sitä vastoin tuntee hän monta supisuomalaista sanaa, joiden sijasta nyt käytetään muukalaista ja uudestaan suomeksi tekaistua sanaa, esim. näkypaicka (teaatteri), käsiwirca, (käsityö), kiriacammio (kirjasto), rahanhaltia (rahastonhoitaja). Köyhäksi ei Agricolan kieltä siis suinkaan sovi moittia, pikemmin sitä voi pitää todisteena aikaisemmasta suomenkielen viljelyksestä ainakin kirkollisella alalla. Aivan kelvottomaksi sitä ei muutenkaan tule arvella, sillä hänen suomennoksiansa on verrattain vähän tarvinnut korjailla myöhemmässä koko Raamatun käännöksessä.
Perustukseksi kirjakielellemme laski Agricola, niinkuin kaikki tiedämme, Turun-puolisen murteen, ei kuitenkaan yksipuolisesti. Itse hän siitä lausuu Uuden Testamentin esipuheessa: ette teme coco Hijppakunda Somen maxi cutzutan, ioca (Varsinais-Suomi) ombi ninquin mwidhen Äitei —Sille ette hen ensin tuli Christituxi, ia tesse Turussa ompi Maakunnan Eme kirko ia pijspan Stoli ia Istuin — Senteden ombi tesse P. Wdhen Testamentin kirioissa Somenkieli enimiten prucattu. Mutta lisää heti: Ja mös hädhen teden, coska tarue on anonut, ouat mös mwiden kielet, puhet ia sanat tehen siselotetud. Agricolan sanavaraston tarkempi tutkimus on osoittava, minkä verran hän on muita murteita, etenkin Viipurin-puolista, johon kaikkein ensiksi perehtyi, hyväksensä käyttänyt. Muoto-opillisista itäsuomalaisuuksista, joita ei ainakaan nykyään enää tavata länsimurteissa, mainittakoon esim. adjektiivein superlatiivi ja verbein refleksiivinen taivutus sekä pronomini-muodot mö (lue: myö), tö, hö; meiet l. meidet, teijet l. teidet, hei(j)et l. heid(h)et.[19]
Pääasiallisesti oli Agricolan kirjailijatoimi kirkon tarpeihin omistettu. Mutta kuitenkin puhui hän mielellään esipuheissaan myös maallisista asioista. Rukouskirjan kirjavasta sisällyksestä on jo ollut puhetta. Uuden Testamentin esipuheessa kertoo hän lyhyeltä, kuinka kristin-usko oli levinnyt Suomeen, antaen siinä muun muassa sen tiedon, että ruotsalaiset Lootolaiset Calandis (Ahvenanmaalla) olivat aikaa ennen kääntyneet kristin-uskoon kuin Suomalaiset mannermaalla. Psaltarin esipuheessa löytyy luettelo pakanallisten Hämäläisten ja Karjalaisten jumalista, jota yhteen aikaan kovasti epäiltiin virheelliseksi, vaan sittemmin yhä enemmän on opittu luotettavana lähteenä pitämään. Esipuheessa viimeisiin kolmeen profeettaan luettelee hän kaikellaisia Jumalan lahjoja, mitä ihmisellä on, sekä ulkonaisia että sisällisiä, joista jälkimmäinen esitys on ensimmäinen sielutieteen-tapainen suomenkielellä.
Kun vielä päätteeksi muistamme, että Pyhän Raamatun kirjat, paitsi mitä niissä on suorastaan uskonnollista, sisältävät kaikellaista yleistietoa, niin on meidän annettava Agricolalle sekin tunnustus, että hän on kaikinpuolin kehittänyt kieltämme sivistyksen välikappaleeksi. Täysi syy on meidän siis kunnioittaa Mikael Agricolaa myös suomalaisen kirjakielen luojana.
4. Agricolan aikalaiset.
Agricolan painetut kirjat eivät ole ainoasti ensimmäiset suomenkielellä, vaan aikanansa aivan yksinäiset. Hänen viimeksi ilmestyneen kirjansa jälkeen seuraa enemmän kuin kahdenkymmenen vuoden väliaika, jonka kuluessa ei tiedetä yhtään suomenkielistä kirjaa toimitetun.
Että hänen rinnallansa kuitenkin on ollut muitakin yrittelijöitä, todistavat pari meille säilynyttä käsikirjoitusta kirjallisuutemme alkuajoilta. Toisessa, joka sisältää käsikirjan ja messun, on vuosiluku 1546 ja nimi Mathias Johannis Westh, luultavasti sama henkilö kuin v. 1549 kuollut Rauman kappalainen Mathias. Kieli tässä käsikirjoituksessa näet viittaa selvästi Rauman tienoilla vielä käytettyyn suomen lounaismurteesen; esim. konsonantin pidennys semmoisissa muodoissa kuin kätten (= käteen), varkkan (= varkaan), hamppan (= hampaan), lappioit (= lapioita).[20] Toinen on vasta mainittavan Tukholman suomalaisen saarnaajan, vanhan herra Martin, Ruotsin maanlain suomennos vuodelta 1548.
Ett'ei Agricola myöskään ole ollut ilman apulaisia kirjallisissa töissään, todistaa hän itse Psaltarin esipuherunossa: